IRC-Galleria

Suomi saattoi joskus olla hyvinvointivaltio, ei ole sitä enää.
Rikkaat rikastuvat, köyhät köyhtyvät, raha tulee rahan luo.
Ihannoidaan monikulttuurisuutta, johon Suomi syytää sitä olematonta rahaa, jolla kuuluisi pelastaa ja auttaa omia kansalaisiaan.
Siksikö esi-isämme taistelivat, että haluamme menettää maamme joillekin, jotka sen röyhkeästi vievät, tulevat, ottavat omakseen?

Pieni ihminen kärsii, kituen elää hetken ja lopulta kuolee. Jos onni on, saattaa löytää ystävän, kokea jopa rakkauden.
Jos ei ole, syrjäytyy, eristäytyy, sairastuu, elääkseen niin sanotun elämänsä jossain, jonne kaikki Ison ihmisen laatimasta normaaliuden käsitteestä poikkevat laitetaan. Piiloon muiden silmistä, jotta hyvinvoivan kansanosan ei heitä tarvitse katsella yltäkylläisyytensä keskeltä hienoista taloistaan, nopeista autoistaan, saaristolaishuviloistaan.

Joukkotuhoaseet, sodat, luonnonmullistukset ja kaikki tuho - viimeisten aikojen merkkejä. Tee ratkaisusi - kumman puolen valitset - Maailman vai Taivaan. Loppu on lähellä. Se, kun tuska, kipu, kärsimys, pahoinvointi, valehtelu ja väkivalta viimein on poissa.

Taivaansineen luon katseeni,
valkoisten pilvenhahtuvien leikki taivaalla.
Kuvasi heijastuu pilviin,
suloinen hymy auringossa.
Tunnen, olet lähelläni.

Löytyi vuoden 1996-1997 Hevoshullu-kalenterini välistä. Ihana näyttää omille lapsille tällaisia :)

Olen myös täyttänyt samaiseen kalenteriin tietoja itsestäni, kuten
paras bändi: Scorpions, Yö, Bryan Adams
paras leffa: Speed - kuoleman kyydissä ja Ketjureaktio
olen ihana, koska: olen kiltti, rehellinen, huumorintajuinen, ystävällinen, auttavainen...
jotkut eivät pidä minusta, koska: olen aika ujo, ja suutun helposti

Sinne näkyy olevan merkittynä kaikki Lukon pelit (asuin silloin Raumalla ja jo ennen Raumalle muuttoa olin Lukko-fani, joka johtui siitä, että aikanaan Lukossa pelasi maalivahtina upea Jarmo Myllys...) - voi noita tuollaisia vanhoja aikoja on ihana muistella <3

Tästä tuli vielä mieleeni se, kun olin isäni kanssa katsomassa 1995 jääkiekon MM-kisojen alkusarjan otteluita Globenissa - sielläkinhän juuri Jamo pelasi. Olin isäni ainut lapsi, varsinainen "isän tyttö," - isäni kuoli suht nuorena, 51-vuotiaana keuhkosyöpään - mikä on saanut kyllä meikäläisen aikalailla tupakkavastaiseksi.

Semmoosta tänään. Illalla taas töihin. Hyvää, turvallista ja ihanaa päivää kaikille, jotka mahdollisesti lukivat tämän :)

töihin - siellä mut ainakin hyväksytään just sellaisena kuin olen :)

Anna minun kuvitella hetkinen, mä hiukan uneksin.
Todellisuus toimeen tulee ilmankin mua, luulisin.
Linnunrata jatkaa yhä taivaltaan, mut menkööön menojaan.
En kai minä sille mitään voisikaan, en mahtaiskaan. Tiedän tähtien asettuvan paikoilleen.
Ilmankin mä että ne siirtäisin.
Anna minun kuvitella vieläkin, mä hiukan uneksin.
Todellisuus odottaa voi hetkisen, niin luulisin.
Kesä tulee talven jälkeen uusi taas, mut tulkoon kesä vaan.
Enhän minä sille mitään kuitenkaan kai mahtaiskaan.
Tiedän lehdetkin puihin tulee väkisin,
muutenkin kuin että ne liimaisin.
Anna minun kuvitella aamuisin, voin hetken paremmin.
Anna minun ajatella vielä sua myös iltaisin.
Tiedän menneisyys on lomittunut tulevaan.
Mietin, onkohan sua milloinkaan ollutkaan.

Pieni haava ihmiskunnalle, suuri minulle: eikös sähköpostissani ollut viesti eräästä deittipalvelusta, joka ehdotti "nämä jäsenemme saattaisivat sopia sinulle..." JA pitikö siinä listauksessa mainita juuri Se Mies... Eipä minulla muuta maata mullistavaa tänä aamuna.
Paitsi: elämä on yhtä kuraa, loskaa ja p*skaa: koiran p*skaa, kissan p*skaa, p*skaa katujen varsilla (miksi "koiralliset" ei kerää niitä????)...

Jos joku juuri tänään keksisi jotain ihanaa, kivaa, positiivista, aurinkoista, mukavaa sanottavaa minulle, olisipa se suuri juttu. Vai täytyykö sitä kaikesta p*skasta huolimatta kokeilla ensin itse: mitä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää se heille!

Johanna Kurkelan biisi En mä itke miehen tähden:

"En mä itke miehen tähden
en mä itke ollenkaan
itken oman onnen tähden
jota ei kai ollutkaan
oli ennen haavekuva
kuva suuren rakkauden
oli hauras tuulentupa
tupa kauniin lupauksen

Kevät saapuu talven jälkeen
syksyt suuret vaeltaa
pieni onhan ihmislapsi
joka onneaan ei saa
pienet ovat huolet täällä
pienet niiden kantajat
kun ei murhe mieltä murra
saapuu ajat paremmat

Tähdet kulkee radoillansa
kuutamo käy matkallaan
joskus täytyy onnen tulla
majaan tähän matalaan
ei se tullut tällä kertaa
tulee kerta toinenkin
löytyy vielä oma kulta
jota aina odotin

Kevät saapuu talven jälkeen...

En mä itke miehen tähden
joka minut hylkäs pois
itken onnen vuotten tähden
joita ehkä ollut vois"

https://www.youtube.com/watch?v=OeHydRS56Sg

Kun olin teini, ilmestyivät sellaiset lehdet kuin MeKaks ja SinäMinä. Näistä jälkimmäiseen sai kirjoitella runoja, ja minäkin, silloinen luokan hiljainen rillipäinen runotyttö, kirjoitin kaihoisan rakkausrunon, vaikka en tiennyt rakkaudesta mitään - tosin en usko tietäväni siitä vieläkään kovin paljon enempää.

Erään vanhan kalenterini välistä löysin jokin aika sitten hapertuneen, lehdessä julkaistun ja siitä leikatun paperinpalan, jossa kirjoittamani runo oli:

"Aamukasteen kosteus kesän vihreällä nurmella, kuin pehmeä suudelmasi.
Auringonlämpö, joka hyväilee lämpimästi. Ei kuitenkaan niin lämpimästi, kuin sinä rakkaani, aamukasteeni ja aurinkoni."

Jaksan yhä uskoa, että jonain päivänä löydän tämän aamukasteeni ja aurinkoni.

Olen kertonut täällä kuinka ylipäätään päädyin tänne. Niinpä niin, syynä oli mies ja mielenkiinto - kuinkas muutenkaan. Minä, joka uskoin aluksi, etten ikinä uskaltaisi tavata häntä, yllätin itseni rohkeudella ja loppujen lopuksi odotin sitä iltaa kuin kuuta nousevaa (mikä kliseinen sanonta). Mun kouluaikojen ainekirjoituksen kympin mielikuvitus oli tietenkin loihtinut jo vuosisatojen rakkaustarinan... mikä tietenkin oli sitten kaikkea muuta.

Jos joku taho ois antanu mulle ennustajan lahjat, en
olisi odottanut siihen perjantaihin, vaan tavannut sen ihmisen vaikka niissä "koirankusetusrytkyissä." Mutta... en ollut enkä ole ennustaja, vaan erittäin epätäydellinen ihminen. Mun on vaan annettava tämä itselleni anteeksi.

Jos joskus näkisin sen ihmisen, sanoisin ainakin, että mielikuvituksessa voimme rakentaa kukkulan kaivamatta kuoppaa. Hetkeksi, pieneksi hetkeksi.

Olen ihminen, joka jää pohtimaan sanottua tai sanomatta jäänyttä asiaa pitkäksi aikaa. Yleensäkin siis sellainen, että kaikki se, mitä on itse tehnyt ja mitä itselle on sanottu ja tehty, vaikuttaa minuun hyvin pitkän aikaa.

Siksi toivonkin yhä, että saisin tavata ne kasvot, jotka kuuluvat ihmiselle, joka tuntui kuuntelevan minua enemmän kuin kukaan pitkään aikaan. Vaikka se kestikin vain pienen hetken, minulle se oli suurta.

Arki menee eteenpäin, on työtä ja vastuuta, asioita, joita pitää tehdä. Silti saan itseni joskus kiinni siitä, että ajattelen sitä ääntä, joka teki minuun vaikutuksen.

-Tiina-

Elämä on jännä asia siinä, että vaikeista ja murheellisistakin asioista voi oikeastaan olla kiitollinen. Olin koko viikonlopun (olen vieläkin, mutten ihan niin paljon) murheissani peruutetusta tapaamisesta, ja tänään sitten tuli omassa elämässä muita sen verran vaikeita asioita eteen, että sitä ei koko ajan murehdi perjantaita.

Tässä vielä linkkejä mun "voimabiiseihin:"

https://www.youtube.com/watch?v=J-1uB3IeZjM

https://www.youtube.com/watch?v=vbQXQtQAIms

https://www.youtube.com/watch?v=lq5qLHS76nk