IRC-Galleria

Armand

Armand

uusi vuosi on tuloillaan.

Selaa blogimerkintöjä

Ground Control IITiistai 10.04.2012 07:20

Peli: Ground Control II.

Alusta: PC

Laitevaatimus: Eläkevaarin viimeinen huuto.

Testikone: Rasitti enemmän pelajaa kuin konetta.

Retropelailu on joskus hauskaa, opettavaista ja voi antaa kokonaan uusia perspektiivejä peliharrastukseen. Lisäksi se saa käsittämään mitä hyvää on uusissa ja mitä hyvää vanhoissa. Mutta aina se vanhan kokeminen ei anna mitään ja näin kävi tätä peliä pelaillessani. Itseasissa valehtelisin jos väittäisin että nautin paketista ja pelasin pelin läpi. Näin ei tosiaankaan käynyt. Tällä kertaa lähinnä tutustuin pelin sisältöön, meganiikkoihin ja tarkastelin ajan karkeasti kohtelemaa ulkoista asua. En pitänyt näkemästäni niin paljoa että olisin uhrannut peliin neljää tuntia enempää aikaa. Pyydän anteeksi niiltä jotka ovat elimet pystyssä/märkinä hakanneet teosta aikoinaan innolla. Heille tämä on varmasti hieno kokemus ja aiheuttaa nostalgisia väreitä. Itseltä puuttuu tuo ajan kultaama muisto joten voin omalta kannaltani pitää teosta huonona ajanhukkana.

Ei se mikään tähtien sota ole, vaikka kovasti yrittää vakuuttaa maailmankaikkeudessa riehuvasta palosta. Soppaa on tällä kertaa keittämässä tavanomaiset ihmiset ja muutama muukalaisrotu. Pelityyppi on reaaliaikasotanaksu jossa ei keräillä resursseja. Riittää kun osaa apinatason taktikoinnin ja suolaa viholliset hengiltä.
Toki älyä saa ja pitää hieman käyttää jotta vastapuoli tippuu, mutta ei minua oikein innosta pikku-ukoilla yläviistosta kuvattu muunnelma fps-räiskinnästä. Lisäksi maastot olivat tylsiä ja tehtävät alkoivat jo heti alkuun toistamaan itseään. Tuon jan pelin kankeahko ohjattavuus ja ukkeleiden toisiinsa kohdistama nylkytysjumittelu kesken taistelun tekivät päätöksestäni helpon. En tahdo pelata tätä enää!

No ainahan jotakin positiivista pitää löytää, vaikka ei teoksesta pitäisikään. Tällä kertaa täytyy kehua kelvollista musiikkiraitaa ja ääninäyttelijöiden ihan kelvollista jutustelua. No peli ei erityisemmin ärsytä ja luulen sen olleen ihan kelpo kamaa menneisyydessä mutta parempiakin sotanaksuja nähneenä jätän tämän omaan arvoonsa ja enpä taida edes pisteyttää tätä sillä en todellakaan tiedä millä perusteilla antaisin arvosanan.

Hyvää:
Musiikit.
Ääninäyttelijät.

Huonoa:
Ei jaksanut innostaa vanhuutensa tai huonon toteutuksensa takia, en oikein osaa sanoa kumman puoleen kääntyisin.

Yleisarvosana:
Päätelkää itse. (asteikolla 1-10)


Yhteenveto:
Ajan hammasta huonosti kestänyt putkinaksusotastrategiapeli.

Arvosteluni perustuu omaan mielipiteeseen ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Jade EmpireTiistai 03.04.2012 01:46

Peli: Jade Empire.

Alusta: PC

Laitevaatimus: No, pelikoneen omistajille ei tule hätä.

Testikone: Ne perhanan keskustelut ärsyttivät konettani.

Jade Empire on näitä tapauksia jotka ovat jotenkin onnistuneet jäämään huomiotta ja livahtamaan ohi, vaikka kaikki viitta juuri sellaiseen peliin josta pidän. Ensinnäkin tekijätiimi on nimekäs laaduntakaaja, aihepiiri sijoittuu mystiseen muinaiseen Kiinaan (enemmän pidän Japanin historiasta ja myyteistä, mutta Kiina tulee Englannin myyttien rinnalla hyvänä kakkosena), kaiken lisäksi kyseessä on roolipeli. Eli kuinka on mahdollista, etten ole tätä pelannut ennen tätä armon vuotta 2012. Tilanne oli lähes anteeksiantamaton, mutta vanha sanonta pelastaa paljon: "Parempi myöhäin, kuin ei milloinkaan".

Lyhyesti ja ytimekkäästi kyseessä on konsolitaustainen toimintaroolipeli joka sijoittuu mystiseen kiinaan. Tarina on lähes eeppisten elokuvian tasoa ja Kiinalaistunnelmaa tukee hyvät ääninäyttelijät, aihepiiriin sopiva musiikki ja mystiikka. Mukaan on myös heitetty kasapäin idän filosofiaa ja taistelulaji poikineen. Vanhaksi konsolilähtöiseksi peliksi pelin ulkoasu on hieman hataran oloisia välividoita lukuunottamatta loistavaa. Siinä missä teos häviää silmäkarkkeilussa uusille kultapeleille tämä taatusti voitta tunnelmassa ja tyylittelyssä.

Pelaaminen itsessään koostuu lähinnä ihmis, demoni, kummitus ja muista ei niin lännessä tunnettujen örmyjen pieksämisestä. Eli parin napin hakkaamisesta toisin sanoen. Joskus taistelut saivat hien nousevan pintaan ja keskitason vaikeustasolla joistakin otteluista oli vaikea päästä läpi. Lisäksi pieni varoituksen sana, on viisaampaa kouluttaa itsestään useamman kuin yhden taistelulajin osaajan, sillä tie nousee jossakin vaiheessa pystyyn yhden taidon herralle. Esimerkiksi kummitukset eivät tottele terästä. Toinen leijonanosuus pelaamisesta menee keskustelujen ja juonta kuljettavien välivideoiden seuraamisesta. Ensinnä mainittua pelissä on turhankin paljon, on hienoa kuunnella hyvää juonta ja keskustella ihmisten kanssa mutta joissakin tilanteissa puhuvien päiden seuraaminen alkoi tuntumaan puisevalta sisällöltä peliin. Tietenkin on ihmisiä jotka tykkäävät juuri tuosta seikasta kyseisen firman peleissä, mutta on myös meitä joille vähempikin riittäsi.

Peliä on hieman vaikea sanoa roolipeliksi, sillä ajoittain se tuntui juonivetoiselta mätkintäpeliltä johon on vain heitetty mukaan hahmonkehitystä, valinnanvapaus meneekö avoimen käden (lähinnä hyvä) vaiko puristetun nyrkin (pahan vastine) tietä eteenpäin. Olen kuullut että tarinan kannattaisi läpäistä kummallakin tyylillä sillä silloin saa kokonnaiskäsityksen pelin juonikuvioista. Mutta minulle kyllä riitti kerta hyviksenä. Perheellinen mies ei jouda kuuntelemaan samoja luntterilukuja ja taistelemaan taas taistelut vain nähdäkseen tarinan toisen puolen. Pakko on myös myäntää että minulla on kiire pelaamaan uudempiakin teoksia, kiitokset avokätiselle joulupukille joka toi täppärin sijasta 4 uutuuspeliä ja parikymmentä retroa. Eli toisinsanoen itse on itsensä paras tonttu. Ai niin ja pitääpä mainita että se viime joulun ykköslahja tässä valtakunnassa, eli täppäri. Kuulostää lähinnä nuorison hömpötykseltä ja olen laitetta kokeillut ja tullut siihen tulokseen etten ainakaan toistaiseksi tarvistse sitä.

Hyvää:
Tunnelma.
Itämaiset musiikit.
Taistelulajit ja itse taistelu.
Hyvä juoni.
Ääninäyttelijät...

Huonoa:
... tosin olisivat voineet puhua vähemmän.
Roolipeli nimeä kantavaksi peliksi köykäisesti ropellettu.
Välivideot kumman suttuisia.
Liikaa pitkistystä varsinkin loppupuolella, lyhyempi ja ytimekkäämpi esitys olisi nostanut pisteitä.

Yleisarvosana:
8 (asteikolla 1-10)


Yhteenveto:
Mätkintäputkijuoksu"roolipelin" parhaimpia lipunkantajia, mutta pelipuhetta ja välinäytöksiä pelkäävien syytä jättää väliin .

Arvosteluni perustuu omaan mielipiteeseen ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Vampire - The Masquerade BloodlinesMaanantai 26.03.2012 02:55

Peli: Vampire - The Masquerade Bloodlines.

Alusta: PC

Laitevaatimus: Joillakin kokoonpanoilla toimii paremmin, joillakin huonommin. Pelin koodi nimittäin on todella ronkkelia laatua.

Testikone: Pitkähampaat heittivät tuontuostakin työpöydälle.

Vampire: The Masquarade Bloodlines on vampyyripelien ehdoton kuningas, sen ilmestymisestä on kulunut jo yli viisi vuotta. Eikä edelleenkään ole ilmestynyt edes vähän kuninkaanpallia kallistavaa teosta. Vain tulevaisuus voi näyttää tuleeko kunnollinen haastaja vastaan. Toivon haastajaa hartaasti, sillä loistavuudestaan huolimatta vampire on kaluttu moneen kertaan läpi ja osa luistakin on jo syöty minun osaltani. Sillä olen pelannut tämän noin kerran puolessa vuodessa läpi ilmestymisestään saakka. Yleensä en näin toimi hyvienkään pelien kohdalla.

Mikä minut on saanut pelaaman pelin näin monia kertoja läpi? Siihen löytyy yksinkertainen vastaus. Peliin on onnistuttu saamaan loistava tunnelma ja pitkähampailu tosiaan tuntuu pitkähampailulta. Pelin mustaa tunnelmaa lisäävät oivalliset kentät, vaikuttavat musiikit ja mieleenpainuvat henkilöhahmot. Pelissä ei ole myöskään unohdettu roolipelien peruskauraa, nimittäin toimivaa taistelua, hahmonkehitystä ja keskustelunpätkät vetävät vertoja elokuville.

Tietenkin peli on jo iäkäs eikä enää näytä kovinkaan loistavalta, se on pakko myöntää, mutta kun tarkastelin kyseistä teosta ensimmäistä kertaa vuosia sitten. En voinut kuin ihastella pelin miljöitä. Lisäksi kasvomallinus oli aikalaisten parasta antia.

Tehtävät eivät ole mitään kummoisia mutta muutamat helpolta vaikuttaneet noutotehtävät saattoivat saada yllättäviä käänteitä. Paras esimekki on kaiketi "meritalo" nimisestä hotellista haettava vanha koru jonka tavallinen etistäretki muuttuu vihaisen kummituksen jahtaamiseksi. Pelin tämä osio oli vieläkin pelottava ja säpsähdin muutamassa kohtaa vaikka olen nähnyt ne jipot jo monta kertaa. Pääjuonessa liikutaan omakohtaisen selviytymisen lisäksi vamppyyrimaailman poliittisissa kuvioissa ja on hauska seurata eri tahojen juonitteluja. Ai niin täytyypä tässä erikseen mainita että monista alkupään tilanteista selviää myös pelkällä puheella, mutta niin halutessa tai oman hahmon puhetaitojen käydessä vähiin nyrkit, lyömä ja ampuma-aseet puhuvat. Loppupuolella tosin valinnanvara pienenee ja viimeiset metrit kahlataan muiden olioiden veressä.

Pelin huonoimpiin puoliin lukeutuu ajoittainen kaatuilu ja muut pienet bugit jotka tekevät teoksesta lähes pelikelvottoman. Mutta ei hätää, muutaman päivityksen jälkeen tätä voi jopa pelata. Tosin itse en ole ikinä onnistunut saamaan pois ajoittaista kaatuilua, pelikoneenvaihdoksista ja päivityksistä huolimatta. Lisää kuraa niskaan tulee samojen alueiden ramppaamisesta yhä uudelleen ja uudelleen. Lisäksi kaupunki vaikuttaa pieneltä ja aneemiselta ja Tornionkin kaduilla on öiseen aikaan enemmän väkeä kuin tässä amerikkalaisessa suurkaupungissa.

Vioistaan, vanhahtavasta ulkoasustaan ja keskeneräisestä löhdekoodistaan huolimatta tämä on peli joka täytyy kaikkien tunnelmapelaajien kokea, erityisesti niiden joita sydäntä lähellä ovat ne pitkähampaiset yön olennot joita tämä vanha göötti kutsuu leikkisästi vampyrölleiksi. Tällaista peliä ei ehkä enää toista tule, mutta toivossa on hyvä elää ja siksi toivonkin hiljaa mielessäni saavani vielä joku päivä kokea nykystandartein tehdyn kunnollisen vampyyriroolipelin.

Hyvää:
Vampyyripelien kuningas ja kuningatar.
Tunnelma säväyttää paikoitellen vieläkin.
Alkupuolen valinnanvaraisuus.
Loistavat musiikit lisäävät entisestään tiivistä tunnelmaa.

Huonoa:
Bugisuus ja kaatuilu.
Samojen paikkojen kierrättäminen.
Ikä jo näkyy pelin ulkoisessa annissa.

Yleisarvosana:
8 siitäkin huolimatta että pidin pelistä paljon, en voi antaa täysiä pisteitä se ei olisi reilua muita pelaajia kohtaan. (asteikolla 1-10)

Yhteenveto:
Vampyyriroolipelien harvalukuisen genren toistaiseksi voittamaton kuningas.

Arvosteluni perustuu omaan mielipiteeseen ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Empire Earth 3Keskiviikko 21.03.2012 00:49

Peli: Empire Earth 3.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: Yllättävän kova muistisyöppö vanhahkoksi peliksi.

Testikone: Lataukset kestivät luvattoman pitkään.

Empire eart oli muistaakseni yksi ensimmäisistä ikinä pelaamistani realiaikastrategioista ja ehkäpä yksi loistavimmista ei fantsumaailmaan sijoittuvista genren peleistä. Vielä nykymittapuullakin siinä on kaikki tarvittava. Tosin nykyiset killisilmäni vierastavat palikan oloista grafiikkaa. Pelisarjan toinen osa ei ollut hullumpi, mutta jotenkin jännällä tavalla tämä tapaus on osa osalta tullut huonommaksi. Kolmas osa onkin kieltämättä huonoin Empire koko sarjassa. Yleensä pelit paranevat uudemmassa osassa joten ihmettelen toki, mikä on mennyt pieleen.

Tässäkin osassa on mielenkiintoinen alkuasetelma luotsata oma kansa läpi historian pyörteiden hamaan tulevaisuuteen. Pelin karttapallonäkymä luo tavallista syvemmän strategisen näkökannan edellisiin osiin verrattuna, mutta loppujenlopuksi maapallonäkymässä ei voi paljo muuta tehdä kuin laukottaa omia armeijoitaan toisten kimppuun ja siinä sivussa vallata uutta maa-alaa omalle kansalle. Varsinainen strategiaosuus käydään tutussa ja turvallisessa näkymässä jossa kerätään tavanomaiset resurssit, rakennetaan oma kaupunki, koulutetaan ukot ja vallataan naapuripitäjät. Toisena vaihtoehtona voi myös yrittää tehdä sopimuksia naapureiden kanssa ja esimerkiksi rahalla houkutella heitä liittolaisiksi. Joissakin kartoissa tällä konstilla voi voittaa alueet itselleen ilman että tarvii kertaakaan miekkaa nostaa toista vastaan. Okei, toihan kuulostaa ihan jännältä ja lisäksi pelissä vaihtuu aikakausi joka tuo oman mukavuuden tekemiseen kun huomaa että oma kansa on taas kehittyneempi ja valmis uuteen uljaaseen aikakauteen.

Kaikki tuo edellä mainittu on ihan kivaa, mutta kun sitä samaa toistetaan alusta loppuun väkisinkin jossakin vaiheessa loppuu motivaatio ja koko teos muuttuu pelkäksi pakkopullaksi jonka toivoisi läpäisevänsä mahdollisimman nopeasti. Lisäksi täytyy vain ihmetellä mihin peli tarvii näin paljon konehuoneelta potkua. Ei tapaus toki ruma ole vanhemmaksi realinaksuksi, mutta ei se silti oikeuta näin perusteellista muistin popsimista. Lisäksi pelissä on näinkin uudelle koneelle aika kovan luokan latausa-ajat, väliin tuli mieleen kasariajat C64 kasettipeleillä varustettuna. Imin usempaankin kertaan sähköröökiäni kun odottelin seuraavan alueen latautumista. Ei edes nykyisissä AAAAAA-luokan hyperpeleissä tarvitse odotella näin pitkään.

Äänet ja musiikit luovat oikeanlaista maailmanvalloitustunnelmaa, mutta ääninäyttelijät oli palkattu gaybaarin neideimmistä pojista. Nimittäin ei ole kovinkaan uskottavaa että karski soturi valittaa sössöttävällä äänellä jotakin epäoleellista kun on aika lähteä kolistelemaan naapurikylän äijien kalloja. Muuta huonoa oli ajoittainen kaatuileminen ja ukkojen jumittuminen johonkin saatanan pensasaitaan hyökkäyksen tärkeimmällä hetkellä. Siinä olikin naurussa pitelemistä kun jalkäväki kuoli kentälle tankkien homostelllessa kekskenään erään parakinkulman takana.

Toivottavasati en enää ikinä näe yhtä huonosti tehtyä hyvää peliä. Sillä tästä teoksesta olisi löytynyt potentiaalia taipua vaikka kuinka hienoksi klassikoksi ja muistakaa kaikki Empire Eartit mieluummin siitä ensimmäisestä loistavasta osasta ja unohtakaa tämä joka vain mustaa hyvän pelin mainetta. Eli kaikki pikkuhitlerit kipinkapin tutustumaan maailmanvalloituksen pelihistoriaan.

Hyvää:
Koko maailman valloittaminen.
Eri aikakausudet.
Maapallonäkymä.
Mahdollisuus diblomaattisiin ratkaisuihin.

Huonoa:
Täydellisesti munattu hyvä peli!
Ei anna oikeutta pelisarjan ensimmäiselle ja ainoalle oikealle Empire Eartille.
Söpöhinarit sotureiden rautasaappaissa.
Mihin helvettiin peli tarvii näin paljon potkua?
Miksi latausajat ovat vanhan ajan kotimikrojen luokkaa?

Yleisarvosana:
Ideatasolla vähintäänkin 8, tällaisenaan vain 5 (asteikolla 1-10)

Yhteenveto:
Realiaikainen stradegia joka lupaa paljon mutta antaa vähän.

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Broken Sword: Sleeping DragonMaanantai 12.03.2012 00:53

Peli: Broken Sword: Sleeping Dragon.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: Peinitehoinen tietokone jonkinlaisella näytönohjaimella.

Testikone: Ei jäänyt jalkoihin.


Broken Sword: Sleeping Dragon herättää ristiriitaisia tuntemuksia. Pelissä nimittäin juonellisesti tapahtuu suuria, peräti maailmanloppu kolkuttelee ovelle jos pahikset saavat tahtonsa läpi. Silti peli ei tapahtumiltaan tunnu suuren luokan spektaakkelilta vaan eläkeläisten yksinkertaiselta vipujenvääntelyälyjumpalta. Pelin hienous ja samalla sen heukkous piilee perin verkkaisessa menossa. Ehkä se vain on niin että vuosien varrella pelaamani toiminnalliset roolipelit ja pyssyjumpat ovat saaneet hieman vieroksumaan tällaisia vähemmän toiminnallisia paketteja ja sisäinen adhd-kaveri huutaa tuskissaan kun joutuu tutkimaan keskustelemaan ja vääntelemään vipuja. Toisaalta pidin kyllä Vampyre storystä ja apinasaaretkin tuntuvat edelleen hyviltä, eli voisi myös olettaa että itse pelissä on se mörkö eikä suinkaan minussa.

Pelissä ohjastetaan kahta sankaria, naista ja miestä jotka ilmeisesti ovat tuttuja jo edellisistä osista, sillä pelissä viitataan paljon joskus jossakin tapahtuneisiin asioihin. Itse en ole pelannut aikaisempia osia joten ne jäivät vähintäänkin irratoinaaliseksi taustahälyksi. Toimintaa sitten ei nähdäkkään muutamaa läheltäpitotilannetatta enempää. Kyseisissä tilanteissa pitää reakoida nopeasti jottei kuolo korjaa. Tosin jos mokaa pääsee yrittämään samaa tapahtumaa heti toistamiseen kunnes on päässyt tilanteesta läpi.

Seikkailulliset ainekset ovat kunnossa ja älynystyröiden hierontakohdat ovat pääosin käytännönläheisiä. Hahmojen dialogia on ilo kuunnella ja juonikaan ei takkuile. Miinusta puolestaan tulee perin aneemisesta äänimaailmasta. Sekä vähän liiankin yksinkertaisista ongelmista jotka hoituvat ihan siinä sivussa. Helpotusruuvia on vielä asteen pari kierretty höllemmälle osoittamalla jokaisessa huoneessa olevat tavarat selkeällä tähtien tuikkeella. Tietenkin tämä poistaa tietyistä seikkailuista tyypillisen klikkaa joka nurkkaa meiningin. Siitä klikkalusta puheenollen tätä peliä ei ohjasteta hiirellä. Koko paketti menee näppäimistön voimin. Ratkaisu ei yleensä ole minulle mieluisin vaihtoehto, mutta tällä kertaa se oli yllättävänkin toimiva.

Graafinen puoli ei ole hassumpaa, mutta eihän nämä seikkailut kyllä nykypäivänäkään mitenkään huikaisevia kokemuksia ole sen osalta.

Kyllä tämä ihan seikkailupelien helmiosastoon kuuluu, mutta ei tosiaankaan sovi toiminnannälkäisille.

Hyvää:
Juoni.
Arkimaailmaankin soveltuvat arvoitukset.
Pelihahmojen vaihtelu tuo lisää syvyyttä.

Huonoa:
Verkkainen.
Mihin ovat äänet unohtuneet.
En pidä peleistä jotka saavat kyllästymään ja miettimään kauppalistaa.

Yleisarvosana:
7 (asteikolla 1-10)

Yhteenveto:
Kelvollinen seikkailu rauhaa rakastaville. Toiminnänlkäiset voivat loikata matkan varrella toiseen junaan.


Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Armies of ExigoTiistai 06.03.2012 07:01

Peli: : Armies of Exigo.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: Onko jossakin raelinaksussa kovinkin suuret.

Testikone: Kyllästyi tuntikausia kestäviin yksittäisiin matseihin.

Reaaliaikanen strategia on aina ollut ja tulee aina olemaan genre jota sekä vihaan että rakastan. Eikä tämäkään tapaus ole poikkeaus. Monesti pelaillessa tulee vastaan kysymykset, ollakko hyvä, vaiko huono peli.

Ensinnäkin pitää antaa kehuja pelin erittäin hienosta ilmeestä, ei uskoisi tämän olevan jo lähemmäs seitsämän vuotta vanha. Erityisen hieno oli myös alkuvideao joka saattelee mukavasti pelaajan tarjoamaansa fantasiamaailmaan. Kieltämättä kyseessä on yksi kaikkien aikojen näyttävin fantsurealinaksu, ja ainakin silmäkarkin puolesta voin peliä suositella genrestä pitäville. Äänimaailma musiikkeineen, efekteineen ja lausuttuine repliikkeineen on laatutyötä, eikä kertaakaan tullut pakottavaa halua repaista kuulokkeita pois korvilta. Kakku on kyllä koristeltu hienosti, mutta leikataanpa syvemmältä ja tarkastellaan vähän täytteitä.

Kerkesin kehua peliä kauniiksi, vaan yksi pieni kauneusvirhe löytyy. Nimittäin välivideot jotka on toteutettu pelin grafiikkamoottorilla. Lähelle zoomaillessa hahmot ja muu ympäristö muuttuu yllättävän huononnäköiseksi. Näiden kirottujen välivideoiden ulkonäkö aiheuttaa hampaiden kiristymistä, mutta siinä vaiheessa kun huomaa kuinka pitkiä ja tylsiä jaarituksia joutuu juonen kannalta kuuntelemaan on aika parkua kuin nainen jota sovinistinen mulkku mies hakkaa perjantain kunniaksi.

Itse pelaaminen on perus hiiritemppuilua lisättynä näppäimistölle muutama kiva pikanäppäin joista maininnan arvoinen on omien joukkojen oikeanlaiseen sijoitteluun tarkoitettu näppäinyhdistelmä, muutkin vastaavat pelit voisivat ottaa mallia tästä. Alun ihasteluista ja pelin sujuvuudesta kun päästään eteenpäin alkavat Exigon virheetkin korostua. Nimittäin muutamaa poikkeusta lukuunottamatta toistuva kaava toistuu jokaisessa kentässä. Ensin rakennetaan ja kerätään resursseja, sen jälkeen kootaan mahtiarmeija ja pusketaan päälle kuin yleinen syyttäjä. Tämän jälkeen seuraa ruma välivideo ja sama kaava aloitetaan alusta. Tätä kaavaa on yritetty rikkoa, mm maanalaisella tasolla ja väliin tehtävillä erikoistehtävillä, mutta ei ne paljoakaan lohduta nimittäin kyllästyminen on viimeisissä tehtävissä ainainen ystäväni. Erityisen pitkästyttäväksi touhu kävi siinä vaiheessa kun tehtävä meni sellaisen keskiaikaisen piirityssodan puolelle, eli kyseessä oli tuntikausia kestävä käenvääntö kukkulan kuninkuudesta. Viimein tietokonevastustajalta ilmeisesti loppui resurssit koota uuttta armeijaa ja rakentaa tönöjä joten pääsin niskan päälle.

Pelissä on kolme erillaista rotua joilla kullakin on oma kamppania joka käsittää kaksitoista tehtävää. Ihmisjoukot ovat perinteistä hyvissakkia haltioiden ja kääpiöiden ja muutaman muun eksoottisemman rodun siivittämänä. Muut osapuolet ovatkin sitten hiukan mielenkiintoisempia, petorotu tosin on lähinnä kuin suoraan sormusten herrasta putkahtanut örkkiseurue. Langenneet puolestaan on selkeästi erillainen ja hiukan omituisempi kokoonpano, jopa niin omituinen että minusta tuntui koko kamppanian ajan hiukan vieraalta pelata kyseisellä poppoolla.

Ei hullumpi naksustrategia muutamasta ärsyttävästä puutteesta huolimatta. Mutta kaikessa paistaa jostakin toisesta jutusta kopiointi, vaikka kuinka miettisin ei oikein tule mieleen mitään eritysen omaa tästä teoksesta. Kaikki rodut, sankarit ja ympäristöt on jo jossakin fantasiamaailmassa ja pelissä nähty ennenkin.

Hyvää:
Todella kaunis.
Toimiva pelimeganiikka.
Pikanäppäin joukkojen sijoitteluun.
Riittävästi toisistaan poikkeavat rodut.
Ei tämä ainakaan yrityksen puutteeseen kaadu.

Huonoa:
Osa tehtävistä jää junnamaan paikoilleen.
Toistaa samaa kaavaa.
Käsittämättömän tylsät ja rumat välivideot.
Kopioinnin maku maistuu liian kanssa.

Yleisarvosana:
7 (asteikolla 1-10)

Yhteenveto:
Kelvollinen fantasianaksu joka lankeilee muutamassa kohdassa.

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Shade: Warth of AngelsMaanantai 27.02.2012 00:54

Peli: Shade: Warth of Angels.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: Hirttoköysi.

Testikone: Ampui itsensä

Tämä peli kuukuu ehdottomasti paskapelien top 10 listan kärkipäähän. Harvoin olen nähnyt minkään aikakauden pelissä yhtä turhauttavaa ja kummallista rakennetta. Ensinnäkin juoni on poimittu jostakin B-luokan kahdeksankymmentäluvun kauhurainasta. Ylikovan sankarimme veli on nimittäin hölmöillyt itsensä vanhan yliluonnollisen voiman vangiksi. Joten sankarin on ryhdyttävä pelastuspuuhiin. Yhden miehen armeijalla on apunaan potaskaa puhuva enkeli ja alteregona demoni vanhainkodista. Tämä kyseinen mörri nimittäin on jopa käyttökelvottomampi tapaus kuin sankarimme tähtäimetön ase. Etanan vauhdilla köpöttelevää eläkeläisdemonia ei viitsi käyttää muissa kuin pakollisissa kohtauksissa.

Peli kaiketi kuuluu sarjaan kauhutoimintaseikkailut, mutta pelkillä kalmon mörinöillä ja luunrankosotureiden kolinoilla ei vielä saada kauhun tunnelmaa aikaiseksi. Musiikit sentään yrittävät luoda tunnelmaa, mutta ne ovatkin kuin jostakin toisesta teoksesta repaistuja. Ainakin siltä ne tuntuvat. Peli ei myöskään ole pöhkömmän näköinen, vaan ajoittain ihan hienojakin näkymiä pääsee ihmettelemään.

Äijän ohjastaminen onkin sitten toinen juttu. Kankeaa kaveria on väliin lähes mahdotonta hypyttää maailman kuuluisimman haudanryöstäjän kentissä ja vaikeusastetta kiristetään älyttömän kestävillä vihulaisilta. Kuoleman korjatessa pitää palata edelliseen tallennuspisteeseen saakka ja sehän alkaa jossakin vaiheessa useampi hieman kyllästyttämään, minulla se alkoi jostakin syystä huvittamaan. Muutenkin peliä voi suositella kohtuullisen kieroutuneen huumorintajun omaaville masokisteille.

Aivan kauhea peli, pysykää kaukana jopa tästä arvostelusta!!!

Hyvää:
No ehkä musiikit.
Enpä oikein tiedä.

Huonoa:
Peli itsessään on huono!!!.

Yleisarvosana:
0,5 (asteikolla 1-10)

Yhteenveto:
Totaalisen epäonnistunut itsemurhaa hautovan masokistin painajainen.

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Titan Quest + Immortal throneMaanantai 20.02.2012 00:42

Peli: Titan Quest ja lisäri Immortal throne.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: Pystyy pelaamaan iäkkäämmälläkin kokoonpanolla.

Testikone: Todella hyvin toimii.

Vanhasta Diablo II on jo mielestäni pahemman kerran aika jättänyt ja pari vuotta sitten lopetettuani kyseisen mahtipelin pelaamisen luulin jo ettei ikinä tehtäisi yhtä hyvää saman aihepiirin yksinkertaista taistelupainotteista kevyttä roolipeliä. Vuosien varrella olen kokeillut montaa samoille markkinoille yrittänyttä tekelettä. Parhaimmat näistä ovat olleet Sacret, Dungeon siege ja pitkin hampain Hellgate London. Onpa vastaan tullut joukko vieläkin surkeampia tekeleitä kuten Loki ja muutama muu joita en edes viitsi mainita. Tämän kaiken saastan jälkeen koko potin korjaa Titan Quest, peli jonka kaltaisten pelien takia ylipäänsä pelaan. Vanha Diablo 2 toki pitää ehkä ikuisesti valta-asemansa, mutta kyllä Titania voi pitää ainakin vertaisena teoksena. Kauan odotettu Diablo III häämöttää näköpiirissä ja tulee varmasti olemaan kova haastaja Titanille ja ehkä jopa lopettaa osaltani tämän pelin aktiivipelaamisen mutta siihen saakka Titan pitää asemansa pelaituimpana pelinä minun koneella.

Hakkaa päälle kreikan poika tai tyttö, älköön miekkasi levätkö ikinä, on oivallinen lausahdus tämän pelin luonteesta. Eli kyseessä on perinteinen Diabloklooni hyvässä ja pahassa. Syvällisempää roolipelielämystä hakeville en suosittele tätä ollenkeen, mutta kaltaiselleni keräilyvimmaiselle ja hahmonkehitykseen haksahtaneelle pelaajalle löytyy makoisa annos joka kestää useammankin pelikerran. Hyvä pelimekaniikka ja toimiva käyttöliittymä takaavat pelielämyksen. Kykypuu on mukavan monipuolinen ja kahden ammattisuuntauksen valitseminen luo mukavasti lisää mahdollisuuksia tehdä sankaristaan mieleinen.

Peli alkaa hahmonluonnilla jonka aikana ei tarvitse miettiä päätään puhki, kunhan vain valitsee sukupuolen ja osaa kirjoittaa sankarilleen nimen niin kaikki järjestyy. Sankari/sankaritar on kreikkalainen tyhjätasku joka aloittaa kotimaansa kamaralta sandaalimarssinsa. Alussa hahmolla ei ole paria vaatekappaletta kummempaa asustetta, mutta jo ensimmäisen tehtävän aikana varustekasa lisääntyy mukavaa tahtia. Varusteissa on jopa liikaakin valinnanvaraa ja alun jälkeen onkin syytä keskittyä vain merkittäviin aseisiin ja haarniskoihin. Varusteiden keräily ja hahmonkehitys ovatkin pelin hienoimmat koukut ja ne ovat se syy mikä pitää pelaajan vielä aamun tunteinakin koneen äärellä.

Juoni on samaa vanhaa. Suuri pahuus nousee ja valittu sankari lyö yksi kerrallaan örrimöykyt maan poveen. Tosin on hienoa että pelitiimi on ottanut käsittelyyn muinaishistorian ja suurin osa mörrimöykyistä löytyy vanhasta mytologiasta. Välillä taistellaan isompia pomoöllejä vastaan ja siinä sivussa nitistetään tuhansia pikkuinisiöitä. Taistelu itsessään menettää jossakin määrin merkityksensä, se vain kuuluu jokaisen metrinkin etenemiseen. Tosin itse pelasin tätä arvestelua varten vasta ensimmäisen vaikeustason, vielä on koluttavana kaksi haastavampaa naksukierrosta. Ehkä taisteluihin tulee enemmän jännitettä vastuksen kasvaessa. Väitetään myös että viimeistä vaikeustasoa ei pääse läpi ilman netistä haettua pelaaja-apua. No aina voi yrittää ilmankin, vaikka ei se netissä kavereiden kanssa pelaileminen hullummalta tuntunut. Pelissä on nimittäin sellainen meganiikka että voit koska vain hypätä nettiin ja etsiä peliseuraa ja kun seura ei enää kiinnosta niin voit jatkaa yksinpelinä. Kätevää mutta mahdollsitaa kaikenlaiset huijaamiset ja muut konstit oman ukon parantamiseen.

Kylistä ja kaupungeista saatavat lisä ja päätehtävät ovat yksinkertaisuudessaan vertaansa vailla ja ne tulee tehtyä automaattisesti sillä reitillä on aika vähän sivupolkuja. Läpihuutopelaaja jättää luolat ja muut pienet sivukäytävät tutkimatta kun on pakko vain juosta munaravilla kaikki kentät läpi. Tietenkin jossakin vaiheessa kun itsekkin aloin juoksentelemaan vastus kasusi erään pomon kohdalla niin suureksi että oli pakko palata takaisinkäsin ja kasvattaa hahmonsa leveliä. Eli grindaamista vältteleville tämä ei sovi alkuunkaan.

Sankarin matka käy Kreikan kautta muinaiseen Egyptiin ja sieltä siirrytään kiinanmuurin välittömään läheisyyteen. Viimeinen taistelu titaania vastaan käydään kreikan jumalten asuinsijoilla ja se taistelu olikin aikamoista Jookobinpainia ennen ko hoksasin miten itse pääöre selätetään. Tämän jalkeen suunnataan lisäosan maisemiin ja matkataan aina manalan uumeniin katsomaan onko se Hades niin kova jätkä kuin väitetään.

En löydä pelin grafiikoista ja äänistä isompia valituksia, bugeihin en törmänny yksin tai nettipelissä ja koko systeemi tuntui toimivan moitteettomasti. Tietenkin aina jotakin jää hampaankoloon vaikka kyseessä olisikin se omaan hermoon parhaiten osuva peli. Tässä tapauksessa hirviökaarti olisi voinut olla kattavampi ja eteneminen suoraviivaisessa putkessa ei mielestäni vastaa nykyistä pelaamista edes tämän kaltaisessa yksinkertaisessa hakkauspelissä.

Loistava peli jota pelaan ainakin siihen saakka kun odotettu messias Diablo III saapuu kauppojen hyllyille.

Hyvää:
Pisti jopa Diablo II turpaan.
Hahmon kehitys.
Esineiden keräily.
Mainio pelimeganiikka.
Koukuttaa, koukuttaa ja vielä kerran koukuttaa.

Huonoa:
Liian suoraviivainen putki.
Vähänlaisiin erillaisia monstereita.
Hiirikäteni naksui jo parin illan jälkeen :)

Yleisarvosana: 10 ainakin siihen Diablo III hankkimiseen saakka. (asteikolla 1-10)

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Ralli Sport ChallengeMaanantai 13.02.2012 00:51

Peli: Ralli Sport Challenge.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: Ekalle X-laatikolle tarkoitettu.

Testikone: Vanhan, mutta hienon maiseman lumoissa.

Kevyttäkin kevyempi vanhan X-laatikon rallirälläys on kääntynyt myös pc-pelaajien iloksi. Muistaakseni kokeilin tätä myös alkuperäisella alustallaan silloin muinoin kun ensimmäinen X-boksiaus oli vielä voimissaan mutta en kovin innostunut pelistä sen keveyden vuoksi. Nykypäivänä perhehuolien lomassa on ihan kiva päästä joskus helpolla ja tuulettaa aivojaan tämänkaltaisen yksinkertaisen viihdepläjäyksen parissa. Näin se ikä muuttaa pelaajankin arkea. Tietenkin esimerkiksi Skyrim ja muutama muu raskassarjalainen ovat mieltymysteni kärkipäässä, mutta miksei väliin voi vain pelailla ja jättää miettiminen toiseen kertaan.

Kuten jo tuli tuossa aikaisemmin sanottua, Ralli Sport Challenge on tosiaankin niitä vähiten oikeaa rallia simuloivia pelejä mitä olen nähnyt vuosien varrella. Tämän pelin otti haltuun helposti jopa nelivuotias poikani, ja hän pärjäsikin kohtuudella vaikka ei vielä ole mitenkään erityisen taitava pelailija. Varsinkaan tietokoneen näppäimistöllä. Eli te jotka haette realismia ratin ja polkimien kera älkää vaivautuko, mutta kaikki sunnuntairallipelikuskit saavat taatusti haluamaansa vauhdin hurmaa tämän teoksen parissa. Kaikki radat ja erikoiskokeet ovat äärimmäisien lyhyitä pyrähdyksiä jotka pelailee parissa minuutissa läpi. Pelin läpipeluuseen ei minun kaltaiseltani pelifriikiltä mene yhtä iltaa pitempään, joten tätä olisikin mielekkäin pelata pieninä pyrähdyksinä sillin tällöin ja siihen se parhaiten sopiikin.

Autot kehräävät mukavasti ja kartanlukijakin kuulosta oikealta sellaiselta, tosin hänen ohjeensa tulevat pikkuriikkisen liian aikaisin ja väliin on pidettävä oma pää ja jättää tyypin höpinät omaan arvoonsa. Muutä äänimaailmaa ei sitten pahemmin ole, lukuunottamatta yleisön ajoittaista kohinaa rata-ajoissa. Grafiikkapuoli puolestaan on mukavan nättiä näin vanhaksi peliksi. Maisemat toimivat ja autojen mallinnus on jopa hämmästyttävän hyvää. Myös vauromallinnus on uskottavaa. Tosin ajettavuuteen ei näytä olevan mitään vaikutusta vaikka kokeen vuoksi vasiten ohjasin autoni jokaiseen radan varrella sijainneeseen kiveen ja kiinteään esteeseen.

Autokalusto on melkoisen kattava, mutta ei tietenkään vedä vertoja alan jättiläisille. Ratojakin löytyy kaikenlaisia, alkaen erikoiskokeista ja päätyen jääratoihin jotka olivatkin mieleisiä ajettavia. Voisinpä väittää että koko pelin parasta antia. Alussa peli oli totuttuun rälläysrallaustapaan luvattoman helppoa, mutta loppupeleissä saikin jo vääntää vähintäänkin puolitosissaan jotta päätyisi maaliin voittajana. Siitäkin huolimatta ette pelin teemana on kaasu pohjassa maaliin saakka, ja jarrua tarvittiin hipaista korkeintaan 90 asteen käännöksissä.

Pelin kohderyhmänä voitaneen pitää lähinnä lapsia ja aikuisia jotka eivät halua uhrata kaikkea vapaa-aikaansa yhden harrastuksen parissa. Muille tämä on kauhistus.

Hyvää:
Helppo omaksua.
Ikäpeliksi kaunista katseltavaa.
Mukavaa, helppoa ja rentouttavaa ajamista joka muistuttaa rallia.

Huonoa:
Ei taatusti sovi realismin tavoittelijoille.
Älyttömän lyhyt.
Kevyt kuin höyhen.

Yleisarvosana:
7 (asteikolla 1-10)

Yhteenveto:
Sunnuntairallipelaajille kaunista ja helppoa pelailtavaa. Simumiehet/naiset kääntäköön katseensa toiseen suuntaan.

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Enter The MatrixSunnuntai 05.02.2012 19:52

Peli: Enter The Matrix.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: Matrix.

Testikone: Odotti puhelimen pirinää päästäkseen pois.

Olipas harvinainen onni kohdata vieläkin huonompi lisenssipeli mitä edes uskalsin odottaa. Tämä löi lankulta kertaheitolla muutaman ennen surkeana pitämäni pelin ja keräsi huonoimmat pisteet miesmuistiin.

Miten tällainen tekele on ylipäänsä voinut päätyä markkinoille ja vieläpä täydellä hinnalla. Onnekseni omani ostin kirpputorilta muutamalla eurolla joten ei ainakaan tarvitse pureskella murehtiassaan rystysiä verille.

Kirjoitan aina lyhyesti ja ytimekkäästi tällaisesta roskasta ja ihan hyvästä syystä. Miksi ihmeessä tuhlata kallista aikaa kirjoittamiseen kun jo pelatessa tuhrautui monta arvokasta elintuntia.

Joten lyhyesti kerrottakoon että kyseessä oli aikoinaan suurta mainetta ja kunnia saaneen Matrix elokuvien toisesta osasta lisenssillä väännetty peli. Peli ei kumminkaan keskity elokuvan tapahtumiin vaan kahden elokuvassakin tavatun sivuhenkilön juonenkäänteisiin kulissien takana. Ideana ihan kelvollinen ja aihepiiristäkin luulisi ammentavan kelvollisen ja hienon toimintapläjäyksen, tai vähintäänkin keskinkertaisen. Vaan jostakin syystä tekijätiimi on mennyt metsään lähes jokaisella osa-alueella. Ei voi kuin ihmetelle miten tämä on edes mahdollista.

Pelissä juostaan ympäriinsä ammuskellaan ja välillä huidotaan käsillä kuin ninjat ikään. Taistelu itessään toimii kohtuudella, mutta ukot ovat niin pirun jäykkiä eikä mikään tunnu jäävän selkäytimeen joten koko peli menee yhdellä nopealla adhd-rynnistyksellä läpi ilman että edes ajattelee mitään muuta kuin vaimon kanssa suoritettavaa kauppareissua. Parempi niin sillä ei tätä kukaan "hyvistä" peleistä pitävä pitempään jaksaisikaan.

Graafinen anti on sen ajan mittapuulla puisevaa, juoni kulkee eteenpäin ilman että siitä tarvii isommin välittää. Ihmetyksen aihetta eniten aiheutti hienot oikeilla matrixnäyttelijöillä tehdyt välivideot, onko kaikki kehitystiimin rahat kenties menneet niihin ja itse pelillinen sisältö kopioitu huonolla menestyksellä toisesta aikalaisesta, nimittäin loistavasta Max Paynesta. Koko ajan nimittäin tuntui siltä että olisi huononnetun Pauynen puikoissa sukkuloinut eteenpäin.

Muuta huonoa pelissä oli loistavat bugit, kehno tekoäly ja hassusti seiniin kiinni juuttuvat ukot ja taisipa muutaman kerran tapahtua se salapereäinen tyhjiöön putoaminen joka kielii huonosta ohjelmoinnista ja testiryhmän totaalisesta puutteesta.

Jos ette jo tekstistäni ymmärtäneet, niin sanottakoon selkokielellä. Minä varjelen teidän elämänne tunteja joten älkää upottako sormianne moiseen höryävään ulosteläjään vahingossakaan.

Hyvää:
Taistelut sujuu kohtuudella.
Oikeiden näyttelijöiden tekemät välivideot.

Huonoa:
Älkää tuhlatko elämäänne tällaiseen, sillä se on liian korkea hinta kalliista vapaa-ajastanne.

Yleisarvosana:
2 pistettä niille välivideoille (asteikolla 1-10)

Yhteenveto:
Täydellisen epäonnistunut Matrixpeli.

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand