IRC-Galleria

Uusimmat blogimerkinnät

Selaa blogimerkintöjä

Blogimerkintä

- Vanhempi »

Meidän tarinaLauantai 21.02.2009 00:40

Tämä asia ei kuulu tuntemattomille, eikä edes puolitutuille, mutta ajattelin nyt kirjoittaa tämän tänne. Viikottain nimittäin joku kyselee mitä meidän "pienokaiselle" kuuluu ja joka kerta tulee itku. Ehkäpä tämä valottaa hieman asioita. Vastaan mielelläni asiallisiin kysymyksiin niin ystäville kuin tuntemattomillekin, kunhan vain otatte huomioon, että asia on raskas.

Raskaustesti näytti positiivista 20.10.2006 ja riemu oli suuri. Olimme Jamin kanssa yrittäneet lasta vasta muutaman kuukauden (häidemme jälkeen). Odotusaika eteni normaalisti: aamupahoinvointia oli hieman ja tuli omituisia mielihaluja. Vähensin baletin harrastamista, vaikka neuvolatädin mukaan sillä tuskin olisi negatiivista vaikutusta. Vatsa alkoi pyöristyä mukavasti ja uskalsimme kertoa sukulaisille perheenlisäyksestämme. Neuvolakäynneillä kaikki oli aina erinomaisesti ja painoakin tuli kiitettävästi.

Olin viikolla 20., kun aloin voida pahoin iltaisin ja oksentelin useaan otteeseen. Päätä alkoi särkeä rajusti ja otimmekin yhteyttä lääkäriin. Veri- ja virtsa-arvot tarkistettiin, mutta kaikki oli kunnossa. Istuin kahvilla ystäväni kanssa, kun minut valtasi omituinen tunne. Jouduin paniikkiin ja yritin selittää ystävälleni, etten nyt ole kunnossa ja pyysin häntä viemään minut ensiapuun.

Ensiavussa tympeä nainen otti meidät vastaan ja kuunteli minua tylsistyneenä. Hän istutti minut odotushuoneen tuolille ja pyysi lääkärin luokseni. He katsoivat minua kuin pientä lasta ja selittivät, että olin vain saanut paniikkikohtauksen ja että kaikki olisi ihan hyvin. Lääkäri lähti takaisin huoneeseensa ja vastaanottoapulainen kyseli minulta kysymyksiä. Kerroin olevani raskaana 21+2, johon nainen vastasi nostamalla kulmiaan ja sanoi "oletpas sä nuori" ja katseli vatsaani. Minulle tuli todella epämukava olo ja halusin vain päästä kotiin.

Vastattuani kaikkiin kysymyksiin, nousin ylös tuolilta. Tajusin siinä samassa, että nyt lähtee taju. Tunsin kuinka jotakin valui housuja pitkin ja kuulin kovia hätääntyneitä huutoja. Kun seuraavaksi sain silmäni auki, tiesin, ettei kohdussani enää ollut elämää. Olin sairaalassa 14 päivää, eikä kukaan oikein osannut vastata kysymyksiini. Papereissa lukee, että sain keskenmenon viikolla 21. Tämän lisäksi niissä on paljon tekstiä minusta ja siitä, mitä kehossani tapahtui, mutta missään ei lue miksi. Miksi sain keskenmenon? Minulle sanottiin, että todella moni saa keskenmenon, että se on todella yleistä, eikä syytä usein löydetä.

Olin varma, etten halua enää yrittää lapsia, mutta toisin kävi. Toipuminen toki vei aikaa, mutta lopulta halusin taas yrittää.

Alkuvuodesta 2008 näytti raskaustesti taas positiivista. Emme uskaltaneet iloita ollenkaa, mutta salaa hypimme Jamin kanssa riemusta. Raskaus eteni normaalisti ja kun vihdoin olin viikolla 36, uskalsin hengähtää helpotukselta. Pääsin viikolle 39, kun ensimmäisen kerran tunsin "harjoitussupistuksia". Ilmoitin kuitenkin Jamille, että yliaikaiseksi menee kun ei mitään sen kummempia kuulu ja vatsakin on ylhäällä.

Kävin yliaikaiskontrollissa 40+2 ja lääkäritäti siellä sanoi, että muutama päivä saattaa vielä mennä. Vähän siinä harmiteltiin, mutta todettiin että kohta on "kärsimys" ohi ja saa oman vauvan syliin. Seuraavana yönä heräsin päänsärkyyn ja huomasin olevani hiestä märkä. Tärisin kauttaaltaan. Menin suihkuun ja tunnustelin, joskos olisin herännyt supistuksiin. Niitä ei kuitenkaan tullut. Menin katselemaan chattia olohuoneeseen ja minulle tuli hirveä itkukohtaus. Nyyhkyttelin siinä hiljaa, etten herättäisi Jamia. Lopulta nukahdin olohuoneen sohvalle.

Seuraavana päivänä menimme anopin luokse kahville ja kovasti yritin auttaa siivoilussa, jotta raskaus lähtisi käyntiin. Lopulta aloin tuntea jomotusta alavatsassa. Katselin sivusilmällä kelloa ja yritin olla normaalisti, mutta lopulta oli pakko kertoa että nyt supistaa. Anoppi ja Jami olivat heti lähdössä sairaalaan, mutta tiesin ettei ole kiire joten kävin vielä suihkussa. Siellä ollessani meni lapsivesi ja sittenkös tulikin kiire, sillä supistukset alkoivat olla todella kivuliaita. Lähdimme autolla synnärille. Kilometrin matka tuntui ikuisuudelta kipujen kanssa, mutta ajattelin vain että kohta tämä on ohi.

Meidät ohjattiin osastolle, jossa lääkäri kurkkasi miten on edennyt. Vasta 3cm. Sen jälkeen hän alkoi kuunnella vauvan sydänääniä. Juttelimme siinä rauhassa Jamin kanssa, jotta en keskittyisi kipuun. Yhtäkkiä lääkäri nousi seisomaan, harppasi käytävään ja alkoi huudella käskyjä. Minut valtasi täysi epätoivo. Ei taas...

Seuraavat minuutit menivät todella nopeasti. Minut painettiin sänkyyn, minua törkittiin, käänneltiin ja ravistettiin mutta itse olin jotenkin keskellä sumua. Minulle kerrottiin mitä tehdään, mutta tiesin jo. Sydänääniä ei kuulunut joten minut vietäisiin hätäsektioon. Ihmiset puhuivat kovaäänisesti ympärilläni leikkaussalissa. Tunsin kuinka vatsassani muljahteli, tuntui todella inhottavalta. Tunsin (tai luulen että tunsin) kuinka vauva nostettiin pois. Hetkeen minuun ei koskettu. Lopulta joku sanoi että nyt ommellaan kiinni.

En tiedä nukahdinko vai pyörryinkö, mutta seuraavaksi tajusin olevani heräämössä. Jami istui vieressäni ja tajusin heti, että vauva oli kuollut. Oltiin vaan ihan hiljaa, eikä sanottu mitään. Jäin tarkkailuun viikoksi ja kun vihdoin pääsin kotiin, en halunnutkaan olla siellä. Jami oli vienyt vauvan tarvikkeet kellariin pois silmistä, mutta kaikki muistutti siitä, että mulla pitäis olla vauva sylissä.

Ensimmäiset kaks viikkoa kotiin päästyäni oli hirveimmät. Kännykkään tuli kahdenlaisia viestejä, joko "No, kumpi tuli? Onneks olkoon!" tai "Oon niin pahoillani, jaksamisia". Tavallaan se oli omaakin syytä, sillä olisin voinu sanoa suoraan, että vauva kuoli. Mutta ei siinä Jamilla ja mulla oikeen ollut voimia.

Lopullinen kuolinsyy oli ilmeisesti tukehtuminen, mutta varmuutta ei täysin saatu. Lääkärit painotti sitä, että nämä kaks kuolemaa ei liity millään tapaa toisiinsa, koska toinen oli keskenmeno ja toinen kohtukuolema. Mitään tutkittavaa ei siis tälläkään kertaa ollut, eikä mikään viittaa siihen, että kannattais lopettaa yrittäminen. Olemme Jamin kanssa kuitenkin sitä mieltä, että yrittämiset on nyt yritetty vähäksi aikaa. Olivatpa ne sitten miten eri tapauksia tahansa, niin joka tapauksessa me menetimme kaksi lasta.

Olen tähän mennessä saanut todella inhottavia kommentteja ja ne usein tulevat yllättävän läheisiltä ihmisiltä. Joskus kannattaa olla vain hiljaa vieressä, sillä se on se, mitä eniten tässä tilanteessa tarvitsee. Näin minulle sanottiin keskenmenon jälkeen:
- Eihän se vielä ollut edes vauva
- Parempi nyt, ettei sitten myöhemmin
- Kyllä teillä on aikaa kun olette vielä niin nuoria.

Ja näin toisen kuoleman jälkeen:
- No kolmas kerta toden sanoo
- Kyllä teillä on aikaa kun olette vielä niin nuoria
- Joskus on vain parempi näin
- Kyllä näille molemmille on ollut jokin tarkoitus

Kaiken huippu oli se kun ystäväni, joka on tehnyt kaksi aborttia, kertoi kuinka tietää tasan tarkkaan miltä minusta tuntuu. Kuuntelin silmät pyöreänä, kuinka hän kertoi kahden lapsen "menettämisen" karmeudesta.

Nämä kaksi tapahtumaa on jättänyt monia kysymyksiä mieleemme, emmekä vieläkään oikein ymmärrä, mitä on tapahtunut ja miksi. Lääketiede on vastannut moneen kysymykseen, mutta edelleen on suuria aukkoja, jotka pohdituttavat. Ehkäpä joskus vielä yritämme lasta, mutta toistaiseksi parannellaan haavoja. Jaksamisia kaikille kohtalotovereille.

Etkö vielä ole jäsen?

Liity ilmaiseksi

Rekisteröityneenä käyttäjänä voisit

Lukea ja kirjoittaa kommentteja, kirjoittaa blogia ja keskustella muiden käyttäjien kanssa lukuisissa yhteisöissä.