IRC-Galleria

Tiedot

Luokittelu
Koulu ja opiskelu
Perustettu
21.12.2004
Tilastot
Käyntejä: 2437 (1.7.2008 alkaen)
Kommentteja: 3
Koko
500 jäsentä
Tyttöjä: 297 (60 %)
Poikia: 203 (40 %)
Keski-ikä
33,0 vuotta
Otos: 328 jäsentä
Tyttöjen keski-ikä: 32,6 vuotta
Poikien keski-ikä: 33,6 vuotta
Ylläpitäjä
Kosmo

Jäsenet (500)

mielenvikainen^Jonnn1nun-makeh-sielunvoittaja[pauge]LapinNeitonenHerBeRttiPuna-hilkkahusu1977BraveheartTonyStashStrangerr^^PetzkuSylvanaVampireHelvi1
« Uudemmat - Vanhemmat »
Elämässä on tasan kaks vaihtoehtoa, joko sä elät ja olet tai sitten tapat ittes. En kannata jälkimmäistä enkä suosittele sitä vaihtoehtoa kenellekään. Itse olin v. 2007-2008 vaihteessa siinä pisteessä,että tulin konkreettisesti tuon kysymyksen äärelle ja silloni tuli tuo ajatuskin. Jouluna 2007 vedin vasemman käden ranteen auki syvässä masennuksessa,ahdistuksessa ja päihteistä riippuvaisena.

Tuli kuitenkin se,että tajusin etten voi jättää parasta ystävääni sanomatta mitään. No hän soitti ambulanssin, lanssilla terv.keskuspäivystykseen, ranne tikattiin, ambulanssilla psykiatriseen päivystykseen jossa sanoin olevani ok ,sieltä pari rauhottavaa pussiin ja kotiin. Kotona 2 vkoa syvässä masennuksessa ja ahdistuksessa, aamulla herättyäni odotin vain milloin tulee ilta että pääsen nukkumaan ja pois elämästäni. Oikean käden ranne auki. Lanssilla arvauskeskukseen, lanssilla psykiatriseen päivystykseen. Vaatteet veressä, pari tuntia päivystävän psykatrin odottelua. Jotain olen niille sanonut kun kotiin päästivät. Silloin mulle tuli tuo ajatus: "Jos täällä haluaa elää niin sitten pitää elää" en ole mikään suuri ajattelija tms. mutta mulle toi oli semmonen "heräämisen" hetki.

Myöhemmin tuli vedeltyä lääkeövereitä ja jatkoin viiltelyä, mutta sen tajusin että haluan elää. v. 2012 sain lisäksi elämäni takaisin ,se oli sen viitisen vuotta katkolla mitä vedin päihteitä ja elin yhteiskunnan ulkopuolella. Annettuani elämäni Jeesukselle huhtikuussa 2012, alkoi koko elämä muuttumaan niin radikaalilla tavalla etten voinut kuvitellakaan mitään tälläistä. Oman elämän kouluni jälkeen tuntuu hyvältä elää ihan tavallista arkea. Enää ei tartte elää siinä maailmassa millon joku delaa tai millon ite delaa, millo n joku vetää överit tai pysyyks psyyke kasassa. Kuitenkin arvostan sitä kokemusta mitä on tullu sieltä "toiselta puolelta" ,koska alan opiskelemaan kristillistä sielunhoitoterapiaa nyt syksyllä eli musta tulee siis sielunhoitoterapeutti ,uskon ja toivon että mulla on elämänkoulustani jääny käteen jotain muutaki ku huonoa settiä.

Päihteetön olen myös nykyään, Jeesus vapautti viinasta ja antoi uuden elämän. Helppoa ei oo ,mut ei se oo sitä ennenkään ollu. Nyt arvostan sitä että saan elää sitä ihan tavallista arkea, enkä jotain b-luokan päihdedraamaa missä ei tuu highlightia koskaan ku ei sellaista siellä oo.

HyönteismyrkkySellasta tnääLuonut: HyönteismyrkkyTorstai 01.03.2012 19:43

Kun kasvamme, opimme, että se ihminen kenen ei koskaan pitänyt pettää meitä, luultavasti tekee sen. Tulet särkemään sydämesi luultavasti useammin kuin kerran ja se on rankempaa joka kerta. Tulet myös särkemään sydämiä, joten muista miltä tuntui kun omasi oli särkynyt. Tulet taistelemaan parhaiden ystäviesi kanssa ja syyttämään rakastasi asioista mitä entinen rakkaasi teki. Tulet itkemään koska aika menee liian nopeasti ja menetät jonkun ketä rakastat.
Joten ota kuvia, naura liikaa ja rakasta niin kuin sinua ei olisi koskaan loukattu. Koska jokainen 60 sekuntia, jotka vietät vihaisena on minuutti onnellisuudesta pois jota et koskaan tule saamaan takaisin. Rakkaus on voiman antamista ärsyttääkseen sinua, mutta luottamaan siihen ettei hän tee sitä.
Oikeilla rakkaustarinoilla ei ole onnellista loppua, koska oikea rakkaustarina ei koskaan lopu. Tiedät olevasi rakastunut, kun vaikein asia on sanoa hyvästi. Älä koskaan anna kenellekään kaikkeasi, sillä kun hän on poissa, on sydämesi viety. Kun elämäsi rakkaus jättää sinut ja sanoo "voimme edelleen olla ystäviä" se on sama asia kun koirasi kuolisi ja äitisi sanoisi "voit edelleen pitää sen". Jos et saa jotain ihmistä ajatuksistasi pois, ehkä hänen kuuluukin olla siellä. Kun todella rakastat jotain, olet valmis päästämään irti ja jos hän tulee takaisin se on tosi rakkautta. Koska tosi rakkaus on aina vaivan arvoista. Älä koskaan luovu asioista jotka saavat sinut hymyilemään. Se satuttaa kun rakastat jotain, mutta et saa pitää häntä sylissäsi.
Elämän suurin haaste on löytää joku, joka tietää kaikki virheesi, eroavaisuutesi ja mokasi, mutta edelleen rakastaa sinua. Rakkaus on kuin sota, helppo aloittaa, vaikea lopettaa ja mahdoton unohtaa. Maailman hienointa ja kauneinta asiaa ei voi tuntea, eikä nähdä, vaan se pitää kokea sydämellä.
Älä koskaan riko sydäntä joka oikeasti rakastaa sinua. Mutta muista et tule olemaan rakkaasi ensimmäinen, viimeinen tai ainoa. Hän on rakastanut aiemmin ja tulee rakastamaan uudelleen. Mutta jos hän rakastaa sinua nyt, niin millä muulla on väliä. Hän ei ole täydellinen, mutta et ole sinäkään ja te ette tule olemaan koskaan täydellisiä. Mutta jos hän saa sinut nauramaan, koska joudut miettimään kaksi kertaa ollaksesi ihminen ja tekemään virheitä. Pidä hänestä kiinni ja anna hänelle osa itsestäsi. Hän ei tule ajattelemaan sinua joka hetki, mutta hän antaa sinulle osan itsestään, jonka tietää sinun pystyvän rikkomaan. Älä satuta häntä tai vaihda toiseen. Älä odota enempää kuin hän voi antaa. Hymyile kun hän tekee sinut onnelliseksi, huuda kun hän tekee sinut vihaiseksi ja kaipaa kun hän ei ole kanssasi. Välimatkasta riippumatta.

ajattelijaOnnellisuuden jalo taitoLuonut: ajattelijaSunnuntai 27.03.2011 16:42

Onnellisuuden jalo taito ei ole mielestäni muuta, kuin sitä, että teemme itsellemme,elämällemme ja toisillemme hyvää, kunnioitamme ja rakastamme niitä.Sen jälkeen hyvä heijastuu kyllä meihin takaisin.
Voisimmekin puhua hyväntahtoisuuden ja pahantahtoisuuden kasautumisesta. Se on meidän oma valintamme hyvin pitkälti

`miyaZzzz..Luonut: `miyaTorstai 12.08.2010 18:58

emmää jaksanu ku väsytti.

WespaYksinäinen Susi AvautuuLuonut: WespaSunnuntai 19.07.2009 16:24

Viime yönä yksin baarista kotiin palattua tuli taas yksinäinen olo ja masennus. Heräsin vähän aikaa sitten ja nyt taas jokseenkin turhan viikonlopun jälkeen on vitutus päällä, tai ei enää niin paljoa, kun saan purkaa oloni tähän. Ehkä tämä avautuminen auttaa.

Välillä tuntuu, että vaikka on tehnyt kaikkensa, niin ei kuitenkaan jää kuin paska käteen. Ehkä pitäisi lopettaa yrittäminen ja toivominen, ehkä pitäisi vaan olla oma itsensä, mutta odottaminen vituttaa. Ehkä se aika onkin se mun vitsaus.

Elämä kuljettaa hassusti eteenpäin. Olen toivonut, että se oikea kävelee sieltä jostain vastaan ja tekee sen ”moovin”, mutta ehkä se on itsestäni kiinni ja voisin tehdä jotain vielä enemmän. Mutta onko se sitten omaa itseäni ja meneekö se liialliseksi yrittämiseksi, näitä olen kysynyt itseltäni. Jotenkin sitä toivoo, että kaikki olisi vaan helpompaa.

Välillä tuntuu, että viikonloput ovat vain ajan ja rahan tuhlausta, josta ei tule kuin vitutus. Mutta hei, täytyy kuitenkin myöntää, että hauskaa on ollut. Alkoholin juomisenkin lopettamista on tullut pohdittua, mutta onhan siinä hyvät puolensa. Ainakin on kavereiden kanssa hauskaa ja positiivinen fiilis...

Kaikki on lopulta omasta päästä kiinni. Masennusta ja yksinäisyyttä ei ole tarvetta kokea, jos rakastaa itseään ja nauttii omasta seurastaan, mutta joskus sitä keksii tekosyitä. Ehkä tavallaan nauttiikin masennuksesta ja luulee saavansa siitä jotain irti, ehkä toivookin, että Jumala tai joku ulkopuolinen kuulee paremmin. Mutta hei parempaahan se on tuntea iloa ja rakkautta itseään kohtaan, kuin masennusta, silti odotan sitä naisen fyysistä kosketusta ja läheisyyttä. Sitä on vaikea itse tarjota, vaikka toki sitäkin voi itse simuloida halutessaan eri tavoilla, mutta kaukana se on aidosta naisen lämmöstä. Jotenkin sitä haluaa kokea itsestään ulkopuolisia asioita vaikka samaan aikaan tiedostaakin, että kaikki on yhtä. Ehkä siinä piileekin se paradoksi. Ehkä mun kannattaisi vaan tajuta paremmin, että ei ole mitään itsestä ulkopuolista, ehkä mun ei kannattaisi tuntea itseäni niin ulkopuoliseksi muista...

Mutta hei positiivisuus kunniaan. Pohjalla on mukava käydä, kun sieltä on noussut. Siellä oleminen on tuskaa, mutta hei ainakin se tuntuu hyvältä, kun on taas pinnalla. Pitäisi vaan kehittää uusi määritelmä omalle pohjalle, jos pitäisi sen pohjan positiivisen puolella, sitten olisi ihan sama vaikka laskisikin ekstaasista välillä iloon. Se on sellainen oma haave, että voisi nauttia ja rakastaa aina, oli tilanne mikä hyvänsä.

Joskus sitä ajattelee, että ehkä joku muukin ajattelee samalla tavalla. Ehkä pian kaksi yksinäistä sutta kohtaa ja taas on maailma pelastettu. Mutta ainakin tähän joku voi samaistua ja ehkä oppiakin jotain.

Ehkä se oikea kävelee sieltä vastaan... Mutta uskallanko päästä irti ja olla ajattelematta asiaa? Aikamääreiden asettaminen, toivominen ja esittäminen ei ole tähän asti ainakaan auttanut paljoakaan... Uskallanko olla täysin oma itseni ja antaa elämän vain kuljettaa?

Tiedän, että tämän kirjoittaminen auttoi itseäni ainakin jollain tasolla. Kannattaa siis avautua.
Admonition by Toda Shinryûken Masamitsu:


1. Know the wisdom of being patient during times of inactivity.

2. Choose the course of justice as the path for your life.

3. Do not allow your heart to be controlled by the demands of desire, pleasure or dependence.

4. Sorrow, pain and resentment are natural qualities to be found in life. Therefore, work to cultivate an immovable spirit.

5. Hold in your heart the importance of family loyalty, and pursue the literary and martial arts with balanced determination.


"Takamatsu Toshitsugu (etunimeltään alun perin Hisatsugu) syntyi 10.3.1887 Akashissa, Hyôgon piirikunnassa. Lapsena Takamatsu oli sairasteleva ja heikko. Hänen luokkatoverinsa kiusasivat häntä usein, kaataen hänet maahan ja sitoen hänet köydellä. Häntä sanottiin "itkupilliksi". Takamatsun isä ei ollut tyytyväinen, koska hän halusi pojastaan sotilasta. Takamatsun isoisällä, Toda Shinryûken Masamitsulla, oli DÔJÔ jossa hän opetti BUDÔa, pääasiassa SHINDEN FUDÔ-RYÛ DAKENTAIJUTSUa. Takamatsun isä pyysi Toda-SENSEItä ottamaan pojan oppilaakseen, jotta tästä tulisi vähän vahvempi. Toda-SENSEI suostui, sanoen että BUDÔ vahvistaisi pojan ruumista ja luonnetta.

Jûtarô, joksi Takamatsua tuolloin kutsuttiin, alkoi käydä harjoittelemassa Toda-SENSEIn DÔJÔlla joka päivä koulun jälkeen. Hän on sanonut, että aluksi hänestä tuntui kuin häntä olisi viety teuraaksi. Ensimmäiseen vuoteen Toda-SENSEI ei suostunut opettamaan hänelle mitään, vaan vanhemmat oppilaat paiskoivat häntä ympäri DÔJÔa kunnes hän vuosi verta.
Nuori poika kuitenkin toipui nopeasti ja unohti edellisen päivän kovuudet palaten aina seuraavana päivänä heiteltäväksi. Vuoden pieksemisen kuluttua Toda-SENSEI alkoi opettaa hänelle joitain tekniikoita.

Harjoittelun aloittaessaan Takamatsu oli 9-vuotias. Hänen harjoittelunsa alkoi SHINDEN FUDÔ-RYÛ DAKENTAIJUTSUsta, ja hän saavutti MENKYO KAIDENin 13-vuotiaana. Myöhemmin hän oppi KOTÔ-RYÛ KOPPÔJUTSUa sekä TOGAKURE-RYÛ NINJUTSUa, tosin jälkimmäistä hän piti kovin pitkästyttävänä eikä ollut siitä kovin innostunut; alussa harjoittelu käsitti lähinnä juoksemista lankkua pitkin ylös. Osana KOTÔ-RYÛn harjoittelua Takamatsu hakkasi kiviä sormillaan ja varpaillaan, kunnes ne vuotivat verta.

Nuorella Takamatsulla oli lempinimiä kuten Kotengu (pikku TENGU) sekä Kikaku (paholaisen sarvet), koska hän oli loputtoman itsepäinen eikä koskaan antanut lyödä itseään maahan. Näihin aikoihin Takamatsu otti jo vastaan Toda-SENSEIn DÔJÔlle esitettyjä haasteita. Ottelussa erään MUSASHI-RYÛ TAIJUTSUn edustajan kanssa hänen toinen korvansa vahingoittui, mikä tarkoitti sitä, ettei häntä kuulonsa takia enää voitu hyväksyä armeijaan.

13-vuotiaana Takamatsu ryhtyi harjoittelemaan TAKAGI YÔSHIN-RYÛ JÛTAIJUTSUa Mizuta Yoshitarô Tadafusan DÔJÔlla. Hän saavutti MENKYO KAIDENin 16-vuotiaana. Näihin aikoihin hän tapasi myös Ishitani Matsutarô Takakagen, josta tuli hänen kolmas opettajansa. Ishitani-SENSEI kuoli Takamatsun käsiin 1909, jättäen hänelle KUKISHINDEN-RYÛ HAPPÔ BIKENJUTSUn sekä GIKAN-RYÛ KOPPÔJUTSUn.

Hieman tämän jälkeen armeijaan kelpaamaton Takamatsu lähti Kiinaan, jossa hän työskenteli useita vuosia eri sotaherrojen palveluksessa Mongoliassa ja Mantšuriassa kehittäen ja testaten taitojaan. Hän sai jokseenkin pelätyn maineen sekä lempinimen Môko-no-tora (Mongolian tiikeri). Takamatsu oppi myös useita kiinalaisia ja korealaisia taistelutaitoja.

21-vuotiaana Takamatsu palasi Japaniin. Hän oli sairastunut jonkinlaiseen keuhkosairauteen (mahdollisesti tuberkuloosiin) sekä beri-beriin, ja meni paikalliselle lääkärille, joka ei uskonut että hän enää toipuisi. Takamatsu oli majoittunut isoäitinsä luokse, mutta päätti lähteä, ettei aiheuttaisi tälle vaivaa. Hän nousi Koben lähellä sijaitsevalle vuorelle vain kaksi säkkiä riisiä mukanaan. Hän oli niin huonossa kunnossa, että hänen täytyi ryömiä viimeinen osa matkaa.

Takamatsu asui vuorella noin vuoden, majaillen rakentamassaan kahden TATAMIn kokoisessa majassa (~2x2 m), jutellen eläimille ja syöden raakaa riisiä, hedelmiä, pähkinöitä ym. Vähitellen Takamatsun terveys alkoi parantua, ja hän alkoi taas harjoitella. Hän hakkasi puita ja kiviä käsillään ja jaloillaan, kunnes hänen kyntensä olivat 5 mm paksut (myöhemmin hän tarvitsi puutarhatyökaluja leikatakseen niitä).
Muutettuaan pois vuorelta Takamatsu palasi Kiinaan lisäämään taitojaan ja mainettaan. Hänestä tuli mm. kiinalais-japanilaisten taistelutaitojen yhdistyksen puheenjohtaja. Kiinassa oleskellessaan Takamatsu myös opetti BUDÔa; jossain vaiheessa hänellä sanotaan olleen yli 1000 oppilasta.

Takamatsu joutui myös ottamaan vastaan paljon haasteita, jotka olivat tuohon aikaan tavallinen tapa ylläpitää omaa ja koulunsa mainetta. Ottelut päättyivät usein kuolemaan; toistakymmentä Takamatsun haastajaa menetti henkensä. Takamatsu ei hävinnyt yhtään ottelua.

Takamatsu palasi jälleen Japaniin 1919. Hänestä tuli erään TENDAI-temppelin (buddhalaisuuden suuntaus) pappi, ja hän avasi pienen hotellin/teehuoneen Kashiwabarassa, Naran piirikunnassa. Seuraavat vuodet Takamatsu eleli rauhallisemmin, harjoitellen BUDÔa ja hoitaen liikettään. Hänellä oli tapana herätä hyvin aikaisin, ja hieroa itsensä joka aamu kylmään veteen kastetulla karkealla pyyhkeellä. Hän käveli joka päivä tunnin ajan 20 koiransa kanssa. Takamatsu myös maalasi paljon.

1957 Takamatsu otti viimeisen oppilaansa, Hatsumi Yoshiakin, joka matkusti viikonloppuisin Nodasta Kashiwabaraan 15 vuoden ajan. Ensimmäisen kolmen vuoden aikana Takamatsu opetti Hatsumille koulujensa olennaiset tekniikat; seuraavat 12 vuotta olivat pääasiassa SHINKEN GATA - harjoittelua. Takamatsun opettaessa ennen harjoituksia ei koskaan lämmitelty, edes oikeita (teräviä) aseita käytettäessä. 80-vuotiaana Takamatsu lakkasi harjoittelemasta aktiivisesti, ja keskittyi Hatsumin harjoittelun valvomiseen.

1971 Takamatsu ilmoitti Hatsumille opettaneensa tälle kaiken, ja että Hatsumista tulisi hänen seuraajansa. 2.4.1972 Takamatsu kuoli 85-vuotiaana. Hänen naapurinsa olivat yllättyneitä kuullessaan, että Takamatsu oli ollut vanhan NINJUTSU-tradition päämies. Hatsumi oli Takamatsun oppilaista ainoa, joka osallistui hautajaisiin. Hatsumi suoritti myös hautajaisissa esikoispojalle kuuluvan rituaalin. Kun Hatsumi Takamatsun kuoltua perusti BUJINKAN DÔJÔn tältä saamiensa koulujen välittämiseksi, hän nimesi sen opettajansa mukaan, joka hänen mielestään oli ollut todellinen BUJIN (divine warrior)."

Lainaukset sivustolta www.bujinkan.fi


Siis huhhuh mikä karpaasi.
Tälläsen opettajan ja Mestarin minä haluan.

Evel-iina1921Luonut: Evel-iinaSunnuntai 11.01.2009 01:29

Hei, olen Eveliina Lahti ja olen nainen. Minulle sopivin puoliso näyttää tältä: http://i209.photobucket.com/albums/bb207/idealspouse/im068.jpg . Ammatiltani voisin olla metsuri ja jos sattuisin muuttumaan eläimeksi, olisin todennäköisesti koira. Minulla on salainen rakastaja, joka ei tämän jälkeen ole enää kovin salainen, koska paljastan sen: http://i88.photobucket.com/albums/k174/perfectpartner/images/im044.jpg . Jos joku tuntee hänet, voisi kertoa minullekin, koska olen kaikessa huumassa unohtanut kysyä hänen nimeään. Jos olisin joku nykyjulkkis, olisin 27 vuotias Hoku Ho, joka näyttää tältä: http://i126.photobucket.com/albums/p90/whatceleb/142/im01425701.jpg . Voisin olla myös Natalie Portman taikka Anna Kournikova. Jos saisin lapsen Jussin kanssa, enkä tämän unelmieni miehen, enkä rakastajani kanssa, joiden nimiä en tiedä, lapsemme näyttäisi tältä: http://i122.photobucket.com/albums/o271/whatbaby/im012.jpg . Orlando Bloomin kanssa saisin huomattavasti paremman näköisen lapsen: http://i122.photobucket.com/albums/o271/whatbaby/im030.jpg . Owen Wilsonin kanssa syntyisi juoppo: http://i122.photobucket.com/albums/o271/whatbaby/im017.jpg mutta epäilinkin tässä olevan muutenkin jotain ongelmaa, koska Owen on turhan vanha minulle. Jos kuitenkin valitsisin vähän eksoottisempaa verta lapseni isäksi, tulos olisi tämä: http://i122.photobucket.com/albums/o271/whatbaby/im005.jpg joten ehkä jätän suosiolla aasialaisen veren muille sitä tarvitseville. Kotona tunnen olevani kuin jossain rojuläjässä, ehkäpä paikat ovat vähän sekaisin. Jos yrittäisin rikkoa jonkun ennätyksen, pitäisi minun kokeilla ripustaa lusikoita naamaani mahdollisimman monta, siinä saattaisin olla hyvä. Jussin ja minun rakkausprosentti on 70. Tässä unelma-autoni: http://i170.photobucket.com/albums/u253/whatcar/im010.jpg . Jos olisin kreikkalainen, nimeni olisi Actaee Papadopoulos, Yhdysvalloissa nimeni olisi Yasmin Craig, briteissä minua kutsuttaisiin Eveliina Lahdeksi kera hymiön :). Ruotsissa olisin Ebba Jonsson, Malawissa Tithandianasi Matenje, Japanissa Daiana Yamamoto ja Irlannissa Areinh Ryan. LOPPU! Enempää en jaksa kertoa mahdollisesta toisesta elämästäni, anteeksi.

Rapa_^[Ei aihetta]Luonut: Rapa_^Lauantai 15.11.2008 04:01

Keskusteluja kerrostaloissa, baareissa, bussipysäkeillä ja pyöräkellareissa.
« Uudemmat - Vanhemmat »