IRC-Galleria

tänään aijon päättyä hyvin ihan itse ja sitten nauraa itkulle. irvistellä itselleni peiliin ja nauraa vahingoniloisena kun myöhästyn bussista ja jalat on jäässä. ja sitten antaa anteeksi ja käpertyä pois. enkä enää koskaan vastaa viesteihin johin en halua.

mä oon tehnyt ihan hirveesti virheitä elämässäni. eniten ja kamalimmat virheet mä tein kun en ollut suomessa. tajusin tänään etten varmaan koskaan pysty paikkaamaan niitä lommoja jotta paukutin itteni ja muut täyteen siellä toisaalla ollessani. ne jätti muhun yhdet syvimmistä jäljistä mitä mussa on. mä katosin itseltäni ihan kokonaan ja hukattua itseni, aloin hukkaa myös ihmisiä jotka oli mulle kaikkea kaikessa. ne hukkui, kuten minä, ja tän saman mustan, pettävän pinnan alla mä oon taistellu tukehtumista vastaan siitä asti. luulen että kaikki on ihan hyvin kun oon jo unohtanut, mikä oli oikeesti sitä hyvää. tänään mulle tuli välähdys menneestä ajasta ja minusta. ja siellä mä istun yksin pimeessä takana kun muhun iskee ku litsarina, ettei tää oo semmosta elämää kun mä haluisin.
ja sit mua hävettää kun meen ihan lukkoon kun haluan olla kiva ja sanat ei tule mun suusta sillon kun niiden pitää eikä käytöstavatkaan toimi sillon kun niitä tarvitsis.
kaiken jälkeen itkin sitten mennyttä elämääni ja kaikkea muutakin. menin kotiin ja jouduin mennä kolmella bussilla ja ihmiset vaan liimas niitten silmät kai mun silmiin jotka meinas valua kokonaan irti siinä kyynel virrassa.
pintani alla tukehtumispisteessä mä kiljun apua, mutta teille mä olen vain kasa sanoja ja selityksiä ja sitä että rosalle voi avautua. maski on sen verran tiivis, ettette mitenkään kuule sitä kun mun ajatukset huutaa ettei mua kiinnostakkaan. että elämässä pitäis olla kai muutakin kun teidän pilalle menneet iskuyritykset. ette kuule ettekä ymmärrä myöskään kun minä sanon auta mua. mutta en mä oleta mitään, koska itseppähän olen itse. ehkä jossain vaiheessa, kun puhutte vain seinille, teillekkin valkenee.. ettei elämää eletä vain nuohoamalla lukiotorin saastuneita juoruja ja kertaamalla kuka nyt sitten kittasi eniten.
toisinaan mä ikäänkuin irrottaudun itsestäni. jätän naamaani ilmeen joka sopii keskustelun aivottomuuteen ja hiivin näkymättömänä teidän joukossa. mä en silloin kuuntele mitä teidän suunne taukoamatta sanoo, mä katson silmiin, pieniin hermostuneisiin eleisiin, miten joku haroo hiuksiaan. niin mä luen teitä ja huomaan että teikin ehkä haluaisitte irrottautua mutta ette sittenkään tee sitä. eikä mun tarkotus ole olla ilkeä, lähinnä kyseenalaistaa itseni. miksen mä lähde konkreettisesti vaan vain näkymättömänä palaten aina kiltisti juorujen jyystö kokouksiin..

mä olen kyllästynyt tähän. turhautunut itseeni. ikävöin ja kaipaan ja häpeen ja oon vähän rikki.

Vuodet ovat vierineet ohitseni
Mutta muistan niistä vain yhden kevään
. . .
Muistan aivan selvästi tien ja aidan
Kuinka pehmeästi kiersit
Kätesi ympärilleni

ja sit mä heräsin siellä takana tajuamaan

siis että kaikki entinen katoo. niinkö? että täällä vaan katoon, pikkuhiljaa. ja kun on ikävä niin ei siitäkään puhuta.. semmoisia mistä vaijetaan. enhän mä itellenikään tunnustais. ehkä pelkään että olen se ainoa jolla on ikävä. kun ei teillä muilla varmasti ole. ihan varmasti oon yksin. enkä edes kehtaa sanoa mitään kun leikisti muka ei oo sanottavaa. mikään ei ole todellista. elän tässä unessa.. muka elän, eihän tämä oo minä, ei voi olla.

kun ei enää kukaan nää mun kanssa, kuinka kaunista oikeasti on.

but you are still just a human, she said

i´m just a human

when you close that door, you are free
she said and smiled to me

The doctor came in the morning, she held my hand
And asked: "Was it worth it? Could it be worse than this?"
Please recall, give me a hint, anything will do
If this was the last time now you should tell us what to do

I was afraid, I guess, now I can't think no more
I was so concentrated on keeping things together
I've learned to focus on I didn't want to disappoint
Now where is everybody is it still light outside?

and im just listening this music, watching the space, trying to recall.

mä en tunne mitään. kuin olisin melkein hukkunut, äänet vaikeaa massaa korvissa, liikkeet ovat pysähtyneet ja tapahtuu vain väistämätön vajoaminen. kun ei kukaan ojenna mulle kättä, niin luulen. täällä on jo monet kädet ojentuneet minua kohti, minua nostamaan vedestä, mutta mä en vaan näe, en kuule, en tunne. olen hukkunut.

aivan kun eläisin taas kuplassani. tälläkertaa vaan aivan erilaisessa. tämän kuplan seinät on terästä ja vääntyneet valheista, vihasta, pelosta, odotuksesta ja petoksesta. ne seinät ovat piikkejä, lasinsiruja, katkeruutta. ja ne pitää huolen ettei yksikään pääse enää liian lähelle.

mitä mä sitten tällä suojakerroksellani teen? no suojelen. miltä? loppujen lopuksi vain itseltäni.
ja mä osaan hymyillä monille tosi kauniisti ja luvata. ja sitten rikkoa. ehkä rikkoa kaikista parhaiten. ehkä jos on itse jo tarpeeksi rikki niin alkaa rikkoa myös muita. ja mä olen pahoillani. mutta kun kukaan ei tunnu olevan mulle pahoillaan siitä että mä joskus liian pienenä menin rikki. se jolla on kova ääni ja hallitsevat silmät paiskasi mut lattiaan eikä edes siivonnut murusia. eikä se sano ´anteeksi´. ja kostohan elää aina. minussa.

ja kauneus on kadonnut. itku on vaiennut. pehmeät kädet ei kosketa enää ja silmissä hiekka koskee niin paljon. se haluaisi niin tulvia itkuna ja huutona ulos! mä haluan vaikka repiä sen ulos! mutta mun silmät on jo liikaa sen hiekan väriset.

onko mitään tietä, vai onko kaikki jo kuljettu? onko kaikki jo nähty? ja tätäkö mä halusin, kokea niin paljon että musta tuli itsestänikin vain kokemus. yksi kokemus ja siinä se. tyhjä.

olen virhe joita tapahtuu.

mutta ilman rakkautta hukun öihin sekaviin ja ilman rakkautta, noniin. ilman rakkautta, olemme puolitiessä helvettiin.

what ever makes you happy.

pistäisin neulalla ja laulaisin sydämen kieltä, jos lupaatte että neulat pistää ja sydämestä kumpuaa kyyneliä. haluan huutaa huutaa huutaa niin lujasti. mutta jo hymyssä on liikaa ääntä.

hukkuneen puun kuoren alle ei voi kurkistaa, koska se kuori murtuu niin helposti.

häkkilinnut lentävät sitten kun ne vapautetaan. mutta avain hukkui tai se kadotettiin tahallaan jo vuosia sitten. joten ne itkevät taivaalle toisinaan avoimesta ikkunasta. ne itkee että aika koittaa vielä. vaikka se ei oikeasti kai koita koskaan.

nään sut mun seinälle ja sydämessä. muistoissa ja valokuvissa. hetkissä.
mä kaipaan sisko.

ainakin kaksimetrinen kaulaliina. kudon sen syksyksi.

taaksepäin hiipivät muistot koskettivat niskaa kylmillä vetisillä käpälillään ja saivat selkäpiin huokaamaan. oletko kotona, kysyi yksinäisyys, en koskaan vastannut. mikä sitten luokiteltaisiin minun kodikseni?
simpukkalinnan ikkunoissa paloi valoja ja tunsin itseni jokseenkin herkäksi, kuin tervetuulleeksi maailmaan joka vähiten haluaisi kasvokkain minunlaiseni hajonneen kanssa.
mutta tämä yö oli jotenkin erilainen. se oli täynnä taikaa ja kookoksen tuoksuiset keltakukkaiset pensaat saivat mieleni niin haikeaksi. niiden tuoksu oli huumaava. oli kuin kauneus olisi hiljaa laulanut.
tässä maailmassa, tällä puolella varjoja, yksinäisyys on tappavaa ja tulevaisuus riippuu siitä mihin aurinko kääntyy.
vihreys olisi ollut turvallista, jos sen piikikkäät vivahteet olisivat huokuneet muutakin kuin vaaroja. minä tiesin että ne olivat vaaroja. vaaroja, joista ei koskaan puhuttu. aivan hengenvarallisia vaaroja. mutta he olivat niin tottuneet sellaiseen vuosien mittaan, ja tunsin itseni typeräksi, joten en koskaan kysellyt. ja siksi elin pelossa ja tietämättömyydessä, nähden unia omasta maastani.
ja nyt minun on palattava ja nähtävä taas erilailla. kuin loikkaisi mustuuteen. mutta tunnen että siellä on myös pehmeitä käsiä ja ystävällistä kauneutta odottamassa minua, joten en ole sittenkään niin levoton kuin olisin odottanut.

KUKAAN EI HALUA ENEMPÄÄ SIRPALEITA