IRC-Galleria

The best fantasy is written in the language of dreams. It is alive as dreams are alive, more real than real ... for a moment at least ... that long magic moment before we wake.

Fantasy is silver and scarlet, indigo and azure, obsidian veined with gold and lapis lazuli. Reality is plywood and plastic, done up in mud brown and olive drab. Fantasy tastes of habaneros and honey, cinnamon and cloves, rare red meat and wines as sweet as summer. Reality is beans and tofu, and ashes at the end. Reality is the strip malls of Burbank, the smokestacks of Cleveland, a parking garage in Newark. Fantasy is the towers of Minas Tirith, the ancient stones of Gormenghast, the halls of Camelot. Fantasy flies on the wings of Icarus, reality on Southwest Airlines. Why do our dreams become so much smaller when they finally come true?

We read fantasy to find the colors again, I think. To taste strong spices and hear the songs the sirens sang. There is something old and true in fantasy that speaks to something deep within us, to the child who dreamt that one day he would hunt the forests of the night, and feast beneath the hollow hills, and find a love to last forever somewhere south of Oz and north of Shangri-La.

They can keep their heaven. When I die, I'd sooner go to middle Earth.

Hevi on sitä, että rumat, karvanaamaiset miehet vääntävät vahvistinten hanikat ääriasentoon ja rääkkäävät sitten kitaroitaan rikkoen räikeästi kaikkia käyttöohjeiden kieltoja. He ovat nukkuneet, soittaneet ja ryypänneet samoissa vaatteissa kiertueen alusta saakka ensimmäistäkään suihkua ottamatta ja lemuavat viinaksilta ja kiveshieltä yleisön takariviin asti. Tässä luonnonparfyymissa asustaa laimentamattoman miehisyyden yty ja jyty, joka saa seitsemäntoistavuotiaat bändärit tunkemaan silmät kiimasta lasittuneina takahuoneeseen sellaisella voimalla, että roudarit joutuvat huitomaan rumempia pois talikoilla.