Hän vaipui miettimään muun muassa sitä, että hänen epileptisessä tilassaan oli eräs aste juuri kohtauksen edellä (jos kohtaus sattui valveilla ollessa), jolloin kesken masennuksen, henkisen pimeyden ja ahdistuksen hänen aivonsa ykskaks jonakin silmänräpäyksenä ikään kuin leimahtivat tuleen ja koko hänen elinvoimansa jännittyi poikkeuksellisesti. Elämän ja tietoisuuden aistimus tuli miltei kymmenkertaiseksi noina tuokioina, jotka kestivät salaman välähdyksen ajan. Järkeä ja sydäntä kirkasti poikkeuksellinen valo; kaikki epäilykset, kaikki rauhattomuus, kaikki huolet ikään kuin tyyntyivät yhdellä kertaa, muuttuivat jonkinlaiseksi korkeimmaksi levollisuudeksi, joka oli täynnä säteilevää sopusointua, iloa ja toivoa, täynnä oivallusta kaiken lopullisesta perussyystä.
Mutta nämä tuokiot, nämä välähdykset olivat vain ennakkoaavistus siitä perimmäisestä sekunnista (se ei koskaan ollut sekuntia pitempi), josta varsinainen kohtaus alkoi. Tuo sekunti oli tietenkin sietämätön. Pohtiessaan tuota hetkeä myöhemmin, jo terveenä ollessa, hän puheli usein itsekseen: mitä nämä korkeimman olemassaolon ja itsetunnon salamat ja välähdykset, kuin myös "korkeimman olemuksen" tunne ovat muuta kuin sairautta, normaalin tilan häiriötä, ja jos niin on, ei se ole mitään korkeinta olotilaa, vaan päinvastoin katsottava mitä alhaisimmaksi olotilaksi. Kuitenkin hän loppujen lopuksi päätyi hyvin paradoksaaliseen johtopäätökseen: "Mitäpä siitä, jos se onkin sairautta?" hän päätteli lopuksi, "mitä se vaikuttaa, vaikka tuo jännitys onkin epänormaalia, jos itse tulos, jos aistimuksen hetki, kun sitä muistelee ja tarkastelee sitten terveenä ollessa, kuitenkin osoittautuu olevan mitä korkeinta sopusointua, kauneutta, sekä antaa siihen asti ennenkuulumattoman ja arvaamattoman täydellisyydentajun, suhteellisuudentunnon, tyyneyden ja riemukkaan haltioitumisen, sulautumisen elämän korkeimpaan synteesiin?"
