IRC-Galleria

Raskasta on kantaa tätä viittaa haluaisin sen jo pois luovuttaa
En kuitenkaan tahdo sua unohtaa en edes hetkeksi mielestäni muuhun kuvaan vaihtaa
Olisinpa siellä missä sinäkin oot oltaisiin kahdestaan
Saisin kuulla sun tarinasi uudestaan ja ymmärtää taas maailmaa

Tulee varmaan päivä jolloin kuljet mun kanssa etkä riipu harteillani
Nyt oot niin kovin raskas kantaa muistot on niin vaikeita
Ja elämä on koko ajan haikeaa en osaa hymyillä tai nauraa
Voi kun voitais vaihtaa paikkoja sen heti tekisin
Päästäisin sut nauraen takaisin tänne sun puolestasi pois menisin

Taas tämä ammottava tyhjyys, taas tämä sama tunne. Asiat eivät etene, en näe eteeni. Olen vailla suuntaa. Tunnen taputukset olallani mutta ne eivät kosketa minua, eivät ulotu sisimpääni. Olen suojannut itseni kaikelta, hyvältä ja pahalta, en voi ottaa mitään vastaan. Sinä suojelet minua, katsot perääni ja kuljet vierelläni. Minulle sinä olet koko ajan. Aika kuluu ja se kuluttaa minua, en parane, en tunne itseäni enää. Mihin minä katosin? Lähdin etsimään sinua ja kadotin itsenikin. Välillä olet niin lähellä, toisinaan kaukana. Ikävä iskee hurjana suoraan ytimeen ja repäisee mielestä kaiken muun kuin sen että olet poissa. Haluan itseni takaisin, haluan sinut takaisin. Elän jonkun toisen elämää ja katson sitä itse jostain muualta. Olen irti itsestäni, irti elämästä. Tiedän mistä tulen, en tiedä vaan mihin mennä.

Istun saunan lauteilla, en tunne kuumuutta. Suihkussa annan veden valua kauan, kuuntelen vain sen kohinaa. Pelkään pimeää, pelkään olla yksin mutta olen aina yksin. Shampoo päässä kävelen pois suihkusta, ei ketään vieläkään. Sinä olet poissa.

Ikävä.

Suru syö syvältä ja pitkään. Ei jätä mitään eloon. Ja jos jonkun säästää, niin sitä osaa se sitten kiduttaa niin kauan kunnes saa viimeisenkin elollisen tunteen kuolemaan.
Suru syö ihmisen tunteet.
Ikävä ei anna rauhaa, ikävä on karu.
Missä armo on, se ken sellaisen sanan keksi, ei surusta tiennyt mitään.

tämä ei lopu koskaan.. suru ei vähene tai helpotu. Ikävä riipii niin syvältä ja syö ihmisen elävältä. Olen niin tyhjä ja heikko, ei mikään voima vie tätä pois minusta. Yhtäkkiä huomaan että vuoden aika on vaihtunut, ilma on viilentynyt ja minä olen pysähtynyt. Jäänyt yksin jonnekin kaukaiselle planeetalle joka ei löydä takaisin kiertoradalleen. Miten se voisikaan löytää takaisin sinne mistä on tullut, koska sitä paikkaa ei enää ole.

Miten voi ihmisen elämä muuttua näin? Miten siitä voi tulla surkeaa ja surullista. Aina kun joku hymyilyttää, samalla tuntee kun joku vetää sut veden alle ja et saa henkeä. Sille tää tuntuu.

Kiitos teille kaikille jotka olette olleet musta huolissanne. Kiitos välittämisestä, ajatuksista ja varmasti monista paremman ajan toiveista. Kiitos että olette miettineet miten minä ja perheeni jaksetaan.
Eihän meillä hyvin mene, sen kaikki tietää. Meiltä on viety pois yksi elämän kivijaloista, perheen jäsen, rakas ihminen. Meidän Jussi.
Älkää kuitenkaan pelätkö mun puolesta, mä roikun tässä elämän syrjässä kiinni. Ihan aluksi nyt teidän kaikkien muiden vuoksi, ja ehkä sitten vielä joku päivä myös ihan itseni takia. Sitä Jussi toivoo, tiedän sen. Ja te tiedätte sen. Ja mä kunnioitan veljeni elämänasennetta ja myöteisyyttä kaikkea kohtaan.
Mulla on järjetön ikävä eikä elämä tunnu hyvälle mutta mä olen tässä ja seison kuitenkin kahdella jalalla.

Joten olkaa rauhassa ja huolehtikaa ITSESTÄNNE ja lähellä olevista. Se riittää yhdelle ihmiselle, sen enempää keneltäkään ei vaadita eikä sen enempää tarvita.
Joku päivä kykenen näkemään teissä veljeäni ja te ehkä näette Jussin jollain lailla myös minussa.

Jonain päivänä me kaikki kuitenkin nähdään, ja sen aika on sitten kun niin on tarkoitettu. Siihen asti meidän on elettävä ja myös muistettava että saamme elää.

Haluan vaan pois täältä. Jussin luokse. Pois pois pois.
Mitä hemmettiä mä täällä teen, kun mun veli on jossain? Mä en tiedä miten jaksaisin enää kantaa tätä vitun paskaa mukanani..
Ihan oikeasti. Tää suru ja epätoivo hukuttaa mut alleen kuin hirmumyrsky ja ajaa mun päälle kuin pikajuna.

Musta tuntuu todella että elämä ei kanna. Jussi on ollut poissa kohta 2 kuukautta enkä mä pääse liikkeelle yhtään. En yhtään. Oon vaan ja kaikki mun ympärillä kaatuu..
Kaikki se entinen ja kaunis ei ole enää varmaa, se voi olla että sitä ei ole ollenkaan kohta.
Tunnen menettäväni kaiken ihan vain pikkuhiljaa. Rapistun ihmisenä pieninä palasina enkä meinaa saada kiinni mistään.
Yritän yritän mutta se ei riitä. En osaa enää, en tiedä mitä tehdä.
Jos joku voisi neuvoa.