IRC-Galleria

Quatermass

Quatermass

This is not a beak, my lovely child. It is a claw! For I am the finger!

Selaa blogimerkintöjä

Telocruin - Maailma joka tuli hulluksiTorstai 15.02.2007 08:59

Ei ole paljoa kerrottavaa tästä maailmasta.
Taivas on täällä päivisin aina ankean harmaa, menneiden aikojen tehtaat ja sodat ovat samentaneet ilmakehän lopullisesti.
Auringon laskiessa taivas yhä liekehtii karmiininpunaisena, kuin muistaen yhä tulen ja veren loisteen.
Yöt ovat nykyään aina lohduttoman pimeitä. Ainoa taivaalta loistava valo tulee silloin satunnaisista salamoista, myrskytkin ovat käyneet yhä tavanomaisemmiksi.

Astelen rappioituneen kaupungin katuja. Mietin millaista täällä mahtoi olla ennen loppua. Sanomalehdet ja roskat enää peittävät katua.
Saavun entiselle kauppakadulle. Rikotut näyteikkunat ammottavat tyhjinä, kaikki käyttökelpoinen ja kelpaamatonkin ryöstettiin jo kaaoksen ensimmäisinä päivinä. Kaikki on tapahtunut hyvin nopeasti.
Lähestyessäni kumolleen kaatunutta jäätelövaunua jokin rottaa muistuttava surkea olento ilmestyy sen sisältä ja juoksee tiehensä.
Istun kadunvarren penkille ja katselen sen perään kunnes se katoaa.
Suljen silmäni ja keskityn kauas menneisyyteen.

Näkymä kadusta avautuu mieleeni, nyt näyteikkunat ovat ehjät ja katu on täynnä elämää, on helteinen kesäpäivä.
Terasseja on pystytetty ravintoloiden eteen ja olut virtaa. Jäätelövaunu on pystyssä ja viiksekäs kauppias kokoaa juuri tötteröä. Kaksi nuorta tyttöä istuu suihkulähteen suihkulähteen reunakivellä jäätelöä syöden ja nauraen.
Ryhmä miimikoita esittää mykkää näytelmäänsä keskellä kävelykatua. Heidän näkemisensä karmii minua jollain oudolla tavalla. Ei se johdu heidän esityksestään, he ovat oikein taitavia. Mutta nuo valkoiset, ilmeettömät kasvot tuovat mieleeni kammottavia asioita vaikka en uskokaan että se on heidän tarkoituksensa.

Vieressäni penkillä istuu nainen sanomalehteä lukien. Hänellä on aurinkolasit ja hän on sitonut hiuksensa huivilla. Kumarrun lähemmäs nähdäkseni lehden päivämäärän sillä en ole varma kuinka kauas menneisyyteen mieleni on minut kuljettanut.
Ei pelkoa että nainen aistisi läsnäoloni, hän on kuollut jo aikoja sitten. Tämä on vain muistoa, kuin elävää kuvaa.
Hyvin elävää itseasiassa, pystyn haistamaan hänen parfyyminsa ja piparmintun tuoksun hengityksessä. Hikipisarat valuvat hiljaa hänen rintojensa väliin mutta kuumuus ei vaikuta häiritsevän häntä. Hän on täysin keskittynyt lukemaansa.

"...kiistää huhut levottomuuksista..." ehdin lukea otsikkoa ennenkuin hän kääntää sivua.
Yläreunassa lukeva päivämäärä kuitenkin paljastaa että näkemäni aika on lähellä loppua. Ehkä kymmenen vuotta, korkeintaan niin kauan on enää aikaa.
Sivelen naisen hiuksia vaikka tiedänkin ettei hän voi kuulla tuntea kosketustani. Mietin millainen hänen elämänsä mahtaakaan olla.
Aurinkolasien takia en näe hänen silmiään, mutta hän ei näytä vanhalta, ehkä muutaman vuoden yli 20 vuotiaalta. Odottaako rakastava poikaystävä tai aviomies häntä jossain? Onko hänellä lapsia? Kuinka paljon hän tulee menettämään sodan syttyessä?
Tai on jo menettänyt, muistutan itselleni. Vuosia sitten. Kosketan vain kummitusta. Kurkkuani kuristaa yhtäkkiä ja mieleni tekee itkeä.
Katsahdan takaisin suihkulähteelle. Jäätelöä syöneet tytöt ovat lähteneet. Kaikki alkaa näyttämään harmaammalta. Aikani on täynnä.
Kumarrun vielä kerran naisen puoleen ja suutelen hänen korvaansa. Katseeni hämärtyessä olen näkevinäni hänen käännähtävän hämmästyneenä puoleeni ja riisuvan aurinkolasit. En ehdi nähdä hänen silmiensä väriä.

Avaan silmäni taas tuttuun ankeaan maailmaan. Nainen on poissa, samoin kuin jäätelönmyyjä ja kaikki muutkin kummitukset. Poissa on myös auringonvalo.
On viileää, värähdän ja nousen seisomaan. Venyttelen kankeita käsivarsiani ja niskaani, ja ehdin juuri huomata silmäkulmasta kuinka erään toisen kerroksen ikkunan takana verho liikahtaa.
Kylmä hiki nousee iholleni, mutta en anna hermostumisen näkyä käyttäytymisessäni.
Lasken käteni ja olen katselevinani katua eteenpäin, tarkkaillen kuitenkin silmäkulmasta ikkunaa. Ehkä se ei ollutkaan mitään... Ja taas, verhoa raotetaan!
Käännän päätäni sen verran että voin nähdä tarkemmin, mutta saman tien minun on käännettävä katseeni pois. Kasvot ovat painautuneet likaista ikkunaa vasten, ja millaiset kasvot!
En tahdo nähdä enempää. Oli virhe tulla tänne, ajatella jos minut olisi yllätetty uneksiessani menneisyydestä! Mikä houkka olinkaan jättäessäni itseni täysin suojattomana näkyvälle paikalle, onneksi uni päättyi ajoissa.
Hillitsen haluni sännätä juoksuun, sen sijaan lähden tasaista vauhtia kävelemään katua tulosuuntaani. Yritän pysyä rauhallisena vaikka kiihtyneessä mielentilassa kuvittelen jokaisen sivuuttamani oven ja ikkunan taakse rappioituneita olentoja valmiina hyökkäämään kimppuuni.

Älkää käsittäkö minua väärin, minun käy sääliksi verhon takana piileskellyttä ihmisen rauniota, mutta en pystyisi millään tavalla auttamaan häntä. Ainoa apu jota tällaiselle olennolle enää voi antaa, on ampua laukaus hänen niskaansa, enkä pystyisi sellaiseen vaikka minulla olisikin ase.
Hänen silmänsä. Jopa likaisen ikkunalasin läpi kykenin näkemään että niissä silmissä asui vain hulluus, hirvittävä hulluus ja nälkä.
Ei rahtuakaan ihmisyyttä, ei pienintäkään jälkeä inhimillisistä tunteista. Ei edes vihaa, tuota ihmiselle tyypillisintä tunnetta, näkynyt tuossa katseessa. Hän olisi repinyt minut kappaleiksi ilman mitään vihamielisyyttä, tappanut minut vain koska ei tunne muutakaan tapaa kohdella elävää olentoa. Ja tietysti nälän takia.
Tiedän mistä puhun, olen tavannut hänen kaltaisiaan aiemminkin tässän kirotussa maailmassa.

Käännyn juuri kulman taakse satamakadun risteyksessä, kun kuulen oven kolahtavan taaempana. Enempiä miettimättä säntään juoksuun etsien katseellani mitä tahansa piilopaikkaa.Tien toisella puolella on suuri ravintolarakennus jonka pariovet ammottavat auki, turvapaikka.
Hölkkään ravintolan ulkoportaille asti ja pysähdyn katsomaan taakseni. Ei näy ketään, enkä myöskään kuule mitään oman jyskyttävän pulssini lisäksi.
Hengähdän vielä hetken portailla ja aion juuri nousta ravintolan ovelle kun epämiellyttävä haju pysäyttää minut. Käristyvän lihan tuoksu leijailee ravintolan sisältä. En halua tietää enempää, kompuroin kauemmas ovesta ja portaikosta. Oviaukko ei enää tuo mieleeni turvapaikkaa vaan hirviön kidan.
Juoksen taas, juoksen kohti rautatieasemaa josta saavuin useita tunteja aiemmin.
Ennen automaattisesti toimineet liukuovet ovat jo aikoja sitten jumiutuneet mutta väännän niitä hartiavoimin auki kunnes mahdun sisään. En käynyt itse rakennuksen sisällä tullessani, olisi ehkä pitänyt.
Sisäpuolella on joskus ollut kahvila, tyhjät pöydät ja tiski houkuttavat minua jäämään hetkiseksi ja uppoutumaan paikan muistoihin, mutta en uskalla ottaa riskiä.
Astelen peremmälle suureen huoneeseen, lattialla lojuu roskia ja alumiinituoleja, keskellä lattiaa on suuri ruosteenvärinen läntti joka tuoksuu kuivuneelle verelle.
Likaisen lasiseinän rikkonaisista ruuduista puhaltava ilmavirta liikuttelee hiljaa roskia, ja jotain katonrajassa roikkuvaa joka kilahtelee hiljaa hämärässä. Katson ylös ja järkytyn, mutta tarkemmin ajatellen näky on ehkä enemmän surullinen kuin kauhistuttava.

Alaston, riutunut nainen riippuu korkealla ketjujen varassa. Ei epäilystäkään että hän on kuollut, lattialla oleva veri on hänestä vuodatettu. Anorektisen vartalonsa lisäksi hänessä ei kuitenkaan näy mitään silmiinpistäviä säteilysairauden merkkejä, eikä hänen kuolemastaan voi olla montaa päivää aikaa. Kaupungissa saattaa siis yhä olla muutakin asutusta kuin rappio-olennot, joskaan en ole varma ovatko he sen miellyttävämpiä päätellen siitä mitä tälle naiselle on tehty. Selvää on kuitenkin että rappiomutantit eivät ole nostaneet häntä tuonne ylös ja viiltäneet hänen kurkkuaan auki, tämä on tietoisen ihmisen työtä. Värähdän.

Nämä mietteet eivät tee oloani yhtään turvallisemmaksi, ja vaikka en edelleenkään kuule takaa-ajon merkkejä, haluan päästä nopeasti pois täältä. Vilkaisen korkealla olevaa kelloa, ikäänkuin tavan vuoksi, sillä se on ollut pysähdyksissä ikuisuuden. Taas tunnen houkutusta uppoutua paikan muistoihin, herättää uinuvat kummitukset. Päätän että palaan tähän kaupunkiin vielä jonain päivänä, ja otan selvää miksi tuntemattoman naisen oli kuoltava noin kauhealla tavalla.
Huoneen perällä toiset liukuovet ovat valmiiksi auki ja astun asemalaiturille. Kauaa ei onneksi tarvitse odottaa, kuulen jo junan kaukaisen jyrinän. Puoliksi odotan äänen kuuluttavan: "Telocruinin pikajuna saapuu raiteelle yksi", mutta ikivanhat kaiuttimet pysyvät mykkinä. Hyvä vain, olisin järkyttynyt kuollakseni. Ajatus hymyilyttää minua silti.

Mustanpuhuva juna pysähtyy kirskuen laiturille, kuten se tekisi vaikken olisikaan täällä.
Vaunujen ovet aukeavat sihahtaen mutta ketään ei tule ulos. Yllättyisin jos tulisi.
Juoksen junan sivua tarkkaillen vaunujen ikkunoita, useimmissa vaunuissa hohtaa punainen valo, yksi on täysin pimeänä. Lopulta löydän vaunun jonka valaistus on tuttua loisteputken valkoista, ja kiiruhdan ovesta sisälle. Juuri ajoissa ennenkuin ovet sulkeutuvat ja juna lähtee taas liikkeelle. Se ei koskaan viivy pitkää aikaa.
Vaunu on tyhjä, mikä ei sekään yllätä minua. Käyn istumaan ja teen oloni mukavaksi, nyt olen ainakin periaatteessa turvassa.
Katselen yhä nopeammin ohi kiitäviä maisemia ja ajattelen maailmaa joka on tullut hulluksi.

Etkö vielä ole jäsen?

Liity ilmaiseksi

Rekisteröityneenä käyttäjänä voisit

Lukea ja kirjoittaa kommentteja, kirjoittaa blogia ja keskustella muiden käyttäjien kanssa lukuisissa yhteisöissä.