Niin se elämä välil heittelee,mun kohalla se heittelee harvemmin,mut kun se alkaa heittelee, se heittelee sit olan takaa...
Kai se on noustava taas jaloillee ja jaksettava jatkaa matkaa,mut onks pakko jos ei pysty?
Ehkä se karu todellisuus lyö vasten kasvoja kun silmät avaa seuraavan kerran.
Liian paljo muistoja,liikaa menetettävää,se on todettu jo aika päiviä sitte että kun menettää sillo vast tajuu että oli kultaa käsissä...
Väitetää,et virheist oppii,mut vitut sanon mä !