IRC-Galleria

Tarina lopusta, tai sen alusta

Havahdun, jokin herätti minut takaisin todellisuuteen. On pimeää. Olenko kuollut? Saan vastauksen heti kun yritän liikkua. Liikkuminen tuottaa kipua, päätäni viiltää, kun vedän kylmää ilmaa keuhkoihini. Ei en todellakaan ole kuollut. Muistan mitä tapahtui. Tuo kamala, kamala sota! Alkoi hetkessä ja oli yhtä nopeasti loppu. "Nyt me sen teimme.. tuhosimme itse itsemme!" Ajattelen pakottaessani itseni polvilleni kivusta huolimatta.
Tajuan olevani luolassa, kun käteni tapaa kivisen seinämän. Vedän sen heti takaisin kuin tuo kallio olisi polttanut. Mihinkään ei saa koskea! Ei mihinkään.. Hohen käskyä päässäni kuin hullu. Ehkä sitä olenkin, mutta koskaan ei saa olla liian luottavainen.

Himmeä, punertava valo loistaa takaani. Arvelen sen olevan suuaukko ja käännyn. Huuto pääsee huuliltani ja jähmetyn järkyttyneenä. Sydämmeni tykyttää ja hengitys kiihtyy. "Mitä me olemmekaan tehneet!" Kuiskaan itsekseni ja astun lähemmäs valon kajoa. Luolan suuaukko on tukkeutunut kivilohkareista, mutta niiden raosta saatan nähdä ulos, ja tuo näky saa minut voimaan pahoin. Musta savu peittää taivaita kuin katto. Aurinkoa ei näy, mutta korkealle ulottuvat tulimyrskyt valaisevat maata saaden savukaton näyttämään vielä entistäkin ahdistavammalta. Siellä, missä ennen kohosi kerrostaloja, se, mikä ennen oli kaupunki, on nyt vain yhtä tulimassaa ja mustaa rauniota.

Tuijotan näkyä ja mieleni tekisi huutaa. Kyynelet polttavat silmiäni ja luhistun oviaukon eteen pystymättä enää katsomaan. "Voi Jumala, jos olet siellä niin käännä aika. Anna meidän palata entiseen! Jumala tee tämä tekemättömäksi!" Rukoilen nyyhkyttäen ja lyön nyrkkiä kiviseen maahan.

En voi jäädä tänne.. Pakko, pakko ryhditäytyä. Nousen ylös pyyhkäisten kyyneleet poskiltani ja rykäisen. Pudistan mielestäni kaikki muut ajatukset, paitsi ulos pääsyn ja alan raivaamaan tietäni ulos kivilohkareiden alta. Kivet ovat painavia, mutta onneksi olen niin pieni, että mahdun ihan pienestäkin reiästä. Pitkän ponnistelun jälkeen saankin yhden lohkareen kieräytettyä pois paikaltaan ja sen tilalle jää juuri ja juuri minun mentävä aukko. Ryömin aukosta pihalle ja yritän olla oksentamatta. Siellä täällä makaa paisuneita, puoliksi tai kokonaan palaneita, verisiä ruumiita. Miehiä, naisia ja lapsia. Nuoria ja vanhoja. Niitä on kasapäin! Ei, itku ei saa tulla. Puren hampaani yhteen ja katselen ympärilleni tuon ennen niin kauniin kaupungin raunioita, tuon kaupungin, joka ei edes ole oma kotikaupunkini.

Otan askeleen eteenpäin ja samassa jalkani osuu johonkin pehmeään. Katson alas ja näen kangistuneen lapsenruumiin. Sen kasvot ovat kääntyneinä ylös ja tyhjät silmäaukot tuijottavat ammottavina ylös tyhjyyteen. Vatsani kääntyy ympäri, enkä voi pidättää oksennusta, joka nousee kurkkuuni. Annan ylen suoraan tuon pienokaisen päälle ja purskahdan uudestaan itkuu. Nyyhkäykset ravistelevat ruumistani kuin maan järistys. Polvistun lapsen viereen ja alan hysteerisesti pyyhkiä oksennusta pois hihallani kyynelten kastellessa tuota punakkaa, turvonnutta ihoa.

Itkuni seasta en huomaa lähestyvää hahmoa, joka kovakouraisesti tarttuu käsivarteeni ja repii minut takaisin luolan suulle. "Ei! Lopeta, päästä irti! Kuuletko! Minun täytyy.. täytyy.. ei, ei.. en jaksa tätä.." Huudan tuolle hahmolle, jonka nyt jo tunnistin mieheksi ja nyyhkytän jälleen voimattomasti. Mies ei sano minulle sanaakaan, vaan repäisee vielä yhden lohkareen suuaukon edestä työntäen minut edellään takaisin luolaan.

Vasta kun minut on kovakouraiseti heitetty luolan seinää vasten istumaan, tuo kookas mies kyykistyy eteeni minua ravistellen. "Rauhoitu nyt jumalauta!" Mies karjaisee läimäisten minua vasten kasvoja ja hiljenen jo pelkästä säikähdyksestä.

Tuijotan miestä silmiin ja yritän pyyhkiä kyyneleeni pois, mutta niitä valuu aina vain lisää ja lisää. Miehen ote olkapäistäni hellittyy ja hänen kova katseensa pehmittyy, mutta vain hetkeksi. "Oletko saatana tyhmä tai jotain!" Mies tiuskaisee minulle päästäen irti olkapäistäni niin nopeasti, että olen horjahtaa kyljelleni maahan. En vieläkään sano sanaakaan. Katson tuota kookasta miestä tuntien vihan nousevan. Ei miestä kohtaan, vaan tätä koko tilannetta kohtaan.
"Tyhmä? Tyhmä!" Karjaisen ja syöksyn miehen kimppuun raivoissani. Lyön tuota jykevää rintaa pienillä nyrkeilläni yhä huutaen. Mies tarttuu minua ranteisiin raudan lujalla otteella ja vääntää toisen käteni selän taakse tuoden karhean poskensa korvaani vasten. Voin haistaa veren rautaiseen tuoksuun sekoittuneen hien hajun sieraimissani ja minua puistattaa. "Pelastin juuri henkesi." Mies kuiskaa korvaani kylmästi ja vääntää kättäni niin voimakkaasti, että luulen sen katkeavan. Puren hampaani yhteen, etten huutaisi ja hetken päästä ote ranteeni ympäriltä hellittyy. Käännähdän ympäri ja katson miestä silmiin yrittäen estää vapinaani, jonka pelko minussa aiheuttaa.

Mies katsoo minua kuin lasta, kuin taakkaa, jonka on juuri saanut kannettavakseen. Yritän ryhdistäytyä, mutta tämä kaikki on minulle liikaa. En edes uskalla ajatella, mitä perheelleni on tapahtunut. Isälle, äidille, siskolle ja veljilleni. En ollut nähnyt heitä aikoihin. Aina ajattelin, että kyllä minulla on aikaa. Siellä he pysyvät, siellä he ovat aina. Olinko väärässä? Entä, jos heitä ei enää olekaan?

Ajatukseni katkaisee ulkoa kuuluva jyrähdys, kuin ukkonen, joka järisyttää luolan seinämiä ja saa sen suuaukolle kasaantuneet lohkareet heilahtamaan pahaenteisesti. Tukahtunut huudahdus purkautuu kurkustani ja painaudun luolan seinämää vasten, mahdollisimman kauas oviaukosta. Mies ei näytä olevan tuosta moksiskaan, vaan kävelee rauhallisena maassa lojuvalle repulleen kaivaen sieltä taskulampun. Tuijotan eteeni tajuamatta mitään, mieleni on mykistynyt, haluan vain lopettaa olemisen, nukkua ja herätä huomenna normaaliin maailmaan. Mies nostaa repun selkäänsä ja sytyttää taskulampun, luola jatkuu syvemmälle maan uumeniin ja sinne hän selvästi aikoo. Tunnen taas kovakouraisen otteen ranteessani, mutten jaksa vastustella. Mies raahaa minua perässään kuin unissakävelijää yhä syvemmälle ja syvemmälle luolaan.

Käytävä pienenee ja käy ahtaaksi, nyt me jo konttaamme. Minä edellä ja hän takana. Olemme kulkeneet jo ikuisuuden, mutta kumpikaan ei ole sanonut sanaakaan. En tiedä, kuinka kauan olin nukkunut. En tiedä kuinka pitkä aika räjähdyksistä on, mutta minusta tuntuu, että tuo mies tietää mitä tekee. Minun ei auta muuta, kuin luottaa häneen, ajattelen mielessäni.

Vihdoin tunnen, kuinka käytävä taas levenee. Minä voin jo nousta seisomaan ilman, että pääni lyö kiviseen kattoon. Mies ei, hän joutuu kumartaa päätään ja silti hänen vaaleat hiuksensa tarttuvat vähän väliä karhean kiven väleihin. Katselen miestä sivusilmällä, sillä nyt pystymme jo kulkemaan vierekkäin. Hänellä on mielyttävät kasvot, vakavat ja kovat, mutta mielyttävät. Taskulampun valo saa ne näyttämään jotenkin salaperäisiltä ja kiinostavilta. Katseessa on kuitenkin jotain, josta en pidä. Siinä on jotain raakalaismaista, säälimätöntä ja kovaa. Värähdän ja käännän katseeni pois, kun mies yhtäkkiä kääntyy minuun päin mulkaisten.

Olemme varmaan perillä. Saavuimme hetki sitten uuteen "huoneeseen". Tämä osa luolasta on pienempi, kuin edellinen, mutta se on ainakin tarpeeksi syvällä. Niin mies sanoi. Tarpeeksi syvällä miksi? Yritin kysyä mieheltä syytä, mutta hän vain tuhahti ja heitti reppunsa maahan peräseinää vasten. Nyt istun hiljaisena viltillä, jonka mies minulle antoi ja syön tölkkitonnikalaa. Ruokahaluni on mennyt, varmaan iäksi, mutta tiedän, että on parempi syödä. Tarvitsen voimiani. Mies tuijttaa eteensä ilmeettömänä, haluaisin kysyä häneltä paljon. Haluaisin tietää, mitä tapahtuu, mutta en uskalla avata suutani. Pelkään, että hän katkaisisi käteni tälläkertaa oikeasti, jos häntä häiritsisin. Hän selvästi pitää minua typeränä tyttönä. Haluaisin näyttää hänelle, että oletus on väärä, mutta olen epävarma. Ehkä todella olen vain typerä lapsi, vaikka ennen toisin ajattelin. En osaa toimia tällaisissa tilanteissa. En arvannut, että minun joskus täytyisi. Voi, miksi minä jäin henkiin näkemään tämän? Miksi en kuollut muiden mukana?

Tonnikalatölkki on puolillaan, mutta en pysty enää syömään. En saa kuvaa kuolleesta lapsesta pois mielestäni. Ruumis kummittelee alitajunnassani ja kyyneleet taas kirvelevät silmiäni. Jopa paksun kallion läpi saatan kuulla ja tuntea jyrinän. Olen väsynyt, niin väsynyt, etten enää edes jaksa pelätä. Paneudun makuulle viltille, joka haisee palaneelle. Yritän saada mahdollisimman hyvän asennon ja lopulta suljen silmäni kyljelläni maaten, kädet kiedottuna polvien ympäri. Tässä on hyvä, tässä on turvallinen olla. Nukahdan nopeasti ja toivon, etten enää heräisi.