IRC-Galleria

Yön uusimmalla albumilla on yksi hyvä kappale, Hengissä.
Eivät ne muutkaan paskoja ole, mutta tusinapaskaa kyllä.

Sanokaa minun sanoneen, en valmistu koskaan.

Jos kuolen, älkää hemmetti sentään kirjottako minusta mitään paskaa että muka olin hyvä ihminen. Ei muistella pahalla, terveisiä kaikille.

Mutta muuten menee hyvin.

On yö. Vai sanoisinko ilta. Menet kolmatta linjaa keskustaan päin. Raitiovaunussa on pari vanhempaa ihmistä ja joku kumma eukko. Astun raitiovaunusta pois Lasipalatsin kohdalla. Hienoa, nyt sitten olen maamme pääkaupungissa. Kävelin ostoskeskus Kamppia päin. Kampin seinässä näkyy valtava näyttö, jossa kerrotaan kyseisen ostoskeskuksen erinomaisuudesta. Siitä käy myös ilmi, että Kamppi on linja-autoasema. Kampissa on pari koiraa ja jokunen jätkäraasu. Pojat kehtaavat pitää hattua päässä sisällä, itse pidän lätsääni tai vastaavaani tiukasti vihreiden lapasteni kanssa kädessäni. Astun ulos, ihmiset ovat kiireisiä eivätkä minun tyyppiäni.
Kuljeskelen ympäriinsä. Yritän eksyä, en onnistu. Eksyn Tennispalatsin luo. Tennispalatsissa on Finnkinon elokuvateatteri. En tahdo nähdä elokuvaa, joten teen suunnitelman: ostan eräästä Tennispalatsin kioskista 3 litraa paukkumaissia, menen Kauppatorin lähelle johonkin satamaan istumaan paukkumaissieni kera, ja odottamaan, kuinka unelmieni nainen tulee kysymään, mitä teen. Vastaan, että istun ja katson, kuinka laivat tulevat ja menevät. Hän sanoo, että laivat eivät liikennöi tähän aikaan. Minä kerron, että ei siitä ole haittaa. Kysyn häneltä, sattuuko hän olemaan paikallisia. Hän on. Kysyy minulta, mistä minä olen. Vastaan, että kaukaa pohjoisesta. Kysyn häneltä, miksi hän on täällä. Hän vastaa tulleensa seuraani. Tarjoan hänelle paukkumaissia. Yhdessä syömme sitä, ja katselemme kuinka laivat tulevat ja menevät. Hän kysyy, uskonko kohtaloon. Vastaan, että en, mutta ei se tarkoita sitä, etteikö kohtalo uskoisi minuun.
Todellisuudessa. Aloitan syömään paukkumaissejani heti ulos Tennispalatsista päästyäni. Paikalliset oudoksuvat minua. Mietin, että tavallisesti kansa ei varmaankaan syö paukkumaisseja julkisella paikalla kävellessään ympäri Helsinkiä. Veden äärellä se kävisi, niin, se olisi sopivan eksoottista, kai. Yritän piilottaa kolmea litraani taskuuni, en onnistu. Yritän kanniskella astiaa vaivihkaa kyljelläni, en onnistu. Joten pidän sitä kädessäni ja syön parhaani mukaan. Miten pääsen Kauppatorille ja satamaan? En tiedä. Kuljeskelen eteen, taakse, sivulle, viereen. Puolen tunnin päästä löydän Esplanadille, josta tiedän pääseväni Kauppatorille. Esplanadilla on puisto. Ihmettelen, kuinka voi olla mahdollista, ettei siellä kävele tai istu ketään? Helsinkihän on sentään suurkaupunki, ja aina pitäisi löytyä joku hurja, joka on paikassa kuin paikassa. Itse en mene sinne, mitäpä minä, ei kukaan muukaan. Kaunis puisto, sääli etten ole siellä. Tulen Kauppatorille. Ahaa, tuossa on penkkejä. Metallisia, kylmiä. Terminaalit näyttävät vielä pahemmilta. Istun siis penkille, maissiastiani viereen. Maissiastiassa on jäljellä puoli litraa. Noh, se riittää minulle ja unelmien naiselleni. Katson merta. Ei mitään nähtävää, joten pälyilen ympärilleni. Ei ketään. Mutta pian hän tulee.
Ensimmäinen paikan ohi kulkija on vanhempi nainen, siinä nelissäkymmenissä. Ei kiitos. Seuraava on mies, nahkatakkinen. Hän tulee vielä uudestaan paikan ohi, ja saan kylmiä väristyksiä.
Istun paikallani vajaan tunnin. Kansaa kulkee ohi, ketään ei kiinnosta poikanen, joka istuu tyhjän paukkumaissirasiansa(tälle pitäisi olla lyhyempi sana) kera kylmällä penkillä. Poistun, ja ajattelen, että ehkäpä se unelmanainen ei tänään jaksanut tulla siihen.
Ratikka vie pois. Uusi päivä, uudet kujeet.

Enkä minä tule koskaan kirjoittamaan. Ainakin näin luulen. Olen Sokrates ilman Platonia, ei minun ajatuksiani kukaan kirjoita minua varten, en minä itsekään.

Ihmiset sanovat, että minussa on ainesta vaikka mihin. Mistä se johtuu? Minähän olen laiska kuin mikä, minulta puuttuu pitkäjänteisyyttä ja motivaatiota.
Kuinka minä olen itsekäs vain kohauttaessani olkiani tietäessäni nämä kyseiset seikat?
Miksi tyhmillä on oikeus olla tyhmiä ja vain nauraa sille, mutta selkärangattomilla laiskureilla ei ole oikeutta olla selkärangattomia laiskureita?
Miksen minä saa jättää aivojani säästöliekille? Maailma on täynnä ajattelijoita, ei yhtä enää tarvita.
Tahdon saada olla inhimillisesti epäkelpo. Tai en tahdo olla, mutta tahdon saada olla.

Minä tiedän, kuinka ihmiset tuntevat. Ainakin luulen tietäväni. Tiedän luulevani. Mutta lopulta, uskonko osaavani tietää? Osaanko uskoa?
Oletetaan, että tiedän.
Minä tiedän ihmisten motiivit. Minä tunnen ihmiset. Minä tiedän, miksi he ovat ihmisiä. Näen heitä, katson heitä. He katsovat minua. Hekin lukevat minua kuin avointa kirjaa, niin kuin minä luen heitä.
Silti me kaikki pelkäämme toisiamme. Pelkäämme olla ihmisiä toinen toisillemme. Elämme tapojen, tottumusten, rutiinien ja kiireen alla.
Ihminen on ihmiselle susi.

Mitä me tahdomme?
Päivästä päivään, mennä kouluun. Joka päivä, ajatella, että tänään minusta tulee ahkera. Yhtäkkiä huomata, että koulu on ohi.
Mietin, mitä koulu antoi minulle.
Tietoa. Tuskaa. Kontakteja. Ystävyyttä? Rakkautta?
Menemme, hoidamme asiamme smalltalkilla. Mitä me tahdomme sanoa toisillemme? Tahdommeko me sanoa?
Tahdonko minä sanoa. Luulen tahtovani. Silti, koskaan en sano.

Minä olen monien nimieni ja persoonieni orja.
Tahdon olla ihmisille hyvä. Tahdonko?
Vai tahdonko vain sitä voimaa, sitä valtaa, jota minulla voisi olla?
Tahdon, että ihmiset tarvitsevat minua. Jotkut ovat joskus tarvinneet.
Onko se lopulta itsekästä toisten elinvoiman poimimista? Itseni huijaamista, valehtelemista, luuloa, että voisin auttaa ihmisiä?
Enhän minä osaa edes auttaa itseäni.

Minä olen elämän lapsi, minä olen selviytyjä.
Minä annan kaikkeni tahtoessani. Tahdonko?
Voitonnälkäni on suuri, aina. Tahdon löytää taisteluni, jossa voisin näyttää olevani paras, paras, paras.
Sitä pitäisi uskaltaa hävitä, että voisi antaa asioiden olla.
Tiedän, että sodassa ei ole voittajia. On vain häviäjiä.
Elämä on sota.

Joka päivä olemme päivän lähempänä kuolemaa. Toisinaan olemme lähempänä elämää, toisinaan kauempana elämästä.

Kirjoitan ehkä joskus lisää. Itselleni. Saa sitä muutkin lukea. Tosin ei se hauskaa ole.
En ole ikinä jaksanut kirjoittaa. Enkä osannut. Joskus minulle sanottiin, että kirjoita hyvä lapsi. Kirjoita edes itsellesi, että saat painettua asiat pois mielestäsi.

Olen aina painanut sydämeeni kaiken, en minä ole ihmisille puhunut. Johtuneeko osaltaan siitä, että en halua karkottaa ihmisiä luotani. Vai enkö vain uskalla? Pelkuri minä olen. Mutta en tahdo häiritä muita omilla ongelmillani. Sillä minä olen minä, ja luulen uskovani itseeni. En tee niin kuitenkaan. Joten en usko muihinkaan. Tai sitten uskon, mutta enpähän häiritse heitä. Minulla on sentään asiat hyvin, niin kuin jotkut ovat sanoneet.

Harvemmin minusta kuitenkaan tuntuu, että he olisivat tunteneet minut. Sillä mikä tekee minut hyvinvoivaksi? Tämä hyvinvointiyhteiskuntako, ehjähkö perhekö, hyvähkö terveyskö, sodattomuus, siis rauha?
Tahtoisin saada voida pahoin. En voi voida pahoin, koska se on niin itsekästä. Muilla sentään menee kuulemma huonommin.

Itseensä on tavallaan helpompi samaistua. Tavallaan vaikeampi.

Päähän koskee. Ei tullut kirjoitettua kuin joutavuuksia, ajatusten virtaa. Yritin kai.