IRC-Galleria

The Government of Busy-bodies

"Alexander Stubb challenges the ministers to a candy strike." "Alexander Stubb runs the triathlon." "Alexander Stubb jogs from Brussels to Switzerland to watch the Hockey World Championships and then cycles his way to Finland." Even if slightly exaggerated, the headlines on our big-grinned Foreign Minister have had a certain characteristic ever since he took the post from the unfortunately lecherous Ilkka Kanerva almost a year ago: he is young, he is fit and he is the busybodied emblem of the new generation of Finnish politicians. A busybody, you ask? Let me explain it to you.

It used to be that politicians were respectable. Respectable in the sense that they were usually male, marinated in alcohol all day in various lunch meetings, rarely got the exercise they needed and certainly could be counted on to look the part of a world-weary, middle-aged career politician, or as the Finnish term goes, "a political fried chicken". The appearance of the energetic female politician on the uppermost echelons of politics was the first sign of change to this time-old tradition, but the male politicians still mostly looked either mean, hopelessly alcoholic or just vaguely shiftless. This didn't mean that we couldn't relate to them or that they couldn't relate to us: who else could better represent the Finnish people than a hung-over wreck, looking at the same time hopelessly unhealthy and yet still down to earth, just like the common man on a particularly bad Saturday. (This should be interpreted as a good thing: "no leader ever plotted mass destruction when hung over", goeth the old saying, and as a sufferer of many a terrible dagen efter I believe this to be the case.)

Some say that its our vices that give us character. Ilkka Kanerva was the last of a dying breed: a politician hopelessly rushing from a scandal to another, entirely unable to control his womanizing urges. Although it could be said that Finland is better presented abroad by people that actually can stay sober for a whole week, not hit on "exotic dancers" and can speak intelligible English, I still can not make myself like the new breed of politician: clean, good-looking, and, most of all, intolerably efficient. As the Cold war era politicians are finally giving way to the next generation, one characteristic of them is becoming clear: the new leaders are the people who we all never saw in parties in high school. They are the people who rather stayed at home and ate a bag of fruit candy while studying political literature or went jogging and to the gym afterwards, retiring to bed after a refreshing glass of some wheat drink or other. When the relatively young SDP chairwoman, Jutta Urpilainen was asked about her vices, she shyly confided on the reporter that she might indulge herself on a bag of licorice every now and then.

A bag of licorice.

What happened? Everyone is wondering why people can not relate to politics of today, yet no-one is asking if anyone can relate to the politicians themselves! How the hell are you supposed to relate to people like Matti Vanhanen, the grayest man on earth? How can you relate to someone whose idea of a wild evening is a baked potato, orange juice and an episode of Desperate Housewives? How can you not be infuriated by people like Stubb, who, at 9 A.M. on a Saturday morning, instead of moaning and suffering due to last night's pub crawl, are already 20 miles into their daily cycling trip?

These new politicians are making the rest of us look bad. I don't want to have the affairs of the nation in hands of people who are straight off a Nike commercial! The way these people are always efficient, never lazy and never, never, never lose control of their lives simply makes everyone else look like a failure in comparison. Instead I want bloated faces, eyes red from last night's "foreign policy meetings" and ill-fitting hair styles on balding heads. I want politicians who are as partial to a bit of cheating and skiving as the rest of us are! I want politicians who still can enjoy a three-martini-lunch, an institution that has faded to obscurity as the new generation rather grabs a healthy salad and a cup of coffee before rushing off to another interview for a woman's magazine. (I would say something about philandering here, but it seems that womanizing is something that even the dullest prime minister is quite adept at, signalling that we are still not entirely controlled by efficient automatons.)

The gods of the Greek Pantheon were, as we all know, mighty powerful and all too human at the same time. The Greek loved to gossip on their gods and we still love to gossip about ours, but as our politicians are turning more and more into Olympian heroes instead of Epicureans, what is there left to gossip on? Who wants to read day after day how our beloved hyperactive administrators have been swimming, playing badminton and going running afterwards, giving out comments that always seem to incorporate the words "amazingly super"? When the public discourse is dominated by these insufferable busybodies, we are all expected to behave like ones, too! Where are the politicians that openly admit to enjoying the odd night of excess and suffering the consequences next morning? Where are the magazine interviews that discuss skipping Pilates practice for an evening of movies and fast food? The French, being the abstract thinkers they are, already have gotten tired of this trend, and a French philosopher even had the gall to openly call President Sarkozy out on his manic pace and publicly advertised jogging addiction, commenting that unlike constant running, a leisurely walk encourages deep thoughts. Our politicians should take more leisurely walks, too, preferably the kind that end up into the nearest pub instead of a gym.

Hetkiä, jolloin toivoo, ettei elä 24/7 realityohjelmassa: kun nousee paskalta kuunneltuaan samalla korvanapeista Tukevasti ilmassa -uusintaa, huomaa, ettei ole pyyhkimisen jälkeen kuin yksi vapaa hygieeninen käsi, miettii, minne sijoittaisi ipodin ja päätyy vetämään pitkät kalsarit ylös, sijoittamaan psykologisesti puhtaalla kädellä ipodin niiden etumukseen ja sitten pesee kätensä ennen päällyshousujen ylösnostamista, kaikki tämä napit vielä korvissa.

Olen: Joo as

Haluan: Juopotella.

Minulla on: Jano.

Vihaan: Jemestä.

Pelkään: Juonittelijoita.

Kuuntelen: Juno Reactoria.

Pohdin: Jakomielisyyttä.

Rakastan: Joonasta hihi <3<3<3<3 :):):):):

Minuun koskee: Jalkaan.

Minä aina: Jaarittelen.

Minä en ole: Juutalainen

Laulan: Jähmeästi.

Itken: Joskus.

En ole aina: Jaksavainen.

valoja ja pientaretta
öinen linja-autoretki
tuntuu lapsuudelta

vanha lehmus lehdessä
harmaa taivas ja
vanhan rakennuksen tuoksu

-

aamupäivän aurinko
paahtaa ohuen verhon läpi
torkun tyhjässä junanvaunussa

hän halusi
vaeltaa menemättä minnekään
olematta hyödyksi kenellekään

linnut juttelevat paljaissa puissa
toinen kysyy
toinen vastaa
sopivat kai illan suunnitelmista

Kultahammas

Olin Buckinhamin palatsissa kuningattaren syntymäpäivillä. Olin juuri herkkupöydän ääressä. Kaikki odottivat kuningatarta saapuvaksi, kun yhtäkkiä joku vartiosotilas huusi: ”Kruununkalleudet on viety!” Samassa tasanteelle, joka oli varattu kuningatarta varten, ilmestyi mustapukuinen mies, jolla oli mukanaan musta säkki. Mies huusi: ”Kädessäni on kytkin, joka räjäyttää koko palatsin. Yrittäkää pysäyttää minut ja kuolette. Minä vain kävelen ulos, ja kenellekään ei käy kuinkaan.”

Kaikki olivat kauhuissaan. Vakituinen ammattini maailman parhaana salapoliisina vaati minua tekemään jotain. Otin virka-aseeni esiin ja täräytin ihmeellisten ampumataitojeni avulla roistoa suoraan varpaankynteen. Hän kiljahti ja pudotti kytkimen. Nyt oli tilaisuuteni. Kapusin nopeasti parvekkeelle ja aloin opettaa rosmolle olemaan varastamatta toisten tavaroita. Pienen nyrkkitappelun jälkeen hän sai vedettyä puukon esiin ja suhaisi sillä minua olkapäähän. Karjaisin pidellen kättäni, ja varas häipyi ulko-ovelle. Hyppäsin perään, mutta kun pääsin ulos, kaikki, mitä ehdin nähdä oli auton perävalot. Samassa huomasin, että voro oli pudottanut jotain. Korjasin todistuskappaleen parempaan talteen ja siirryin omaan laboratoriooni jatkamaan tutkimuksia.

Varas oli käyttänyt nukutuskaasua päästäkseen vartijoiden ohi. Sitten hän oli vaimentanut hälyttimet, siepannut kalleudet ja kiiruhtanut karkuun. Käyntikortista, jonka rosvo oli jättänyt, löytyi sormenjäljet. Vertasin niitä poliisin arkistoihin, ja se tuotti tulosta. Kruununkalleuksien ryöstäjä oli Liimanäppi-Laurent, ranskalaissyntyinen varas, joka kuulemma tekee varastamisesta taiteenlajin. Ongelma on se, että hän ei ikinä toimi yksin, vaan jonkun laskuun. Mutta kenen?

Samaan aikaan toisaalla:
”Tässä kalleudet. Nyt haluaisin rahat. 20 miljoonaa dollaria, kuten sovittiin”, Laurent sanoi. Hän avasi mukanaan olleen salkun. Sen sisällä olivat kruununkalleudet. ”Erinomaista. Nyt ota rahasi ja häivy”, kuului ääni. Sen aiheuttaja oli suuri mies, joka seisoi tehdashallin toisessa päässä. Hänen lihava mahansa vain korosti hänen mahtavaa ulkomuotoaan, ja vaikutti, että hän olisi voinut murskata kenen tahansa paikalla olevan helposti. ”Erinomaista”, hän sanoi. ”Nyt ota rahasi ja häivy.” (Huonomuistinen mies, toim. huom.) Laurent nappasi rahat mukaansa ja häipyi paikalta nopeasti. Mies sieppasi salkun ja avasi sen. Ihaillessaan kalleuksia hänen suunsa levisi hymyyn, paljastaen hänen hampaansa. Ne olivat täyttä kultaa.

Astuin ulos autostani. Käyntikortissa ollut osoite viittasi tyhjillään olevaan tehdashalliin. Avasin oven ja menin sisälle. Koko halli oli täysin tyhjä yhtä asiaa lukuun ottamatta. Lattialla lojui savuava tupakantumppi. Joku oli käynyt täällä.

Huomenna poliisiasemalle tuli nimetön kirje, jossa luki seuraavaa: ”Vaadimme 40 miljoonaa puntaa kruununkalleuksista. Löydätte ne vanhan teollisuusrakennuksen edestä. Salapoliisi Tommy Steel tietää osoitteen. Jättäkää rahat sinne. Tiesin heti, mitä tehdä. Menin tarkistamaan kyseisen hallin vielä kerran.

Halli oli yhtä tyhjä kuin ennenkin. Etsiskelin ympäriinsä johtolankoja, kun yhtäkkiä allani aukesi salaluukku, ja putosin pimeään kuiluun. Mätkähdettyäni hyvin pehmustetulle pohjalle. Samassa huoneeseen alkoi virrata jostain vettä. Samassa radiosta kuului: ”Täällä etsimäsi mies, Kultahammas. Tiedätkös mitä? Aion jättää poliisiystävillesi väärennetyt kalleudet, pidän oikeat itselläni ja myyn eniten tarjoavalle. Lunnasrahoilla turvaan eläkkeeni. Sillä aikaa sinä saat sinnitellä siellä. Heippa!” Kirosin.

Kun vettä oli jo leukaan asti, huomasin ulospääsyn: ilmanvaihtokanavan! Nopeasti repäisin irti luukun ja kapusin sisään. ”Miksi rosvot ovat aina niin tyhmiä, että aina jättävät jonkun pakokeinon”, mietin. Sitten menin putkea pitkin suoraan Kultahampaan huoneeseen, jossa hoitelin vartijat nopeasti, ja sitten oli varsinaisen miehen vuoro. Hän tavoitteli asettaan, mutta vetäisin kirjaimellisesti maton hänen altaan, ja hän kaatui kovalle parketille. ”Melkoinen paikka sinulla täällä. Montako salaluukkua täällä on?” kysyin. ”Monta”, Kultahammas vastasi, ja samalla luukku aukesi hänen allaan, ja hän putosi alas. Loikkasin perään, mutta pohjalla oli vain tyhjä huone, jonka lattialla oli lappu. Siinä luki: ”Hähhähhää! Etpäs saanut kiinni! Terveisin Kultahammas.”

Tämän jälkeen häntä ei nähty enää koskaan. Laurent saatiin myöhemmin kiinni lentokentällä. Sain urotekoni johdosta ison tukon rahaa ja kunniamitalin, joiden abulla jatkoin salapoliisin uraani menestyksekkäästi. Vieläkin minua ihmetyttää, minne Mr. Kultasormi katosi, ja miten?

Arvosana: 9½

Viekää minut
syvien vesien rantaan
jos niihin hukun
en ehkä koskaan uppoa pohjaan
olisin turvassa niiltä, jotka
pinnalta naaraa
pohjalta kurkottaa
olisin rauhassa niiltä jotka
minun tahtovat omistaa

Dynamiittia! Superrikollisia! Salaperäisin motiivein toimiva, kummallisesti kesken kaiken nimeä vaihtava suuryritys! Itsensä ja poliisilaitoksen voimavarat äärirajoille työtehtävissään venyttävä yksinäinen etsivä ottaa vastuulleen räjähtävän rikosmysteerin, jonka selvittäminen vie hänet aina kauas pohjoisten revontulien alle! On aika startata poliisi-Lada ja selvittää vitosluokan ainekirjoitustuntien tuloksena syntynyt

Murhatapaus

(Ja joo, kyllä tätä mieluummin lukee kuin Ilkka Remestä, toim. huom.)

Olin juuri lopettamassa työpäivääni poliisiasemalla. Tänään oli ollut tylsä päivä. Paria kaahailijaa lukuun ottamatta päivä oli ollut täysin mitäänsanomaton. Juuri kun olin poistumassa ovesta, kännykkäni pärähti soimaan. Avasin puhelimeni iloisen Säkkijärven polkan tahtiin ja vastasin:
"Hä?" Ääni puhelimessa vastasi:
"Onko Pertti Silasvuo?" Täällä on ylikomisario Heikki Kuusimäki. Nyt on kuule käynyt niin, että joku tyyppi on murhattu aitoon gangsta-tyyliin Vinollakadulla. Mies ammuttiin ohiajaneesta Bemarista konetuliaseella. Ajattelimme, että sinä olisit juuri oikea mies hommaan." Jatkoin:
"Oukkidoukki. Tulen sinne... vartissa. Nähdään." Lopetin puhelun ja lähdin paikan päälle. Karautin moottorivikaisella poliisi-Ladallani vuosimallia -78 (kaupungin määrärahat ovat todella pienet) 50 metrin matkan poliisiasemalta Vinollekadulle minuutin ennätysaikaan ja aloin heti paikalla etsiä johtolankoja. Murhattu mies oli 47-vuotias Matti Paanavuori, tunnettu räjähdysteknikko ja ydinfyysikko. Hän oli palaamasta töistään, kun ohiajaneesta autosta rätisi sarja juuri häntä kohti. Miettiessäni kompastuin kirjaimellisesti johtolankaan. Seurasin sitä nurkan taakse, ja huomasin, että lanka johti dynypötköön. Takavarikoin moisen oitis povitaskuuni ja lukaisin sytytyslangassa olleen lapun:
"Tämä pommi on valmistettu ymparistöystävällisistä materiaaleista. Voidaan kierrättää. Kaboom-Industries, Utsjoki. HUOM! Räjähtävää! Ei alle kolmevuotiaille" Samassa huomasin, että taskuuni johtava sytytyslanka paloi! Sammutin sen nopealla käsiliikkeellä ja tunkaisin loputkin langasta povariini. Huomasin, että talo, jonka vieressä pommi sijaitsi, oli Pommitieteellinen yliopisto! Se oli sama paikka, jossa Mr. Paanavuori teki tutkimuksiaan! Asioilla täytyi olla jotain tekemistä toistensa kanssa, mutta mitä? Häivyin paikalta ja painuin Mister Paanavuoren perheen luokse.

En viisastunut pätkääkään käynnistäni Paanavuorten luona. Heillä ei ollut mitään tietoa hänen töistään, vihamiehistään ja sen sellaisesta, joten suuntasin kokan kohti Utsjokea.

Location: Käsiinhajoava poliisihelikopteri Inarinjärven yllä 02.04

Purkalla koossa pysyvä helikopterimme havaitsi juuri Boom-Industriesin tehdasrakennukset, Sieppasin kätösiini armeijan ylijäämävarastosta ostetun toisen maailmansodan aikaisen vähän käytetyn laskuvarjon ja hyppäsin. Liideltyäni tukikohdan yllä mielestäni tarpeeksi kauan kiskaisin narusta. Se jäi roikkumaan käteeni. "No, onhan tässä varavarjo", ajattelin ja kiskaisin toisesta narusta. Sekin jäi käteeni. Kirosin. Onnekseni huomasin allani pehmeän näköisen heinäpaalin. Ohjasin itseni sitä kohti ja pian mätkähdinkin vähemmän pehmeään kasaan tiivistettyä karjan rehua.

Nousin aja pyyhin vaatteeni. Huomasin, että seisoin keskellä kymmenpäistä sikalaumaa, joka ilmiselvästi oli kiinnostunut minusta. Hyppäsin aidan yli karkuun, mutta yhä kasvava röhkivä lauma seurasi perässä. Samassa vartijat ilmestyivät paikalle pysäyttämään vauhkoontunutta possulaumaa. Onnistuin vilahtamaan kaaoksen keskellä huippusalaiseen varastoon, josta löysin jotain mielenkiintoista. Sieppasin käteeni purkin, jossa luki "Tiivistettyjä pommientsyymejä. ERITTÄIN RÄJÄHTÄVÄÄ! Käsittele varoen." Ahdin purkin takataskuuni ja aloin silmäillä pahvilootaa, jonka kannessa luki: "Liikelahjoja". Avasin mokoman ja huomasin, että laatikko piti sisällään tuhansien markkojen arvosta Kaboom-logoilla varustettua mainosroinaa! Sosialisoin tavaravuoren Kaboom-reppuuni, johon sieppasin vielä pari-kolme dynypötköä, ihan vain varmuuden vuoksi. Samassa kuulin aseen latauksen takaani. Käännähdin nopeasti ympäri ja tyrmäsin viholliseni itämaisella kierrepotkulla, joka lennätti hänet suoraan päin seinää, paljastaen salaoven. Hujautin sen saranoiltaan toisella itämaisella kierrepotkulla ja hyppäsin sisään.

Huoneessa oli pilkkopimeää. Kävelin hapuillen eteenpäin, kunnes yhtäkkiä valot syttyivät. Edessäni istui mies, joka ilmiselvästi näytti siltä, että hänellä oli jotain valtaa tässä paikassa. Hän alkoi puhua:
"Tervetuloa Kaboom Industriesin ei enää niin salaiseen tukikohtaan! Olenkin odottanut sinua, Mr. Sailasvuo.
"Miten ihmeessä tiedät nimeni?" kysyin.
"Katsopas. Minulla on urkkijoita poliisissa hankkimassa kaikkea yleishyödyllistä tietoa, kuten Marco Bjurströmin ajorikkeiden määrän ja muuta sellaista. Anteeksi se Paanavuoren tapaus, mutta hän oli juuri keksimässä jotain, mikä olisi vaarantanut maailmanvalloitussuunnitelmani."
"Aiot siis valloittaa maailman. Ja mitä näillä sioilla on tekemistä asian kanssa?"
"Katsopas, Olemme keksineet parhaiden tiedemiesteni kanssa, että sian lannasta voi eristää entsyymejä, joista voi rakentaa pommin. Räjähtäessään tämä luonnonmukainen tuhoase paitsi räjähtää hämmästyttävällä voimalla, myös päästää kaasupilven, joka tukehduttaa henkiinjääneet. Mr. Paanavuori oli juuri keksimässä vasta-aineen pommillemme, joten jouduimme tappamaan hänet. Meidän piti myös räjäyttää Pommitieteellinen yliopisto, jossa Paanavuori säilytti tutkimustuloksiaan. Ikävä kyllä sinä ehdit väliin ja lopun tiedätkin."

Olin kuullut tarpeeksi. Kaivoin repustani Kaboom-logolla varustetun kaasunaamarin ja heitin sen naamalleni. Sitten avasin taskussani olleen pommientsyymejä sisältävän purkin ja aloin juosta kuin hullu. Viimeinen havaintoni mystisestä miehestä oli, kun näin hänet repimässä jostain laatikosta kaasunaamaria. Juostuani tarpeeksi kauas otin povarista dynypötkön, sytytin sen Kaboom-sytkärillä, heitin sen menemän ja jatkoin juoksemista. Jättimäinen räjähdys seurasi minua, kun juoksin ulos tehdasrakennusten keskeltä. Ehdin helikopteriin juuri sopivasti näkemään, kun Kaboom Industriesin tehdasalue räjähti taivaan tuuliin ja putosi pieninä palasina Inarinjärveen, aiheuttaen runsaita kalakuolemia. Niinpä päristelimme helikopterillamme auringonlaskuun, miettien, kuka tuo mysteerinen mies oli. Häntä ei koskaan löydetty eikä hänen henkilöllisyyttään pystytty selvittämään.