IRC-Galleria

Hahaa! Löysin punkkupulloni. Kello neljän dokauksen pistän kokonaan Placebon syyksi; Niiden ekan levyn kuunteleminen aiheuttaa aina jäätävän punaviinihimon, samoin kuin Lost Soulsin lukeminen.
Ja heräsin eilen 16.30, että tässä on aikaa tapettavana ennen kuin väsymys iskee. Eipä sen väliä, nukkuminen on tylsää ajanvietettä.

Ammattikoulua käydessä pystyin aivan hyvin saamaan itseni ylös puolentoistatunnin yöunilla. Nyt jos nukun edes alle kolme tuntia, niin töihin nouseminen on yhtä tuskaa. Mä tulen vanhaksi ennen kuin ehdin edes kahtakymmentä täyttämään.

Pitää koittaa saada lauantaivuoro 6. maaliskuuta, niin sitten olisi seuraava maanantai vapaa ja saisin huoleti valvoa koko sunnuntaiyön Oscareita katsellen.

Harmi, että Alice in Wonderland päätyy teattereihin vasta 5.3. Burtonin voi luottaa tekevän niin hyvää työtä, että aikasemmalla päivämäärällä olisi taatusti päässyt osalliseksi Oscar-ehdokkuuksista. Mutta ainakin meillä on Tarantinon Inglourious Basterds; Viime vuonna oli taattua, että Heath Ledger voittaisi parhaan miessivuosan Oscarin (niin kuin kävikin), ja tänä vuonna mä en pysty kuvittelemaan samaa pystiä menemään kenellekään muulle kuin Christoph Waltzille.

Col. Hans Landa: "I love rumors! Facts can be so misleading, where rumors, true or false, are often revealing."

Ton pystyisi hyvin kuvitella Lord Henry Wottonin sanomaksi. Erittäin Oscar Wildemaista.
(Eihän toi repla ole Dorian Graystä? Pitänee taas lukaista läpi.)

Mmmh. Ajatuksenjuoksu alkoi punaviinistä ja päättyi Oscar Wildeen. Surprising - not. Jopa mun totally-random-thinking on kliseistä.


"I think that most people expect us to be lying in the gutter with needles hanging out of our arms, quoting Oscar Wilde to the stars. But that hasn't happened in years."
- Brian Molko

Kävin tyydyttämässä nikotiinintarvetta. Leikkipuisto on n. 15 metrin päässä takapihasta ja siellä oli jotain eka-/tokaluokkalaisia poikia laskemassa pulkalla. "Vittusaatanapillu,vittusaatanapillu!". Erittäin viehättävää.

Asiasta sammakkoon - mua hieman masentaa, ettei Crash Love ole niin hyvä albumi kuin toivoisin sen olevan. Siinä on omat hetkensä: Hunterin basso End Transmissionissa (ja koko biisi ylipäätänsä), Daveyn intensiivinen vokaalisuoritus, Too Shy To Screamin tarttuvan tanssittava 80's pop sound, Sacrilegen suorapuheisuus ja loistavat rummut, säröiseksi miksattu vokaaliosuus Darling, I Want To Destroy Youssa, loistavat lyriikat, lukuisat "Oh!" -huudot, Jaden kitara Medicatessa.

Ja ne masentavat kohdat: "Flash flash, car crash" huuto I Am Trying Very Hard To Be Here -kappaleessa. Siihen olisi odottanut enemmän tunnetta ja fiilistä, kun kyseessä sentään omat kuuntelijat jotka siellä huutaa. Mun korvaan se kuulostaa vain lattealta ja vaisulta.
Torch Songin "Anything" taustahuuto. Mä en vain tajua sitä, ja se kuulostaa hirveältä.
It Was Minen ällöttävän imelän poppimaiselta kuulostava kertosäe ja "All we love goes away" kohta. Taas jotain, minkä miksaus ja tarpeellisuus menee multa täysin ohi.
Cold Handsin mössöiseltä kuulostava kertosäe; siinä on Daveyn ääni ja taustalla melua, mistä ei erota soittimien ääniä toisistaan.

Yleinen fiilis levystä on OK, ja End Transmission tulee olemaan biisi jota jaksaa soittaa vuosia. Mutta edellä mainitut kohdat särähtää kammottavan ikävästi korvaan ja vie osan kokonaismausta pois. Se ei ollut "rakkautta ensi kuulemalta", niin kuin asia oli Sing the Sorrown kanssa (vaikka ET veikin sydämen ekoista soinnuista asti). Ehkä mulla on vain liian korkeat kriteerit, koska STS on The Best Album Ever Made, ja kaikkea mitä kuulee tulee verrattua siihen; ja koska se on niin ylenpalttisen loistava kokonaisuus, ei mikään pysty ohittamaan sitä. Ja toista STS:ta ei ole tulossa, vaikka sitä kuinka toivoisi - AFI ei toista itseään, mikä on täysin ymmärrettävää, joskin turhauttavaa; entisen työn toistamista pystyy välttämään ilmankin, että muuttaa suuntaa kokonaan. Eihän Black Sails in the Sunset ja The Art of Drowningkaan kuulosta toisiltaan, mutta molemmat onnistuu silti luomaan samankaltaisen tunnelman.

Asia, joka saa mut rakastamaan CL:a muiden AFI:n albumien lailla, on bonusbiisit:

Fainting Spells - rauhallinen aloitus joka räjähtää yhtäkkiä ja, VIIMEINKIN, kertosäe jonka taustahuudoista oikeasti kuulee afimaisuuden (vertaa TS:n ja IWM:n vastaaviin, niin ero on silmiinpistävä).

We've Got the Knife, jonka yleinen fiilis on rakastettavan synkkä ja lyriikat on samaa Dark & Sexy -luokkaa kuin Blaqk Audion Between Breathsissa.

Where We Used to Play, joka on parasta mitä CL toi mukanaan. Pystyn täydellisesti kuvittelemaan sen soimaan STS:n kappaleiden sekaan (olkoonkin demo CL ajalta). Henkilökohtaisista syistä se iskee ja lujaa.

100 Words, jossa vokaaliosuus ja sanoitus on niin koskettavaa, että sattuu.

Too Late for Gods, jonka kertosäe toimii niin hyvin kuin mikään kertosäe vain voi toimia. Yleisesti hyvän kuuloinen biisi (ja siinä on jotain äärimmäisen viehättävää, kun Davey huutaa "Mayday").

Breathing Towers to Heaven, jossa rummut kasvavat pikkuhiljaa, mikä vetää mua aina puoleensa. Kauniit säkeistöt.

Eli toisin sanoen, kusisin hunajaa jos albumi olisi koostunut yksinomaan kuudesta bonusbiisistä, End Transmissionista, Medicatesta, Too Shy to Screamista, Sacrilegesta, I Am Trying Very Hard to Be Heresta (ilman fanikohellusta) ja Darling, I Want to Destroy Yousta.

Tai ehkä vain lopetan tän ainaisen pohdiskelun ja olen tyytyväinen kokonaisuuteen, puutteineen päivineen, koska täydellisyyttä on niin vaikea tavoittaa.

My pupils are HUGE. That's what you get when your little reading light blazes with the power of two suns when you read for hours in one sitting.

My tattoo is peeling off like mad. Vey unattractive. I feel like leprotic with these pieces flaking off of me. But once this annoying healing process is over it'll be so beautiful. I'm totally in love with my little man already, although there's still a shitload of stuff to be added until the whole thing's ready.



And now, going back to continue reading, 'cause I can't leave this book alone 'till I've reached the last page. That's how much Mrs. Brite rules.

Two months and twenty-eight days. The excitement is finally starting to settle in.

Anyone else up for a little three day trip in Germany? We'll have a blast, I can guarantee. Need to get a bigger memory card for my camera so I can film the whole thing.

I once got lost when I tried to navigate my way back home after a night of heavy drinking. And this one time I did the dutiful job of a map reader while roaming through Finland. Unfortunately I had no idea what I was doing and ended up reading the phone book map upside down. Needless to say it didn't go well.

So, trying to get a move around in Hamburg? We're absolutely-completely-totally fucked.

But we'll make it a fun kind of fucked.

Sitä pitää koko elämänsä jotain asiaa faktana, ja sitten joku sanoo ettei se pidäkään paikkaansa. Pluto oli Planeetta 76 vuotta kunnes IAU:n tiedemieshörhöt päättivät ettei se olekaan ja pieni osa todellisuutta muuttui.

Äsken sain tietää, etteivät David Bowien silmät olekaan eriväriset, vaan että vasen silmä on saanut vaurion mikä on aiheuttanut pupillin pysyvän laajentumisen.

Time for another reality check.

Ajattelin, että voisin kirjoittaa lastenkirjan homoseksuaalisella teemalla; prinssit saa aina prinsessansa, mutta entä jos prinssi tykkääkin toisista prinsseistä?

Homoseksuaalisuus populaarikulttuurissa yleistyy vuosi vuodelta ja LGBT teemoja voi löytää yllättävistäkin paikoista. Itselle on jäänyt hyvin mieleen 2002-vuoden Lilo & Stitch-piirroselokuvasta Agentti Pleakley, joka tykkäsi pukeutua naisten vaatteisiin. Ja tietysti J. K. Rowlingin paljastus Albus Dumbledoren seksuaalisesta suuntaumuksesta (joka tuskinpa tuli kovin suurena yllätyksenä kenellekään).

Vielä ei olla täydellä hyväksymisen tasolla, mutta rankkaa se oli tummaihoisillakin saada oikeutensa, eikä ilma vieläkään ole kaikilta osin puhdas. Neljänkymmenen vuoden päästä olisi toivottavasti asiat jo eri mallilla. Tulevaisuudessa ihmiset voisivat katsoa taaksepäin ja kammoksua tämän ajan ahdasmielistä tekopyhyyttä.

Se tekisi hyvää lapselle, jos jo nuorena kuulisi prinsessa & prinsessa tarinoita siinä missä prinssi & prinsessakin; iskostettaisiin heti päähän asian normaalius eikä puhuttaisi kuin se olisi jotain täysin erilaista ja poikkeavaa.

Kirjantekoidean myötä innostuin Wikipedittamaan ja selvitin, että muutkin ovat pitäneet hyvänä ideana homoseksuaalisuutta käsittelevien lastenkirjojen julkaisua; yksi ensimmäisistä on jo vuodelta 1981.

Joinakin päivinä kannattaa nousta ylös sängystä (tai kavereiden sohvalta).


"It always seemed to me a bit pointless to disapprove of homosexuality. It's like disapproving of rain." - Francis Maude

"Ne raketit oli sellaset et näytti ku ne ois tullu kohti. Tosi psykedeelistä, enkä mä ollut edes pilvessä." -Anonymous


2009 on virallisesti pulkassa. Kohokohtia:

● Placebo julkaisi Battle for the Sun-albumin 8. kesäkuuta. Olen maailman hienoimman nimmaroidun ltd. edition box setin omistaja.

● Placebo livenä Provinssirockissa 12. kesäkuuta. Seinäjoella neljä mahtavaa hikistä peseytymätöntä päivää.

● Sonisphere.

● AFI julkaisi Crash Love-albumin 29.9. Vinyl premium bundle.

● Placebo livenä Helsingin Jäähallissa 15.11. Seisomapaikat ja lisää hikisyyttä.

● Jäin koukkuun Supernatural-televisiosarjaan Suomessa esitetyn kolmannen kauden aikana. 1. ja 2. kausi tuli hankittua. Tämä on silkkaa rakkautta (and OMG, the fandom<3).

● Jäin koukkuun Torchwood-televisiosarjaan. Parahiksi, että ehdin mukaan kolmannen kauden ilmestyessä.

● Torchwoodin 3. tuotantokausi. Viiden hieman vajaan tunnin mittaisen jakson rysäys viitenä peräkkäisenä arkipäivänä heinäkuussa. Päätyi listaan televisiosarjoista, jotka ovat saaneet mut itkemään.

● Filter - Hey Man, Nice Shot (1995)

● Lamb - Górecki (1996)

● James Blunt - Goodbye My Lover (2004)

● Haltsasin PayPalin käytön (thank you for your help, darling).

● Maksukyvykkyys johti rahojen tuhlaamiseen eBayssa (koska musiikki nyt vain on niin kivaa).

● Ostin keikkaliput AFIn huhtikuun Saksan keikalle (pelkkä ostaminen on jo mainitsemisen arvoinen asia, koska ne liput on hienot ja niissä lukee AFI ja niitä on pakko hipelöidä säännöllisin väliajoin).

● Jani Sippo hakkasi ensimmäisen AFI-tatuoinnin iholleni. Seuraava aiheeseen liittyvä projekti saadaan toivon mukaan aluille jo tässä kuussa.

● Sain korvien venyttämisen päätökseensä(?).

● Laajensin interaktiivista toimintaani ja hankin LJ ja Buzznet tilit. Facebookia kartan kuin vegaani McDonald'sia.

● Inglourious Basterds

● Shaun of the Dead (2004)

*doodling*

Minä: "Kato, piirsin Muumipeikon."
Pikkuveli: "Ei toi kyllä oo Muumipeikko."

*more doodling*

M: "Pikkumyy?"
Pv: "Toi ei oo Pikkumyytä nähnytkään."

*even more doodling*

M: "Onko Nuuskamuikkusella häntää?"
Pv: "Täh? Nuuskamuikkunen on ihminen."
M: "Eikun siis se ruskee otus, Niisku."
Pv: "Niisku on Niiskuneidin veli."
M: "No eihän ole. Onko? Mikä vittu sen ruskeen otuksen nimi sit on?"
Pv: "Emmä muista."
M: "Sillä tais olla ovaalit korvat. Ja nyt sillä on häntäkin."
Pv: "Ei tää sun taiteilijanuras oikein ota alleen."
M: "No ei ni. Helvetin masentavaa. Mutta, mä voin aina rikastua häikäisemällä ihmiset kirjotustaidoillani."

*scribbling*

It was cold as fuck and the wind blew bitingly through any kind of layers of clothing. There was snow everywhere, here and there spotted with yellow from dog piss.
"Fuck this," Devain thought bitterly, "I'm going back to Jamaica."

Pv: "RIGHT NEAR DA BEACH, MON!"
M: "Musta tulee miljonääri."

Steve Hewitt, Placebon rumpali 1996-2007, on vahvistanut uuden bändinsä ja tulevan albuminsa nimeksi Love Amongst Ruin. Esimakua tulevasta pystyy kuuntelemaan hänen viralliselta MySpace-sivultaan, jossa pyörityksessä on clippi kappaleesta So Sad (fade).

Hewittin mieltymysten perusteella voisi olettaa tiedossa olevan jotain Nick Caven tyyliin suuntautuvaa, mutta olettamuksiin ei sovi luottaa; ajattele Jane's Addictionia ja muita 90-luvun rock-bändejä, niin saat jonkinlaisen käsityksen hänen fantastisesta tyylistään.

Kuuntele teaseria toistolla, niin saadaan luvut korkealle!

Ja jos omistat twitter-käyttäjätunnuksen, niin tweettaa Steven linkki uuteen sampleen, liitä käyttäjänimi @stevehewitt09 viestiisi ja hash taggaa se #loveamongstruin.

Annetaan Steven uudelle projektille sama tuki ja omistautuminen aivan kuten teimme hänen Placebo vuosiensa aikana. Joten, levitä sanaa, twittaa, kuuntele So Sad (fade) teaseria ja ahdistele muiden bändien kuuntelijoita jotka saattaisivat pitää Hewittin musiikista.