Se katosi.
Haihtui savuna ilmaan.
Sen liekki sammui, kuin tulitikku vesisateessa.
Kuin kynttilä joka heitetään juuri sataneeseen lumeen keskellä talvea.
Sen voi sytyttää uudelleen, muttei muutu koskaan takaisin samanlaiseksi.
Se on kestänyt, se on kärsinyt, se on ottanu ja antanut pois.
Nyt siitä on jäljellä enään tuhkan harmaa savu joka leijailee kohti yötaivasta.
Räpäytin silmiäni ja kaikki muuttui violetin tuhansiksi eri sävyiksi.
Tätäkö se on ?
Tämäkö on se, minkä vuoksi olen juossut pysähtymättä ?
Jalkani ovat palaneet nokisiksi, sormeni jäätyneet läpikuultaviksi kristalleiksi.
Kuulen suden ulvonnan, tuon kauniin kaikuvan äänen.
Se on minun ulvontani.
Sillä sisäinen suteni rikkoo kahleitaan ja haluaa juosta.
Väläyttää kulmahampaitaan ja ravistella harmaankirjavaa turkkiaan keskellä sumuista peltoa.