IRC-Galleria

Reilu vuos sitten olin täysin normaali teinarieinari paska. Sen kummemmin miettimättä et mitä oikeastaan meinaa olla normaali.
Okei, saatoin heittää läppää joka oli vähän hurjempaa ku muilla ja ehkä joskus tietää jostakin jotain vähän enemmän ku muut.. mut yleensä halusin vaan et jengi pitäis must ja et saisin olla messis porukas. Halusin et mut hyväksyttäis. ja pyrin olemaan yhteiskunnallisesti hyväksyttävä. eli mallikas. pyrin vääntämään itseni muottiin.
Sit menin protulle. Ja mun pääs tapahtu jotain. Kaikki se rakkaus ja läheisyys, avoimuus, rehellisyys, ne kysymykset joita jouduin miettimään... Mun aivot heitti voltin. takaperinkuperkeikan. Tapahtu fysiikan lait kieltävä muodonmuutos, ne laajeni, vääntyili, pullisteli ja sitten niist tuli viisulotteiset. Must oli tullut protu. Mitä hippikeijukaispaskaa se sitten ikinä meinaakaan.
Ja kaikki estot tuntu vaan hävinneen jonnekki. Jäi vaan paljas Tania, sellaisena kun se oli alkuperäisesti. Sellainen, jonkalainen oli kiva olla.
Ymmärsin, et ittensä on pakko hyväksyy. eikä voi koskaan väkisin muuttaa muiden asettamiin raameihin. eikä ihmisii oo mitään syytä pelätä. Koska kaikki kaipaa rakkautta. Ja kaikkii voi rakastaa. sanoa ihmisille kaikki se hyvä mitä koskaan mieleen juolahtaa, hieroa ja kutittaa, jokaiselle saa jutella ja kaikki syvällä sisällä rakastaa noloja leikkejä. Eikä missään piile mitään helvetin takaajatuksia.
KAIKKI ME OLLAAN ELÄIMIÄ! ja ihminen on laumaeläin. joka kaipaa vaan rakkautta, läheisyyttä, pientä kannustamista ja hyväksyntää. Ja jos on kaikki nää edellytykset, ihminen puhkee mitä kauniimpaan kukkaan. Kunhan sen on hyvä olla ja se uskaltaa.
ja sit mä vaan aloin elää näil perjaatteil. ja soveltaa niit kaikkeen. menetin melkeen kaikki mun enneprotunaikaiset "ystävät", ja loppujen lopuks se oli hirveen helpottavaa. Sain mennä kampin aukiolle halailemaan tuntemattomia. Sain nauraa ja urista. sain kehrätä kun minua silitettiin. eikä tarvinnut enään koskaan miettiä, miltä vaikkutti sivultapäin ja millasen kuvan itsestään antoi. Se oli niin helpottavaa.. saatoin vaan hengittää rauhassa...
Halusin et kaikkien olis niin hyvä olla ku mun. Et kaikki ymmärtäis, miten tärkeetä on olla aito.
Menin ohjaamaan leiriä. Se oli ihan kamalan ihanaa. Siis konkreettisesti, niin hauskaa, rasittavaa, antoisaa, raskasta, palkitsevaa, turhauttavaa, imartelevaa yhtä aikaan.
heti alusta. Suunnittelu, ohjelmat, vastuut.. Voi vittu mua jännitti.. Pelkäsin leiriläisiäni jo etukäteen, enkä todellakaan ollut mikään ennakkoluuloton. Pelkäsin tiimiä. Vihasin tiimiä. Rakastin sitä, olin niin innoissani, mutta samalla rasitti aivan helvetisti kaikki..
Pari kuukautta kaikki vaan pyöri pääs..
Ja sit se alko. Pääs toteuttaa itteensä. Ja ymmärs, et apparointi ei todellakaan oo samaa ku leiriläisenä oleminen. En todellakaan osannut niin hyvin ku oletin. Leiriläisiin ei tuntunut uppoavan mun nerokkaat ideat, hyvästä ohjelmasta piti luopua, keskustelun runko ei pitänyt, eksyttiin aina ihan väärälle raiteille. Keskusteut kuseskeli päin seiniä, aikataulusta ei ollut tietoakaan ja hysteeriaa essiintyi, hukkailin ohjelmaani ja ramppasin itku kurkussa tupakalla..
mutta siks oli olemas tiimi. Ja me kannateltiin toisiamme. ja ku mä kompastuin(ja mä tosiaan kompastelin koko ajan) joku oli aina ottamas kiinni. Joku oli kuuntelemas, lohduttamas, ravistele,massa tai kokoomas mua tilanteen mukaan. Sain haleja ja piiskaa. Sain huutoja ja suukkoja. Mut tilanne pelastettiin. aina. oli turvallinen olla, ku ties et ei voi feilata. koska aina oli kaikki tukemassa.
Ja sit oli näitä leiriläisiä.. ja ne oli niin eläviä. persoonallisia. valoisia. lämpimiä.. Herra jumala, tunnistin itteni!! ja sit ku ne katto mua ikkunan läpi sinne tupakkapaikalle, ja ku ne hitaasti alko kovemmal ja kovemmal äänel osallistuu keskusteluihin, ja miten vähitellen kaikki halus tulla halaa mua.. Miten pikkuhiljaa se eteni, eka mä joutuin istuun niitten päälle ja syliin ja suorastaan raiskaan niitä hellydelläni ennen ku alko lämpenee.. ne kasvo! ne rentoutu. Niist karis irti kaikki se maailman varautuneisuus, ennakoluulot, turhat estot ja typerä arkuus. Vihdoin tuli se kasavaihe. ku kaikki liimautu tosiinsa. ja oli päälekkäin toistensa mahoilla. ja halaili. eikä enään pahemmin pelänny housujen tippuvan tai meikkien leviävän. Eikä enää tarvinnu miettii kenen numeron sano pusupainis ja kenen viereen istuu keskustelus. ja tuleeko hiki ja laittoko tarpeeks dödöä.
Ne vaikutti niin onnelisilt. ja mä olin hirmu onnellinen..
Tykkäsin kaikist paljon. Niille oli kiva vetää kaikkee. Simulaatiot, väittelyt, keskustelut, janat, leikit sketsit pienryhmät.. KAIKKI OLI KIVAA!! ne oli ihanii.. iltasadut ja mahautumiset ja sauna.
ne hymyilytti mua. ja mun oli niin hyvä olla.
Sitten ne kehulaput. Ku niitä luki niin tuns ittensä onnistuneeks. ja leirin kans.
Ja tuli todella hyvä olo. sellanen tänne minä kuulun :)
vaikka olihan meillä paljon paskaa.. ja ennen kaikkee minä tein paljon kaikkee paskaa.. en haluu ees muistaa.. sitä vikaa iltaa ja soutuvenettä... :D
mut autonpesun aikaa. ku halasin kaikkii, nii niist vaan lähti energiaa ja elämänjanoa ja intoa niin paljon.. et sai heti väsymyksen pois. Vittu kamut, kuolema kuittaa univelat!
Kerran sitä eletään ja täysil mennään.
Mut mietin et vaan et vittu noist mun opetuslapsist tulee viel hyvii appareita sit joskus :)
ja vittu must tulee hyvä ens vuon.
vaik mikään tiimi eikä leiriläisten kokoonpano voi koskaan mätsätä noin hyvin!
Kiitokset teille kaikille! :)
OLI KIVAA.
ja kokkien ruoka oli HYVÄÄ :)