IRC-Galleria

Kyllä nyt Annaa keljuttaa. Kaikki on huonosti, eikä loppujen lopuksi ees ole. Itku ja surku ja räkä nokassa. Vituttaa kaikki ääliöt. Mie en halua lapsiakaan. En ossaa kasvattaa niistä kuitenkaan oikeita ihmisiä. Tappavat vielä ittensä ku niille kehittyy kuitenki huono itsetunto. Enkä tiiä miksi, mutta niin kuitenki käy. Enkä haluais olla ainut tässä maailmassa, joka osaa ajatella "ei sitä kannata pienestä ärsyyntyä, kyllä kaikki järjestyy" En jaksa, enkä halua. Vittu pelastakaa maailma yksin. Minä en halua enää auttaa. Miksi kukaan ei lohduta minua. Miksi minua itseäni ei kiinnosta, mitä minulle kuuluu. Enkä minä edes tiedä mikä on riutta.

En oo kirjoittanu vuoteen, tai no viikkokausiin.. no mut ei hätää, tässä helmi josta innostuu ainakin Outi Kaltiokumpu (en voi käsittää miksi minulla on tälläinen tunne, mut tiedänpähän vaan) sekä muutama muu kiva ihminen :)

olkaatte hyvä siis ja katsokaa:

http://www.youtube.com/watch?v=qqXi8WmQ_WM&feature=fvw

Inhoan Austraalian huippumalli haussa -ohjelman akkoja, koska ne on näsäviisaita, nirppanokkaisia, teennäisiä teeskentelijöitä, jotka luulee itsestään liikaa. Vitsit ku tekis mieli kuristaa niistä jokainen hengistä ja ajaa autolla ruumiin yli. Pistää nimittäin vihaksi.

Muistin just ku vuonna nakki oltiin viettämässä meiän mökillä uutta vuotta ja Marko komensi minua ja Outia. "Nyt loppu toi homma! Outi ei ainakaan ammu raketteja suoraan kädestä! Ja sama koskee Anna-Tuuliaa!!!"

"Jep, oot aina siskoni, mutta minäkin haluun joskus määrätä!"

Kuka levittää purjeet,
ketä vene kuljettaa?
Missä on tuuli,
minne päin se puhaltaa?

Ankkurit ylös!,
huutaa Repokosken Aino.
Nainen itsenäinen,
hän tekee mitä haluaa.

Mutta kylläpä itkettää mummoa
laiturin nenässä.
Vilkuttelee ryppyisellä kädellään,
sillä vasemmalla.
Oikeaa ei ole.
Norsu söi sen.

Kuinka nopeasti paatti
loittoneekaan.
Muori jää matkalaista
kaipaamaan.
Satamassa pohtii,
olisiko pitänyt vielä itsekin
mukaan uskaltaa?

Laiva on lastattu eläimillä.
Mukana pari vanhaa merikarhua,
nurkassa luinen laivakoira,
lastiruuman jänis syö pullanmuruja,
iltaisin korttihai putsaa pöydän.

Muun siivouksen hoitaa Aino,
tytönhupakko, joka ajattelee
olevansa onnellinen.

Ahdistaa pelkkä ajatuskin, että kohta joku soittaa ja leikkii ystävääni, jotta hakisin hänelle kurpitsakeittoa ja vihreitä tikkareita. Niiden aika on ohi. Ei muuta, paitsi että haluaisin muuttaa.

Eilen nousi kuume ja kauhee vatsatauti. No mie urheasti olin kahteen asti töissä ja ajelin sit kotiin, jossa makasin kaks tuntia puoli kuolleena. Oli pakko saaha jotain lääkettä ja ruokaa, vaikka olo olikin mitä oli. Ajattelin että jos olen lähössä yksin Indonesiaan (jossa minun tuurilla makaan malarian kourissa ainakin kerran) niin minun täytyy sielläki selviytyä ilman apua, eli nytkin piti hakea omat lääkkeeni ja sillä siisti. Olen maailmassa omillani ja hyvä niin.

Kävin apteekissa ja kaupassa ja pääsin turvallisesti kotiin. Sain rohtojen avulla kuumeen laskemaan hetkeksi ja illalla nukahin kymmenen aikaan. Kuume nousi kuitenkin yön aikana ja jossain kuumehoureissani aloin pelätä päälläni olevaa peittoa. Sain jostain päähäni, että jos peiton reuna koskettaa kasvojani, niin pienet ihmiset ajavat hevosvankkureillaan peittoa pitkin leuan päälleni ja siitä sit suussa sisään. Niinpä heitin peiton pois päältäni ja hytisin puol kahteen asti, jolloin vatsa oli niin kipiä, että oli pakko oksentaa "oman käden kautta". Sen suuremmin erittelemättä, viikon ruokalista tuli ulos.

Aamulla harkitsin töihin lähtöä, mutta kehoni oli eri mieltä. Sit vaan soittamaan työterveyshuoltoon, osastolle ja koululle - sain ainakin kaksi päivää sairaslomaa, katsotaan miten käy. Tällä hetkellä pystyn istumaan. Se on ennätys, koska aiemmin aamulla vatsani ei kestänyt kuin selinmakuu asennon ja seki teki aika tiukkaa. En kyllä tykkää olla kipeä ja hieman huolettaa miten se minun pikku koululainen nyt selviää, ku mie makaan vaan raatona kotona.