IRC-Galleria

Tiedot

Luokittelu
Elämänkatsomus ja filosofia
Perustettu
10.10.2008
Tilastot
Käyntejä: 1219
Koko
19 jäsentä
Tyttöjä: 15 (79 %)
Poikia: 4 (21 %)
Keski-ikä
27,7 vuotta
Otos: 12 jäsentä
Tyttöjen keski-ikä: 27,8 vuotta
Poikien keski-ikä: 27,6 vuotta
Ylläpitäjä
Maraia
Valvojat
Maraia

Jäsenet (19)

Myslizardty`ttinuutu83panda-agenttiGunRheininijupiananneroahappa_ahajeonasmartass_Sat__MaraiaRimiiMiika]]]YUTAKA
« Uudemmat - Vanhemmat »

ssusba[Ei aihetta]Luonut: ssusbaSunnuntai 13.09.2009 14:25

kaikki seurustelee

jjuliää[Ei aihetta]Luonut: jjuliääKeskiviikko 15.07.2009 01:07

mikä vitun ongelma täl päiväl on!! <puna>

änjjyhyy.Luonut: änjjTorstai 19.02.2009 20:59

kuolen tylsyyteen. ja nyt siniki jätti mut. : <<<

miksei kukaan puhu mulle mesessä, hä? :<

Maraia[Ei aihetta]Luonut: MaraiaTiistai 18.11.2008 13:05

Miksei kukaan tuo mulle sukulaatia.

MaraiaMietiskelyjäLuonut: MaraiaTorstai 16.10.2008 21:57

Tänään olen pohtinut aihetta minä.

Miksi minä olen niin vaikea ihminen, miksi asioista tulee helposti liian vaikeita? Miksi minua ei ymmärretä, miksi minä en ymmärrä, miksi asioita ymmärretään väärin? Ensin aloitin asian tarkastelun tuttuun yhyy-tyyliin. Yhyy minua, yhyy kun muut, yhyy kun kukaan ei koskaan mitään kun kaikki aina vaan.

Lähdin töistä hieman aiemmin että ehdin kotiin ennen jumppaa, ettei tartte töissä istua iltaseittemään asti sen jumpan takia, sinne suoraan meneminen kun olisi vaatinut sen. Noh, eipä siinä mitään, läpikävin tätä yhyytä ja sopimattomuuttani ympäristöön, jotenkin ihan se tavallisinkin ihminen tukka märkänä sateessa tuntui aivan eri heimolaiselta kuin minä. Mieleeni tulvi teini-iän yhyyt, silloin toivoin pitkälti sitä etten olisi koskaan ollutkaan maailmassa niin kaikki olisi paremmin, silloin tosin elinkin hemmetisti rankempia asioita läpi joten saan siitä vähän myötätuntoa ja ymmärrystä.

Kävelin katuja pitkin ja jäin rautatientorilla seisomaan siihen bussikatoksen laitamille tietämättä mihin menisin seuraavaksi. Menenkö junalla jota en suoraan sanottuna rakasta ja kiirehdin jumppaan, menenkö bussilla tahallaan vitkutellen ja juoksen jumppaan, menenkö bussilla kotiin ja laistan jumpasta. Mietin myös sitä miten siitä laistaisi, sanonko vain että joo sori ei huvita vai valehtelenko suoraan jotta se olisi helpompaa minulle. Tuskin se täti nyt kyyneliä vuodattaa jos en tule, minähän siinä kärsin, mutta koin sen jotenkin kamalan raskaaksi jos feidaan. Siinä seisoin, en edes katoksen alla kun se sade jotenkin sopi mielentilaani.

Tämän jälkeen kävelin bussille vaikka en edelleenkään tehnyt mitään valintaa niiden kahden välillä. Olin jo aiemmin pysähtynyt ostamaan suklaapatukoita jotka lojuivat taskunpohjalla kuin naula jalkapohjassa, terveelliset elämäntavat ja periaatteet to hell. Bussi tuli pysäkille heti ja olin jossain takaraivoni perukoilla vähän iloinen siitä mutta en niin paljon että olisin huomannut mitään. Istuin bussiin pohtimaan onnettomuuttani ja yhyyttelin mielessäni.

Mieleeni putkahti ajatus, eikö sitä mennä aina ihan samaa rataa jos aina kun tapahtuu jotain kurjaa tai tulee kurja olo, ihminen vetäytyy pieneksi palloksi nurkkaan yhyyttelemään. Yhyy yhyy yhyy ja sitten jossain vaiheessa kyllästytään siihen ja aletaan tekemään asioita kunnes tulee seuraava yhyyn aihe. Eikö se ole mielen heikkoutta jos ei osaa käsitellä asioita oikein, jättää ne vaan johonkin sivuun ja alkaa etsiä syytä muusta? Sehän nyt olisi paljon fiksumpaa seistä edelleen molemmilla jaloilla ja sanoa että "perkele! Nyt kävi näin, jopas sattui". Okei tietenkin jossain tsunamikeisseissä ja oikeissa draamatilanteissa saa yhyytelläkin, mutta pienen ihmisen pienissä kolhuissa pärjää paljon paremmin kun katsoo tilannetta ulkopuolelta ja tutkiskelee vähän asioita.

Istuin bussissa ja kuorin naama rutussa yhden suklaapatukan palasen suuhuni. Se oli Ärräkiskalta ostettua suklaata eikä maistunut edes kovin lohdulliselta. Kuinka ironista. Bussin ajaessa ja ihmisten noustessa bussiin ja siitä pois, katselin kuinka ikkuna hitaasti huurtui umpeen. Pian ei nähnyt enää kuin pieniä valontuikkuja ulkopuolisesta maailmasta ja ymmärsin että niin sitä ihminenkin näkee ulkopuoliset asiat, joskus on lasit niin huurussa ettei saa selvää edes kuka on suoraan kasvojen edessä. Minä olen toisinaan huurussa ja yritän epätoivoisesti tunnistaa ne valopilkut kuten tein nyt herätessäni yhtäkkiä joltain random-bussipysäkiltä. Kuten tuolloin bussissa, myös minä omassa päässäni, en pystynyt tunnistamaan sitä tuttua pysäkkiä ennenkuin pikkasen sormella huiteli huuruja pois tieltä.

On se ihmisluonto ihmeellinen. Istun vieläkin tässä ja mietin miten hienoa olisi saavuttaa juttuja, kun tosiasiassa ne ovat pelkästään tekemistä vailla.

Millä tämän pään saisi järkiinsä ja opettaisi tarttumaan tilaisuuksiin sen sijaan että hukkaisi niitä.
« Uudemmat - Vanhemmat »