IRC-Galleria

Näin unen, jossa asuin kartanossa äitini, velipuoleni ja hänen isänsä kanssa. Olin yksin kotona, vain palvelusväkeä oli talossamme, ja pyysin muutaman kaverini kylään. Keskustelimme jonkin aikaa niitä näitä, kunnes eräs päätimme lähteä erään ystäväni kanssa käymään läheisessä kaupassa ostamassa elintarvikkeita, palvelusväki ja muutama ystävä jäivät kotiin odottamaan.

Matkalla kauppaan meitä kohden ajoi auto jota en ollut nähnyt asuinseudullamme ennen. Epäilykseni heräsivät. Kävimme kaupassa, ja kun saavuimme takaisin kartanolle päin näin tämän omituisen auton pysäköitynä risteykseen josta toinen tie johtaa naapuritaloihin ja toinen meidän kartanollemme, ajoin hämmästyksissäni harhaan. Samassa aloin aistia todella synkkiä ajatuksia tätä mysteeriautoa ajaneen henkilön päästä. Paniikissa ajoin suurella nopeuksella takaisin oikealle tielle, ja pääsin kartanollemme.

Sisällä kartanossa kysyin palvelusväeltäni, että missä ovat ystäväni, he olivat olohuonessa, mutta yksi tytöistä puuttui, hän oli lähtenyt vessaan jokin aika sitten, ryntäsin vessaan mutta häntä ei näkynyt, ryntäsin valvomohuoneeseen jossa kävin läpi kartanon sisällä olevia turvakameroita, näin kameroista ystäväni, sekä tämän minulle tuntemattoman miehen, noin 50vuotias, tupakan vanhentamat kasvot, lyhyet hiukset, silmälasit, pitkä kalastajatakki päällä, hän piti asetta ystäväni ohimolla ja raahasi tätä kohti ulko-ovea.

Ryntäsin perään, käskin hovimestarin soittaa poliisin paikalle välittömästi, sekä keräämään aseita ja tulemaan perääni.

Potkaisin ulko-oven auki. Mies raahasi kaveriani kohti risteyksellä odottavaa autoansa, hän oli noin 100 metrin päässä. Tunsin kuinka adrenaliini vapautui verenkiertooni, en ole koskaan tuntenut itseäni niin päättäväiseksi enkä rauhalliseksi niin epävarmassa tilanteessa. Lähdin spurttaamaan kohti miestä. Saavutin hänet todella nopeasti, noin 20 metriä ennen kuin olin hänen kohdallaan, mies kääntyi ja ampui minua.

Tunsin miten luoti repi ja poltti läpi ihoni, rikkoi kylkiluuni ja jatkoi lihaskudosten kautta ulos osumatta kuitenkaan mihinkään elintärkeään elimeen, kesti noin 200 millisekuntia jatkaa juoksuani. Olin entistä nopeampi, vihaisempi, päättäväisempi. Mies tähtäsi ja ampui uudestaan, hyppäsin ilmaan ja kierähdin oman akselini ympäri ottaen luodin vastaan rintalihaksellani, luoti upposi syvälle kehooni, mutta ei vaikuttanut edelleenkään toimintoihini. Kolmas laukaus enää raapaisi olkapäätäni, saavutin miehen, hän tönäisi kaverini pois tieltä ja alkoi pumppaamaan liipaisinta, liian myöhäistä, vasemmalla kädellä blokkasin asekäden osoittamaan taivasta samalla kuin latasin adrenaliinin täytteisen lyönnin, astuin vasemmalla jalallani maahan niin tukevasti kuin pystyin, sitten oikealla ja aloin kääntämään kehoani kuljettaen voimaa jalkojeni kautta lantiooni, josta se jatkui edelleen selkälihasteni kautta oikeaan käsivarteen ja lopulta nyrkin kautta voima välittyi miehen kasvoihin. Tunsin miten iskuni tuhosi tieltään miehen silmän ympärillä olevat luut, ikään kuin meteoriitti olisi iskeytynyt maahan aiheuttaen massiivisen kraaterin.

Mies alkoi huojua, latasin toisen samanlaisen vasemmalla kädelläni miehen vartaloon, tunsin vahvan muljahduksen ja mies alkoi yskimään mustaa verta, olin tuhonnut hänen sisäelimiään.

Samassa kuulin sireenien huudon ja palvelusväkeni saapumisen paikalle, huohotin, adrenaliini oli poistumassa kehosta. Väänsin miehen käden selkänsä taakse odottamaan viranomaisten haltuun ottoa. Myöhemmin kuulin miehen kuolleen matkalla sairaalaan.

Kaiken tämän jälkeen muutimme kerrostaloon poliisitutkimusten ajaksi, kävimme velipuoleni kanssa tervehtimässä vanhaa yläasteikäistä luokkatoveriamme jolla oli lapsi, ja joka nykyään oli töissä koti pizzassa. Juttelimme hänen kanssaan niitä näitä, ja hän tarjosi meille pizzat. Olimme lähdössä kotiin kun hänen pomonsa ehdotti että he tulevat molemmat saattamaan meidät autollemme, itseasiassa antavat kyydin sinne, tämä oli omituista koska automme sijaitsi noin 200metrin matkan päässä. Emme kuitenkaan kieltäytyneet. Päästyämme autollemme tämän pomon, joka paljastui melkolailla idiootiksi ja ärsyttäväksi; koira pomppasi autosta suoraan lasinsirun päälle, ilman että kuitenkaan mitään vakavaa tapahtui, ja tämä oli jotenkin minun syyni. En jaksanut alkaa vänkään vastaan, vaan lähdimme pakettiautollamme kohti kotiamme.

Kotona istuimme pitkän ruokailupöytämme ääressä, kun yhtäkkiä ovikello soi. Sielä oli joku taloyhtiön mies joka selitti jostain lähellä tapahtuvista ammuntaharjoituksista jotain, en kuunnellut kovin tarkasti. Ovi sulkeutui ja jatkoimme kahvin juomista.

Ovikello soi uudestaan, nyt velipuoleni meni avaamaan, ovella kuului keskustelua jostain lentopilosta, jonka velipuoleni arveli olevan Italiasta, vastaukseksi hän sai: "Ei vitun idiootti, se on suomalainen Pekka Harjakoski, lentäjä-ässä". Kiinnostuin että mikäs saatanan jokeri siellä haukkuu velipuoltani idiootiksi. Menin ulko-ovelle, ja rappukäytävässämme oli noin joukkueellinen varusmiehiä, suurin osa alikersantteja.

Yhtäkkiä alikersantti tempaisi velipuoltani kauluksista kiinni ja rupesi retuuttamaan tätä vastapäistä seinää vasten, ampaisin samantien alikersantin kimppuun ja löin tätä kolmen iskun sarjalla kasvoihin, hän kompastui ylösmeneviin rappusiin ja jäi haukkoon henkeään, samassa joku tarttui selästäni kiinni ja paiskasi minut lattiaan, tiesin ettei minulla oli kovin kauaa aikaa nousta ylös joten ampaisin samantien ylös, ja tämä varusmies oli syöksymässä minua kohti pääedellä tarkoituksenaan ilmeisesti työntää minut ulkoovesta läpi, otin miestä kiinni kädestä, väänsin sen seläntaakse ja annoin lisää vauhtia, paiskasin hänet ulko-oven lasiin pääedellä, ihmettelin hetken lasin hajoamattomuutta, kunnes tajusin sen olevan panssarilasia, mies jäi nukkumaan eikä noussut enää.

Samassa tajusin että velipuoleni saattaa olla alakynnessä murjoin nyrkein tieni läpi neljästä henkilöstä joiden kasvot eivät jääneet mieleeni. Viisi varusmiestä ringissä muiluttivat veljeäni, suutuin niin paljon, että tunsin adrenaliinin räjähtävän elimistööni, tuntui kuin aika olisi hidastunut ympärilläni, otin pitkiä askeleita, huomasin olevani liian nopea kenellekkään, hidastetut ihmiset yrittivät tavoitella minua.

Tönäsin ensimmäisen alikersantin alas portaita pää edellä. Seuraavaa tartuin niskoista, väänsin ne nurin. Vasta tässä vaiheessa muut alikerstantit tajusivat minun saapumiseni paikalle, he jättivät veljeni rauhaan ja yrittivät käydä kolmisin kimppuuni, murjoin helvetinmoisen sarjan iskuja ensimmäiseen mieheen, viimeisellä iskullani tunsin kuinka hänen leukaluuns hajosi pirstaleiksi. Siinä samassa toinen alikessu oli saanut minut otteeseensa kauluksestani, ja kolmas tuli luokseni tarkoituksenaan tempaista minut rappusia alas, käänsin kuitenkin tilanteen puolelleni, pyörähdin kolmannen varusmiehen askelin ympäri ja tein hänestä itselleni reen jolla laskin rappuset alas, vauhti oli niin kova että kyseinen mies liikui portaiden alapäästä suoraan betoniseinän ja patterin väliin murtaen niskansa.

Nousin ylös. Rappusten yläpäässä oli nuori luutnantti huutamassa alikersanteille että mitä vittua te teette, samassa luutnantin kimppuun käytiin väkivaltaisesti. Juoksin rappuset ylös neljällä harppauksella potkaisin täydellä voimalla luutnattia murjoneen varusmiehen tajuttomaksi, miehen silmät pyörähtivät päässä kuin tuplapottikone, ja hän tippui tajuttomana maahan. Samassa rappusten yläkerrasta tuli alas kersantti, otin häntä rinnuksista kiinni ja käskin pistämään porukkansa ruotuun, kersantti tönäisi minut vastapäiseen seinään, otin seinästä kimmokkeen ja löin kersantin laakista tajuttomaksi. Karjuin kuin alkukantaisen raivonpartaalla pesäänsä puollustava ahma. Muut varusmiehet keräsivät haavoittuneet kaverinsa ja juoksivat paniikissa pois rapustani. Vetäydyin takaisin asuntooni huoltamaan haavoittunutta veljeäni.

Isäpuoleni oli herännyt mekkalaan ja kysyi että mitä helvettiä, kerroin hänelle mitä on tapahtunut ja hän repesin nauravaan kiitollisuuteen. Samassa ovikellomme soi taas. Menin avaamaan, oven takana oli vanha ystäväni varusmiespalveluajoilta joka pyysi päästä sisään, kysyin että: "Alkaako taas samanlainen mylly kuin äskön, mä olen kyllä täysin valmis toiseen erään mutta tällä kertaa otan veitset mukaan". "- Ei, ei ollenkaan, tulemme selittämään mistä oikein on kyse", sanoi ystäväni, näin ovella olevan upseereita, päästin heidät sisään.

Heräsin. Vittu, olisin halunnu tietää mistä on kyse saatana!

Tänään herätys oli jo 8.15 ja vaikka se kouluttikin, ei vastaansanomista ollut. Pakkailimme tavarat ja lähdimme vähän ennen yhdeksää metrolla Coach Terminaliin, josta lähti kello puoli kymmenen bussi Niagara Fallsiin. Ehdimme matkalla poiketa hakemassa pikkukaupasta energiajuomashotti (tuju kerta-annos, joita saa ohjeen mukaan ottaa vain yhden päivässä) ja jotain pientä snackia. Matka kesti tunnin ja 20 minuuttia.

Perillä sai kävellä bussiasemalta vielä puolisen tuntia tien vartta, ennen kuin keskustaan pääsi. Kävely oli tietoinen valinta. Monet odottivat bussia tai muuta kuljetusta, mutta kävely ei tehnyt pahaa ja matkan varrella näki vihreänä hohtavaa, laguunimaista Niagara-jokeakin enemmän. Vähitellen putoukset alkoivat jo häämöttää ja innostus kasvoi. Keskustassa vaihdoimme kulkemaltamme Parkwaylta sisemmälle tielle, jonka varrella oli mm. Hershey Store ja Coke Shop sekä Hard Rock Café. Myös Yhdysvaltojen puolelle johtava Rainbow Bridgen Kanadan puoleinen raja-asema oli vieressä.

Pääsimmekin lopulta luomaan katseet suuriin putouksiin ja näky oli melkoinen. Ensimmäisenä näkyi American Falls ja pienoinen Bridal Veil Falls sen kyljessä. Kauempana pilkotti sumupilven seassa Kanadan alueella oleva Horseshoe Falls. Kaksi aiemmin mainittua ovat jenkkiläisten puolella. Raja kulkee Niagara-jokea pitkin. Kuvia räpsien tuli kuljettua putousten reunusreitti Maid of the Mist -paateille asti. Maid of the Mist on laiva, joka kulkee putouksien editse hyvin läheltä. Horseshoella kulkupeli pysähtyi hetkeksi sumupilven ja pärskeiden ympäröimänä ja kaikki kastuivat enemmän tai vähemmän. Oli hulppea tunne, kun laiva keikkui tyrskyissä ja vilpoinen tuuli puhalsi pisaroita kasvoille. Voin suositella kyytiä kaikille, jos putouksille tulette. Hintakaan ei päätä huimaa: vajaa 15 dollaria, eli noin 9 euroa.

Retken jälkeen kävelimme reunustietä edelleen Horseshoelle asti ja kuvattuamme niin paljon kuin kostealta sumulta pystyimme, jatkoimme kävelyä kohtalaisen päämäärättömästi eteenpäin. Lopulta tutkimme karttaa ja tulimme siihen tulokseen, että on paras mennä hankkia päivän lippu People Moveriin, paikalliseen kuljetussysteemiin. Myöhemmin huomasimme, että se ei ollutkaan paras ratkaisu, sillä emme käyttäneet sitä kuin Falls Incline Railwayhin, joka nosti meidät viistoa mäkeä ylös kaupungin keskustaan. Keskustassa olikin sitten värikkäitä kylttejä ja meininki oli vähän kuin Vegasissa. Pistäydyimme Fallsview Casinolla, jossa raha vaihtoi omistajaa tiuhaan tahtiin. Visiitti ei välttämättä päättynyt mairittelevasti, mutta näinpä sentään peliluolan pihalla ensimmäistä kertaa livenä unelma-autoni: Dodge Challenger 2008:n. Pakkohan siitä oli vaivihkaa näpätä kuva.

Vaihdoimme suuntaa hieman syrjempään. Tai oikeastaan taisimme ponkaista rinnakkaiselle tielle, jota kulkemalla emme päässeet oikein puusta pitkään. Seven Elevenistä ostimme purkanmakuiset jääjuomat ja tupsahdimme pienehkön sivutien kautta Clifton Hillin huvipuistoalueelle. Mietimme jonkun aikaa, kannattaisiko laittaa rahaa kauhutaloon, joka mainosti itseään lauseella: "You won't feel alive until we've scared you to death." Seinällä oli jänistäneiden ihmisten lukumäärä, joka oli kieltämättä vakuuttava. Pakkohan sitä sitten oli kokeilla. Ja kyllä kannatti. Pilkkopimeässä labyrintissa piti seurata punaisia valoja ja matkan varrella erilaiset hahmot, koneet, äänet ja valot säikyttelivät uskomattoman taitavasti. Piinaavin kohta oli loukko, johon minut ja Jouni suljettiin ja vaikka kiersimme kaikki sopukat, ulospääsyä ei ollut. Välillä jossain välkähti punainen valo, mutta se katosi yhtä nopeasti kuin oli tullut. Monen pitkän minuutin jälkeen, kammioon syttyi kelmeä valo, seinillä olleet muumiot heiluivat ja haudan ovi avautui taas pimeään käytävään. Jänistää olisi voinut huutamalla "screamers", jolloin joku olisi kuljettanut kävijän ulos. Mutta olihan koitos kestettävä! :D

Hurvittelutien toisessa päässä oli vastaavanlainen paikka, jonne pienen harkinnan jälkeen päätimme myös mennä. Otimme yhdistelmäpassin, jolla pääsee kahteen huvitukseen alueella. Tämä kauhutalo oli samanlainen kuin edellinen, vaikkakin pienin eroin. Pelottelu täälläkin kyllä osattiin. Ainakin itse pompin melkein ilmaan. Hulluimpia kohtia oli, kun Jouni sanoi jollekin äänelle: "Show yourself." Ääni vastasi käheällä äänellä: "Never!" ja jatkoi aavemaisella naurulla. Interaktiivisuus yllätti. :) Selvisimme ehjin nahoin tästäkin pelottelupuljusta. Täällä jänistäjien taikasana olisi ollut muuten "nightmares". Näitä kauhuseikkailuja oli useampikin alueella, kaikki varmasti aika lailla samanlaisia. Tässä oli kuitenkin jo kauhua tarpeeksi yhdelle päivälle.

Viimeisen lipun käytimme Ripley's Moving Theatreen, jossa penkit liikkuivat elokuvan mukana. Näimme ja koimme lipulla kaksi filmiä, lennon taikamatolla ja kummituskaivoksesta pakenemisen. Ensimmäinen oli hyvinkin lapsellinen ja lyhyt. Kaivosfilmissä oli jo yritystä ja se olikin jännittävämpi, mutta selkeä tosiasia on, että molemmat elokuvat oli suunnattu natiaisille. Lipun olisi voinut käyttää johonkin parempaankin, mutta jääpähän ensi kertaankin jotain. ;) Ja olihan leffoista toki viihteeksi.

Alkoi jo hämärtää ja laskeuduimme taas kohti putouksia. Huvipuistoalueella oli myös WWE-kauppa. Sen yhteydessä oli Piledriver-niminen spaceshotmainen laite, mutta emme käyneet siinä. Ovien vierillä oli seinässä sementtilaattoja, joihin painijat olivat painaneet kätensä ja kirjoittaneet nimensä. Kaupassa oli lähinnä vaatteita, mukeja ja leluja.

Kävelimme vielä ottamaan viimeiset kuvat putouksista ja sitten lähdimme kävelemään kohti bussiasemaa. Pohdiskelimme matkalla tulevien päivien budjettia ja kulkuvälinepolitiikkaa. Aseman ympäristö oli melko aution tuntuinen, mutta itse asemalla oli kuitenkin porukkaa. Nyt siis olemme hostellilla ja painumme pikkuhiljaa pehkuihin. Tänään oli toiminnantäyteinen ja hieno päivä!