IRC-Galleria

Suomalaisten NATO-intoilijoiden kanssa keskustellessa olen törmännyt jatkuvasti argumenttiin siitä, kuinka muita puolustusvaihtoja ei kannata edes miettiä siksi, että NATOon liittymällä saadaan selvästi parhaiten "rahoille vastinetta".

He eivät kuitenkaan taida tajuta sitä, että kyseistä valintaa ei voi verrata tilanteeseen, jossa mietin, laitanko Euroshopperin vai Pirkan mozzarellaa tomaattikeittoni höysteeksi. Väitän, että maailmasta ei kovin montaa ihmistä löydy, joille edellämainitun kaltainen tilanne olisi moraalinen valinta. NATOon liittyminen sitä(kin) kuitenkin on, ainakin monille. Ette voi olettaa ja vaatia, että jos teille kyseessä on vain taloudellinen kysymys, sen tulisi olla sitä myös muille. Niskalaukaus on myös taloudellisempi vaihtoehto, kuin elättää vankeja eliniän verran telkien takana, mutta koska kyseessä on moraalinen valinta, useammille meistä kyse ei ole pelkästään siitä, kumpi tulee kansantaloudelle halvemmaksi. Noin vertauksena.

Samoihin kysymyksiin liittyvät myös argumentit siitä, että NATO ei ole sama asia kuin Yhdysvallat, onhan NATO virallisesti "kansainvälinen puolustusliitto". Argumentti on toki oikeassa siinä, että nämä kaksi poliittista toimijaa eivät ole sama asia. On kuitenkin tarkoituksellista harhaanjohtamista väittää, että Yhdysvallat ei olisi NATOssa keskeisin tekijä, ja liittoa vahvasti yhdessäpitävä voima. Vastaavasti minä voisin väittää, että NATO-intoilijoiden Venäjäpelolle ei ole mitään perusteita. Venäjä ei tänne koskaan ole hyökännyt, vaan Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liitto. Paperilla Venäjä oli vain tuon Liiton yksi neuvostotasavalta, ja yhtä hyvin voisimme syyllistää talvisodasta vaikkapa Tadžikistanin Sosialistista Neuvostotasavaltaa. Pitää ymmärtää katsoa oikeaa maailmaakin, ja tajuta, että molemmissa tapauksissa se, mitä paperilla lukee ei vastaa tosielämää. Venäjä oli Neuvostoliiton keskeinen tekjiä ja yhdistävä voima, aivan kuten Yhdysvallat on NATOlle.

Ja tähän tosiasiaan liittyy argumenttini siitä, että kyseessä on myös moraalinen valinta. Kaikki meistä eivät halua assosioitua siihen, että olemme Yhdysvaltojen vetämässä sotilasliittossa. Oli kyseessä taloudellisesti hyvä veto tai ei.

IslamoFASISMIA! AnarkistiFASISTIT! FASISTINEN Suomen hallitus!

Pyydän, lopettakaa poliittisten ideologioiden (erityisesti fasismin) yhdistäminen liikkeisiin ja prosesseihin, joilla on hyvin vähän tai ei mitään tekemistä em. poliittisten ideologioiden kanssa. Fasismi on kaikessa mielipuolisuudessan kuitenkin poliittinen ideologia, jolla on selvä aatteellinen "minimiydin". Se, että muslimifundamentalistit käyttävät väkivaltaa politiikan välineenä, ja Suomen valtio rajoittaa sananvapautta on toki ikävää, mutta se ei vielä tarkoita, että olisi heti syytä puhua fasismista. Jos Suomen hallitus olisi fasistinen, sinä et juuri nyt lukisi tätä tekstiä. Minä istuisin todennäköisesti jossain vankilassa odottamassa niskalaukausta.

Herättäähän ko. sanan käyttö toki meissä useimmissa vahvoja antipatioita, mutta se ei missään oikeuta niputtamaaan kaikkea negatiiviseksi kokemaansa yhteen erään maailmanhistorian väkivaltaisimman, repressiivisimmän ja totalitäärisimmän hallintomuodon kanssa. Fasismi on vähän muutakin kuin sananvapauden rajoittamista ja väkivallan käyttöä legitiiminä politiikan keinona. Fasismi-sanan käyttö sille kuulumattomissa yhteyksissä (oman agendansa tukemiseksi) ei ole ainoastaan historiallisesti kestämätöntä, vaan myös moraalitonta. Se kertoo kyvystä olla käsittelemättä omia aattellisia vastustajiaan rationaalisesti (mikä muuten sinällään on yksi fasismin keskeisistä piirteistä) ja siitä, että edellämainitun kömpelön assosioinnin käyttäjä ei selvästikään tunne argumentoinnin sääntöjä (syyllistäminen assosiaatiolla jne).

Edellämainittu pätee toki myös moniin muihin ideologioihin ja liikkeisiin, joskin fasismi-assosiointiin törmää selvästi useimmin. New Right -uraohjusten puheissa tosin kaiken vertaaminen Staliniin ja Neuvostoliittoon (http://firstfriday.files.wordpress.com/2008/03/obama-socialist.jpg) on toki myös valitettavan yleistä. Lopettakaa sekin, olkaa niin hyviä.

Yhdysvaltojen entiselle ulkopolitiikan merkkihenkilölle, ja useiden presidenttien oikealle kädelle Henry Kissingerille myönnettiin vuonna 1973 Nobelin rauhanpalkinto Vietnamin sodan neuvotteluratkaisusta. Hänen vietnamilainen vastineensa Lê Ðức Thọ kieltäytyi samaisesta palkinnosta siitä yksinkertaisesta syystä että verinen sota riehui Vietnamissa vielä kaksi vuotta ennen todellista rauhaa. Jo edellisen vuosikymmenen lopulla Kissinger oli sabotoinut loppumetreillä olleen rauhanprosessin avittaakseen poliittisen suojelijansa, tuolloisen senaattori Richard Nixonin vaalivoittoon presidentinvaaleissa.

Sodan jälkeen iso osa Kaakkois-Aasiaa oli raunioina. Vietnamin infastruktuuri oli tuhottu maan tasalle, ja sodassa oli kuollut korkeimpien arvioiden mukaan jopa viisi miljoonaa vietnamilaista. Vietnamin maaperästä kolme miljoonaa aaria oli kyllästetty erilaisilla myrkyillä, joiden mukana maahan oli laskeutunut yli 250 kiloa huippuvaarallista dioksiini-myrkkyä. Ravintoketjuun päästessään myrkkymäärä riittäisi tappamaan koko Vietnamin yli 80-miljoonaisen väestön monikymmenkertaisesti. Vietnamin naapurimaihin Laosiin ja Kambodzhaan kohdistettiin ennennäkemättömiä pommituskampanjoita. Pelkästään Laosiin pudotettiin tonnimääräisesti enemmän pommeja kuin Saksaan ja Japaniin toisessa maailmansodassa yhteensä. Terroripommituskampanjat Kambodzhaan olivat niin Yhdysvaltojen oman perustuslain kuin kansainvälisen oikeudenkin mittapuulla rikollisia toimia, mutta sotarikossyytteiden sijaan Richard Nixon laskettiin vuonna 1994 Bill Clintonin sanoin "suurena rauhantekijänä" haudan lepoon, ja yhä elossa oleva Henry Kissinger nauttii Yhdysvalloissa edelleen suurta suosiota kansakunnan omana playboyna. Lupauksistaan huolimatta Yhdysvallat ei ole koskaan osallistunut näiden myrkkyjen ja pommien luomien vahinkojen korvaamiseen, tai poistamiseen luonnosta.

Vietnamin sodan tarina ei kuitenkaan pääty tähän. Vietnamin sodan rauhanehdoissa ( http://www.aiipowmia.com/sea/ppa1973.html ) Yhdysvallat oli sitoutunut artiklan 21. mukaisesti Indokiinan jälleenrakennukseen, ja sodan jälkeen Richard Nixon vakuutteli sopimuksen käytännössä tarkoittavan sitä että Yhdysvallat sitoutuu Vietnamin jälleenrakentamiseen miljardiluokan tuin ilman poliittisia ehtoja. Kuten arvata saattaa, toisin kuitenkin kävi. Vietnamilaiset eivät ole koskaan saaneet luvatuista rahoista penniäkään. Sen sijaan Vietnam on maksanut - ja maksaa edelleen - vuosittain Yhdysvalloille tähtitieteellisiä summia. Nykyistä Vietnamin hallintoa vastaan taistellut Etelä-Vietnamin hallitus oli nostanut Yhdysvaltojen hallinnolta lainaa, josta suuri osa käytettiin korruptoituneen hallinnon "ylläpitoon". Lopuilla rahoilla etelävietnamilaiset kävivät Yhdysvaltojen puolesta sotaa pohjoisen kommunisteja vastaan. Näin ollen Vietnam maksaa takaisin katteettonta lainaa sodasta joka käytiin sitä itseään vastaan. Kuinka tämä on mahdollista?

Talousuudistuksiaan jatkaakseen Vietnam tarvitsee Kansainvälisen valuuttarahaston ja Maailmanpankin tukia, ja näiden saamiseksi Yhdysvallat on langettanut Vietnamin rutiköyhälle kansalle tarjouksen josta he eivät voi kieltäytyä. Mikäli Vietnam ei maksa, siltä evätään käytännössä kaikki mahdollisuus maansa infastruktuurin korjaukseen ja maaperän puhdistamiseen. Arkikielessä tällaista toimintaa kutsutaan kiristykseksi.

Kansainvälisen yhteisön tulisi painostaa Yhdysvaltoja voimakkaasti pitäytymään allekirjoittamissaan sopimuksissa, ja pyrkiä varmistamaan, että kansainvälisiä organisaatioita ei käytetä kansainvälisen mafiatoiminnan työkaluina.

Markkinauskoisten libertaarien puheissa olen törmännyt toistuvasti siihen että kaikkia vasta-argumentteja heidän ajamalleen minarkialle käytetään lyömaseina mustamaalauksessa, jolla vastustajan uskottavuudelta yritetään viedä pohja samalla kun vältellään vastaamasta omalle teorialle heitettyihin haasteihiin. Paras esimerkki tällaisesta toiminnasta nousee pintaan aina kun joku muistuttaa positiivisten vapauksien merkityksestä. Uraohjukset nostavat välittömästi esiin Neuvostoliiton, kommunistit ja isovelivaltion. Samalla alkuperäinen argumentti unohtuu sopivasti - kuinkas muuten - taka-alalle. Mikä positiivissa vapauksissa - siinä että sen lisäksi että on vapaa jostakin on myös oikeus johonkin - sitten on niin merkittävää? Vastaus on yksinkertainen: ne ovat demokratian ja ihmisarvoisen elämän edellytykset.

Ajatellaanpa asiaa yksinkertaisen mutta silti keskeisen esimerkin, ruoan kautta. Mikäli markkinafundamentalistit saisivat tahtonsa lävitse, ravinnon saanti perustuisi joko siihen että leipurin bisnesvaisto ohjaisi häntä myymään hinnalla jolla köyhinkin saisi leipänsä, tai siihen että leipuri antaisi myötätunnosta leipäänsä ilmaiseksi nälkää näkeville. Ei siis siihen yksinkertaiseen oletukseen että ihmisellä on oikeus ravintoon, oli hän kuinka köyhä tahansa. Mikäli siis oletetaan että ihmisellä ei yksinkertaisesti ole OIKEUTTA ravintoon, vaan ihmisen ravinnonsaanti perustuu toimivaan talouteen, on myös myönnyttävä siihen, että on olemassa termi jota voisi kuvata kömpelösti vaikkapa "moraalisesti oikeutetuksi nälkäkuolemaksi". Positiivisista vapauksista irtisanoutuminen tarkoittaa siis käytännössä sitä että on valmis hyväksymään nälkäkuoleman moraalisesti oikeana jopa aikoina jolloin ruoasta ei ole pulaa.

Markkinafundamentalistit vetoavat usein siihen, että verotus on varkautta, ja siten moraalisesti väärin. Miten on moraalin laita mikäli irtisanoudutaan niistä käytännöistä jotka takaavat ihmisarvoisen elämän ihan vain ihmisyyden itsensä tähden?