Ja toinen. Onks aikuisten unelmat jotenki arvokkaampia ku lasten ja nuorten? Monestihan aikuiset ns. kieltää lapsiaan seuraamasta omia unelmiaan ja sen sijaan esim. opiskelemaan pitkälle ja täten usein toteuttamaan vanhempiensa haavetta valkolakista tai vastaavasta. Eiks unelmat oo unelmia joka tapauksessa? Usein vanhemmat pettyy pahasti jos lapsesta ei tuu jotain hienoa mitä lie maisteria tai jotain mitä ne nyt ikinä jälkikasvustaan onkaan toivonu. Jos vanhemmat haluu vaikkapa tyttärestään lääkäriä mut se haluaakin ite olla rekkakuski, ni miks se ei sais olla rekkakuski? Ammattihan sekin on. Ja millasta elämä olis, jos kaikista tulis lääkäreitä eiikä maailmassa olis ainuttakaan rekkakuskia?
..anteeks tää purkaus. Tässä vaan selvennys eräälle nimeltä mainitsemattomalle henkilölle, joka ei tainnut vielä ymmärtää mun kantaani asiaan. Ja voihan muutkin toki tän lukea, ei siinä mitään :--D
