IRC-Galleria

Tällä
viikolla muistamme kaikkia vauvoja, jotka syntyivät nukkuen tai joita
on kannettu, koskaan tapaamatta, niitä joita olemme pidelleet, mutta
emme voineet ottaa mukaan kotiin sekä niitä, jotka tulivat kotiin,mutta
eivät jääneet.

tuska muuttaa muotoaan, ei ole enää niin paha se on niin kuin juurtunut sydämeen sellaiseksi turtaksi.
ahdistus ja itkuisuus on huomattavasti vähentynyt
mutta en voi olla kuvittelematta minkä lainen olisit ollut ja kuinka paljon me sinua jo rakastettiin
toivottavasti subulla on kaikki hyvin <3
äidin rakas enkeli<3

1. kuukausi
Äiti, olen vain noin parikymmentä senttiä pitkä, mutta minulla on kaikki elimet. Rakastan ääntäsi. Joka kerta kun kuulen sen, heiluttelen käsiäni ja jalkojani. Sydämesi syke on lempi unilauluni.
(Totuus: Äiti, olen tämän lauseen pisteen kokoinen. Muistutan katkarapua, ja minulla on vähemmän aivosoluja kuin kärpäsellä, eivätkä aistini ole kehittyneet juuri lainkaan.)
2. kuukausi
Äiti, tänään opin imemään peukaloani. Jos näkisit minut, voisit sanoa että olen selvästi vauva. En ole vielä kuitenkaan tarpeeksi iso selviytymään kotini ulkopuolella. Täällä on niin mukavaa ja lämmintä.
(Totuus: Minulla ei ole vielä peukaloa, vain räpylää muistuttavat käsien alut. Jos näkisit minut, olisin noin kahvipavun kokoinen. Alkeellinen tuntoaistini toimii lähinnä suuaukkoni ympärillä, tuskin tiedän onko täällä lämmintä tai mukavaa.)
3. kuukausi
Arvaa mitä äiti! Minä olen tyttö! Toivottavasti se tekee sinut onnelliseksi. Haluan sinun olevan aina onnellinen. En tykkää siitä kun itket, kuulostat niin surulliselta. Se tekee minut surulliseksi myös ja itken kanssasi vaikket kuulekaan minua.
(Totuus: Arvaa mitä äiti, sukupuoleni varmistui jo hedelmöittymisen hetkellä! Kuuloaistini on vielä täysin kehittymätön, enkä todellakaan osaa vielä itkeä.)
4. kuukausi
Äiti, hiukseni ovat alkaneet kasvamaan. Ne ovat melko lyhyet ja ohuet, mutta sitä kasvaa vielä paljon enemmän. Käytän paljon aikaani harjoittelemalla. Osaan kääntää päätäni ja heilutella sormiani ja varpaitani ja venytellä käsiäni ja jalkojani. Olen myöskin aika hyvä siinä.
(Totuus: Liikkeeni ovat spontaaneja, enkä harjoittele tietoisesti mitään - en tiedosta edes olemassaoloani. Reaktiot ulkoisiin ärsykkeisiin ovat refleksiivisiä, eivätkä tietoisesti tuotettuja. Olen pienen pieni robotti, joka on ohjelmoitu toimimaan tietyllä tavalla tietyissä tilanteissa.)
5. kuukausi
Kävit taas lääkärillä. Äiti, hän valehteli sinulle. Hän sanoi etten ole vauva. Minä olen vauva, sinun vauvasi. Ajattelen ja tunnen. Äiti, mikä on abortti?
(Totuus: Minä en ole vauva, minä olen sikiö! Lapsi ei ole aikuinen eikä aikuinen ole vanhus. Siemen ei ole kasvi. Maanantai ei ole tiistai. En ajattele, ja minulla ei ole tietoisuutta, joka jäsentäisi tuntemukseni ymmärrettävään muotoon.)
6. kuukausi
Kuulen taas sen lääkärin äänen. En pidä hänestä, hän vaikuttaa kylmältä ja sydämettömältä. Jotain tunkeutuu kotiini. Lääkäri kutsui sitä neulaksi. Äiti, mikä se on? Se polttaa! Laita hänet lopettamaan! En pääse karkuun siltä! Äiti! Auta minua!!
(Totuus: Jos olisin tietoinen olemassaolostani, en varmaankaan tahtoisi syntyä, jos en olisi haluttu. Tietoisuuteni ei kuitenkaan ole vielä täysin kehittynyt, joten tuskin tiedostan edes hetkellistä, jäsentymätöntä kipua, jonka abortti aiheuttaa. Jos osaisin, valitsisin mieluummin sekunnin kivun kuin eliniän verran tuskaa. En kuitenkaan osaa. Jäsentynyt aivotoiminta ja kokemus itsensä olemassaolon tiedostamisesta syntyvät minussa vasta paljon myöhemmin.)
7. kuukausi
Äiti, olen kunnossa. Olen jumalan sylissä. Hän kertoi minulle abortista. Mikset sinä halunnut minua äiti?
(Totuus: Jos olen jo nyt Jumalan sylissä, mikseivät muutkin äidit lähetä vauvojaan taivaaseen jo ennen syntymää?)
Jokainen abortti on Yksi pysäytetty sydän enemmän. Kaksi silmää lisää jotka eivät koskaan tule näkemään. Kaksi kättä lisää jotka eivät tule koskaan koskemaan. Kaksi jalkaa lisää jotka eivät koskaan tule juoksemaan. Yksi suu lisää joka ei tule koskaan puhumaan. Ole kiltti, kuka tahansa oletkin joka luet tätä merkintää, laita tämä omaan päiväkirjaasi! kiitos.
(Totuus: Aborttia ei tule ottaa kevyesti; se ei ole ehkäisykeino. Kuitenkin jos äidin ja/tai sikiön henki on raskauden takia vaarassa, lapsi syntyisi vaikeasti vammautuneena, tai jos äidin elämäntilanteen takia ei yksinkertaisesti ole mahdollista huolehtia lapsesta, herää kysymys, miksi maailmaan pitäisi saattaa yksi ei-haluttu ihminen lisää kasvattamaan jo nyt liiallista populaatiota entisestään. Onko jokainen sellainen hukattu mahdollisuus, jolloin olisi mahdollista antaa alku uudelle ihmiselämälle, murha? Keskenmeno, masturbointi, ehkäisy, sterilisaatio, abortti, murhia kaikki? Eikö lapsi ole lapsi, vasta kun potentiaalinen lapsi, oli se sitten sikiö tai pelkkä haave tulevan äidin päässä, muuttuu halutuksi ja toivotuksi lapseksi?)
Jos luit loppuun asti..liitä omaan päiväkirjaasi.

24.8.2009 rv 14+6, meidän pieni <3

äiti ei ikinä unohda sua. Ehdin tuntea liikkeet ja kaiken ja sitten olitkin jo poissa. En vieläkään pysty puhumaan tai kirjoittamaan susta itkemättä...

Sinä päivänä oksilla elämänpuun,
näin jotain todella kaunista,
näin untuvasiivet ja
lapsen suun,
joka lauloi elämän
murheista.

Minä luulen,että
unta mä näin,
siinä vihreiden silmujen
alla,
minä kyyneleitä pyyhkimään
jäin,
mua lohdutti laulamalla.

Minun pikkuinen
enkelilapsoseni,
hän syreenin oksalla
istui,
Hän lapsenjalkojaan heilutteli
ja mun kasvoni
itkusta kastui.

Minä ojensin käteni hiljaa niin,
minä kosketin
enkelin tukkaa,
hän vilkutti lentäen
taivaisiin,
jäi käteeni
kultaista nukkaa.
-Äiti-


Pienen rakkaan hautakiveen tuli
viimeinen säe..
On niin ikävä<3<3:,(

I'm so empty inside without you
Existing but barely alive

So... damn you for leaving me
Damn you mortality
I'm so totally weak
I can't even breathe
I miss you - it's killing me
Damn you

I thought we were safe
Protected by faith
When reality strikes
It cut you away from my life

Save me - help me survive
I'm so empty inside

Mietin niskaasi ja hiuksiasi hentoja
poskipäitäsi ja korviesi muotoa
näen mielessäni hymysi ja äänes kuulen
kieles kärjen tunnen
kun se kohtaa kaaren huulen
olet tässä, mutta kaukana niin sittenkin
olet uneni ihanin

Olen uneni kaunein
ja suloisin
niin totta ja harhaa vain kuitenkin
olet uneni kaunein
mutt' etäisin

Mietin sormiasi, käsiäsi vahvoja
aistin katseesi, kun viivähtää se minussa
joka hetki, jonka lähelläsi olla saankin
minut pelastaa, vaikk' eroon vie se katkeraankin
olet läsnä, mutta et sydämessäin milloinkaan
olet porttini unelmaan

Olet uneni kaunein...
haave herkin ja haavoittuvin

kolme kertaa olen saanu kokea sen ihmeen
todeta että sisälläni kasvaa uusi ihme.
kaksi kertaa olen saanu kokea sen tuskan
kun menetimme pikkuisemme
kerran olen saanut kokea sen ihanuuden
kun syliini lapsen olen saanut.
tulenko neljättä kertaa kokemaan
koskaan enää?

kävin pikkusen haudalla ja joku oli pikkuisen lyhystä repiny se muistokirjoituksen poikes. takana oli nuutin piirustus pikkusisarelle;(;(
kuinka joku voi

Positiivisen testin tein 10 pvä. joulukuuta 2005. Olin ihan onneni kukkoloilla. Meille tulee vauva. En voinut olla kertomatta kenellekkään. Joten asiasta ties melkeinpä kaikki heti alussa jo. Laskettu aika olisi ollut elokuussa 2006.

Soitin aikasin jo neuvolaan ja sieltä annettiin ensimmäinen aika terveydenhoitajalle. Ensimmäinen aika ois 18.1.06. Ja viikkoja sillon ois 11+1. Jännittyneenä odottelin ja odottelin sitä aikaa.

Raskaus oireita minulla ei oikein ollu. Kaikki oli vaan niin jännää ja uutta. Monesti miettiin ja taputtelin vatsaani ja toivoin että kaikki ois hyvin. Aika aikasin aloin potemaan hirveestä selkä särystä johon ei oikein lääkkeetkään auttanu. Hieman helpotti oloa. Soitin asiasta neuvolaanki ja siel sanottiin et kyllä kaikki on hyvin et näin alussa on ihan normaalia et kipuja esiintyy.

Rauhassa ostelin kaikkea raskaus kirjoja ja luin netistä kaikkea mahdollista. Olin niin onnellinen.

Vihdoin koitti neuvola. Olin jännittynyt koko ajan. Alku tukimukset oli kaikki hyvin. Pöydälle noustessa hoitaja paineli mahaani ja kertoi tarkkaan mitä tekee. Hän kokeili kohtua ja sanoi et hienosti lähteny kohtu kasvamaan. Olin edelleen onnellinen.

Sydänääniä kuunnellessa alkoi mieli laskea. Ei meinattu saada ääniä kuuluviin. Mut jostain kaukaa kuului pieni hento syke. Hoitaja ei saanut paremmin sitä kuulumaan mutta sieltä se kuitenki kuului. Olin onnellinen. Ja kyynelki vierähti poskelle.

Minulle annettiin uusi aika joka ois 31.1. lääkärin luona.

31.1 menin taas neuvolaan. Viikkoja oli 13+0. Odottelin innolla lääkärin käyntiä. Ja halusin kuulla sen pienen sydänäänet jälleen kerran. Lääkäri teki sisätutkimuksen ja kertoi että kohtu kasvaa hyvin ja on pikkuisen viikkoihin nähden edellä. Olin Onnellinen edelleen.

Sydänääniä alettiin kuuntelemaan. Lääkäri kuunteli ja kuunteli. Suru alkoi hiipimään päälle. Missä olet pikkuinen ajattelin mielessäni. Lääkäri kävi pyytämässä hoitajan joka ne viimeksi sai kuuluviin. Hänkään ei saanut niitä tälläkertaa kuuluviin. Kyyneleet alkoi virtaamaan poskilleni. Eikä! Mitä nyt? Miks ei kuulu? Oonko tehnyt jotain väärin? Menin viel hoitajan huoneeseen jossa laitettiin lähete ultraan.

Kävelin kotiin itkien. Olin ihan sekasin et ei tämä voi olla totta. Miksi meille käy näin. Kuitenki iltaa kohden aloin ajattelemaan lääkärin ja hoitajan sanoja että kaikki voi ollakin hyvin. Et pieni on vaan niin vilkas ettei sitä saatu kuuluviin. Toive nostaa päätään. Kyllähän sinä siel vielä elät! Toivoin kovasti.

(tästä lähtien en tarkkoja päiviä muista)

Vihdoin tuli ultara aika ja se olisi viikolla 14+?. (3.2.2006) Sitä joutuisin viel vähän aikaa odottamaan. Jännittyneenä mentiin ultraan. Se oli vanhempi nainen. Aika kylmän oloinen. Hän levitti geeliä mahalleni ja laittoi ultra-anturin mahalle ja pyöritteli sitä. Oli hiljaista. Minä tuijottelin ruutua. En nähnyt oikeastaan mitään pieni möykky vain. Ja sit tuli hoitajan sanat. Valitettavasti eloa täällä ei ole. Sydän ei lyö. Sikiön koko vastasi viikkoja 11+?. Joka meinas sitä et kuulin varmaan pienoisen viimeiset sydänäänet. Mun maailmani pysähtyi. Eeeei! Ajattelin mielessäni ja nousin pöydältä pois. Olin surullinen. Hoitaja laittoi lähetteen Oys:iin kaavintaan. Ja toivotti hyvää päivän jatkoa. Kotiin mentäessä itkimme molemmat. Kotona menin vain sänkyyni ja itkin peiton alla. Mulla oli niin paha olo. En voinut käsittää miksi näin meille kävi. Mika tuli viereeni ja otti syleilyyn. Siinä me sit maattiin monta tuntia. (jossain vaiheessa olin vanhemmilleni ilmoittanut uutisen)

Meidän pienellä tais olla joku vakava sairaus/vamma et luonto huolehti pois sellaisen joka tässä maailmassa ei olisi jaksanut elää. Se tieto alkoi pikkuhiljaa helpottamaan oloani. Mut suru silti puristi sydäntäni ja kovaa.

Oysin aika kaavintaa tuli vihdoin. Viikkoja olis sillon 15+? (13.2.2006) Äitini tuli mukaani sillä Mika oli koulussa eikä se voinut juuri sillä hetkellä olla pois. Mikan isä meidät vei sairaalaan ja äitini siel jo odotteli. En saanut syödä enkä juoda mitään. Kävin viel lääkärin luona joka ultrasi minut sisä kautta. Sen muistan että hän oli oikein ystävällinen. Tosiaan koko vastasi jotain viikkoa 11+?. Sitten taas odottelua. Onneksi oli äitin tukenani. Hoitaja tuo minulle esilääkkeen. Ja sitten taas odottelua. Vihdoin minua lähdettiin viemään saliin. Kaikki oli hiljaa. Kukaan ei sanonut minulle sanaakaan. Ja sitten minä nukahdin.

En tiedä paljon oli aikaa kulunut ku heräämöstä heräsin hirveään hyperventilaatio kohtaukseen. Muistan vain kuinka pidin käsiäni mahallani ja itkin. Olo oli tyhjä. Sain kipulääkettä ja rauhoittavia. Pikku hiljaa oloni oli turta. Kipua tunsin lääkkeistä huolimatta. Hoitaja haki äitini paikalle. Alettiin miettiin hoitajan kanssa et kannattaako mun kotia mennä ku oli se kohtaus ja kivut on näinki kovat. Päätettiin sit et menen ostastolle seurantaan kohtauksen ja kipujen takia. Sinne äiti hoitajan kanssa minut saattoivat. Illan aikana tuli Piia käymään Mikan kanssa. Ihanaa ei tarvinnut koko päivää ja iltaa yksin olla.

Seuraavana päivänä pääsin sitten kotiin.

Tässä meidän Enkelin tarina. Toivottavasti jaksoit luke loppuun. Ekan kerran sain ajatukset ja mietteet sanoiksi.