Tulta ja jäätä
Kaikki alkoi Mainilan tulituksesta, mutta kuka ampui? 26.11.1939 Neuvostoliiton raja-asema Mainilassa noin 40 kilometrin päässä Leningradista joutui tykistökeskityksen kohteeksi. Neuvostoliiton mukaan kyseessä oli ilman muuta suomalaisten aggressio, jossa kuoli neljä rajavartijaa. Sekä suomalaiset että venäläiset historioitsijat ovat myöhemmin todenneet ampujien olleen NKVD-miehiä Venäjän puolelta rajaa. Syynä oli puhtaasti oikeuttaa Suomen ja Neuvostoliiton välisen hyökkäämättömyyssopimuksen rikkominen. Molotov vaati suomalaisilta anteeksipyyntöä ja että vetäisimme joukkomme parikymmentä kilometriä rajalta, meistä tämä taas ei tuntunut reilulta, vaan ehdotimme asian tutkimista yhteisvoimin. Molotov ja muu johto kokivat tämän vastauksen röyhkeän vihamieliseksi, katkaisivat diplomaattisuhteet 28.11 ja kahden päivän päästä joukot vyöryivät rajan yli.
Miehiä tähän alkuperäiseen hyökkäykseen oli varattu 450 000, mikä tarkoitti lähes kaksinkertaista ylivoimaa suomalaisiin nähden. Meikäläiset odottivat itänaapurin keskittävän joukkonsa Karjalankannakselle, jolloin Laatokan pohjoispuolella päästäisiin helpolla. Neuvostojohto valitsi kuitenkin leveän hyökkäyksen strategian, jolloin koko rajaa piti puolustaa tosissaan. Helsinkiä pommitettiin välittömästi, ja täysin varautumattomia kaupunkilaisia kuoli enemmän kuin talvi- ja jatkosodan myöhemmissä ilmahyökkäyksissä, noin 90 ihmistä. Myös 16 muuta paikkakuntaa sai osansa ”Molotovin leipäkoreista”, kuten venäläisten pommeja alettiin pilkallisesti kutsua. Herra oli nimittäin pokkana väittänyt, ettei Neuvostoliitto pudottanut pommeja vaan leipää ”nääntyvälle Suomen kansalle”. Moni varmaan ihmetteli, että onpas rajan takana tulista leipää! Vähän samanlaiselta huulenheitolta varmaan tuntui, kun Stalin perusti nukkehallituksen nimeltä ”Suomen demokraattinen tasavalta”, jonka johtoon pääsi maastamme sisällissodan jälkeen paennut Otto Wille Kuusinen. Tämä valtiovalta kuulemma edusti oikeasti suomalaista työväestöä, joka luonnollisesti nousisi suureen kapinaan porvarillista pakkovaltaa vastaan. Parikymmentä vuotta aiemmin käydyn sisällissodan valossa tämä ei tuntunut yhtä kaukaa haetulta kuin me nykyihmiset luulisimme.
Neuvostoversio Suomen demokraattisesta tasavallasta oli niin jännä pala maamme historiassa, että tarkastellaan sitä yhteisöllisyyden nimissä tässä lähemmin. Kuusisen lisäksi sen hallituksen muodosti joukko täältä paenneita suomalaiskommunisteja sekä muita soveliaita neuvostokansalaisia, ja Neuvostoliiton lisäksi sen tunnusti jopa Mongolia ja Tuvan tasavalta. Ensimmäisenä päivänään hallitus lupasi vuokrata Hangon, antaa kannakselta maata ja myydä pari kohdetta Stalinin hallinnolle. Melkoisia kauppoja: Saatte tuon poukaman vuokralle, mutta teidän pitää ensin valloittaa se noilta toisilta! Se oli varmaan pikku printillä siellä paperin kulmassa. Kuusisen hallinnon suunnitelmana oli heti Helsinkiin saavuttuaan ottaa sisälleen kansan etua ajattelevia edustajia eri puolueista. Puna-armeija uskoi pääsevänsä Helsinkiin noin kahdessa viikossa, jolloin sota olisi käytännössä ohi. Maanteitse matkaa rajalta oli 360 km, eli marssitahti olisi about 25 km päivässä. Kyllä tällaisen vauhdin pitäminen suurella joukolla on ihan realistista, kunhan ei tarvitse pysähtyä missään vaiheessa taistelemaan. Eihän homma taaskaan mennyt niin kuin propagandaelokuvissa…
Nimensä mukaisesti sodan vallitsevana elementtinä oli kunnon talvi. Karjalankannaksella taisteluita käytiin suunnilleen Turun korkeudella, ja sielläkin pakkasta oli pahimmillaan nelisenkymmentä astetta. Pohjoisempana päästiin luokkaan -45 C. Näissä oloissa opitut keinot suojautua kylmyydeltä olivat kaiken A ja O, varsinkin suomalaisilla joista monelle ei riittänyt valtion univormua. Eipä siinä muuta kuin parhaat talvipalttoot kotoa mukaan ja armeijan tunnus siihen kylkeen. Vastapuolella olleet venäläiset, ukrainalaiset ja keskiaasialaiset joukot järkeilivät, että turha tuhlata valkoista maastoutumisväriä, kun sota jää kuitenkin pieneksi kahakaksi. Tämä kostautui nopeasti ankarina tappioina, kun Laatokan lähialueilla käytiin joulukuussa suuria mottitaisteluita. Mottitaktiikkaan kuului, että etenevät neuvostojoukot pysäytetään ja niiden yhteys selustaan katkaistaan. Tämän jälkeen keskitytään pilkkomaan suuri saarrettu ryhmittymä pienempiin osiin, jotka pystytään yksitellen tuhoamaan. Taktiikalla oli yhteys suomalaiseen talonpoikaiskulttuuriin, jossa metsään jätettiin polttopuukasoja eli ”motteja” odottamaan lopullista korjaamista. Tällaisilla arjesta tutuilla termeillä sodassa varmaan pyrittiin herättämään perinteistä talkoohenkeä, ja kyllähän se toimi.
Yhteisö
100 vuotta suomalaista tarinaa