IRC-Galleria

^^Ellu^^

^^Ellu^^

Pikkuveljeni, mun on niin ikävä sua.
Ja yhä vaan yhtä kamalaa.

Yhä vaan on kalvava ikävä sydämessä.
Yhä tunnen tyhjän paikan vierellä.
Yhä kuulen naurun rajan takaa.
Yhä näen hymyn ylitse maailman.
Yhä rakastan sinua veljeni.
Yhä odotan sinun tulevan vielä kerran takaisin.
Yhä antaisin mitä vain, jotta sut saisin pitää aina luonain.
Yhä sydämessäni kannan sinua, ikuisesti rakkaani<3

Koukussa, mä oon niin koukussa..Maanantai 09.11.2009 02:57

Nii, no siinä se jo tuliki sanottuu, eli oon niin koukussa..!!

.. jaa että mihin vai.. No, löysin facebookista Bejeweld Blitz timantti pelin, ja nyt hakkaan sitä aina kun sekuntikin on hiljaista lasten puolelta..

Lapset kasvaa, käyttäytyy edelleen hyvin, ja kaikki on ennallaan, kaupassa käytii perjantaina, ja mä oon edellee vaan mää, mun on ikävä Valtsua, ja silti yritän iloita lapsien kanssa pienistä asioista, Ville oppii koko ajan enempi puhumaan, huomaa paljon kaikkea, ja huomauttaa äidille<3 Eli ei meille mitään uutta kuulu, mut ajattelin kertoo et siks mua ei oo näkyny ku mä vaan pelaan, mä oon niin koukussa (okei se tais tulla jo sanottuu)

Hyvät yöt<3

Tekin jo itketätte..Torstai 29.10.2009 00:13

Kun olette niin ihania, jaksatte lukea ja toivotella voimia ja kaikkea muuta<3 Tykkään teistä kauheesti<3 Ihanaa ku jaksatte olla tukena vaikka mä harvemmin muistan/osaan mitään vastailla teille kommentteihin<3

Kiitos kaunis.Maanantai 26.10.2009 23:59

Villelle siis suuri kaunis kiitos, kuvasta jonka lähetit.
Vaikka siitä varmaan jo muistin messengerissäkin kiittää.

Mut niin ihana kuva Valtsusta. Ja varmasti viimeisimpiä, ellei jopa ihan viimeinen kuva, mitä rakkaasta pikkuveljestäni on. Niin Valtsun näköinen, juuri se tunnelma, ja ilme saatu ikuistettua<3

Lisäsin tähän sen kuvan, koska se on vaan niin Valtsu<3



Jes, lisäsin näköjään oikeesti sen ;) Mä keksein siis miten se tapahtui.. :) Hyvä minä :)

Jälleen korjausta, yllättäen..Lauantai 24.10.2009 03:00

Siis, Valtsun hautapaikkaa koskien taas lisää ohjeita, olen kyllä selittänyt muuten ihan oikein, että sieltä portista, mikä opastaa mauseleumille, sieltä missä on kesäisin kukka ja jäätölökioskit, niin suoraan sitä käytävää eteenpäin, ja vastaan tulevan rakennuksen oikealle puolelle haarautuvaa käytävää eteenpäin, kunnes melkein heti lähtee oikealle tie, alue V5. Valtsun hauta erottuu jo tähän risteykseen, korkea kivi, ja valkoinen risti kukkien keskellä. Virhe siis, joka edellisissä neuvoissani on, on se että olen sanonut rakennusta jonka yllämainitsin, kutsuin mauseleumiksi, ja tänään sitten äidin kanssa jutellessa, selvisikin että sehän on pikkukappeli, että mauseleumi on siitä vielä enempi oikealle. Eli "kartta" on muuten oikein, mutta olen sekoittanut kahden rakennuksen nimet toisiinsa. Toivottavasti kuitenkin löydätte perille.

Pitkä tauko..Perjantai 23.10.2009 16:17

Mut ei tunnu enää aika riittävän, joko touhuun lasten kanssa, tai sit juttelen Valtsuni kuvan kanssa.. Juttelen tässä joku päivä kuulumisia, lupaan.. Nyt täytyy taas juosta, neitin on nälkä, vaihteeks, on alkanut tankkauskausi :D

Valtsusta jälleen..<3Sunnuntai 18.10.2009 18:08

Korjausta siis tuohon, kun laitoin että hautapaikalla ei ole nimeä vielä kivessä, niin äiti oli siellä lauantaina käynyt pyöräilemässä, ja sinne oli viety valkoinen puuristi, jossa on nimi, ei tosin mitään päivämääriä eikä muuta, mutta nimi ainakin on siellä, ja risti kuulemma on siellä sitten siihen asti että kivi saadaan valmiiksi. Joten löydätte halukkaat helpommin.

Miksi ihminen ei puhu?Lauantai 17.10.2009 18:37

Muistan, kun muutama vuosi sitten kiersi kiertoviesti, joka käskettiin lähettää rakkailleen, joka alkoi "Mitä jos rakkaasi ei ole enää huomenna täällä". Mä sain sen viestin silloin Valtsulta, ja taisimpa lähettääkin sen eteenpäin rakkaille ihmisille. Mutta en pysähtynyt miettimään viestiä sen enempää, sehän oli vain kiertoviesti.

Nyt onnettomuuden jälkeen, selailin vanhoja viestejä ja tämä osui silmään, ja itkin, hyvinkin paljon. Koska nyt ymmärsin, että ihan oikeasti, liian harvoin itsekään kerron lähellä olevilleni rakastavani ja välittäväni. Ja miettikää vaan tarkkaan, niin joudutte myöntämään aivan saman asian, ihan omaksi yllätykseksennekin. Mutta sitten mietin, miksi näin on? Miksi liian harvoin halataan, ja kerrotaan että toinen on tärkeä, että rakastetaan ihan hirveästi? Ei se ole niin vaikeaa, eikä se niin paljon vie aikaa, etteikö sitä ehtisi.

Sillä nyt, kun kovimman käden kautta olen joutunut oppimaan että koskaan ei tiedä kuka täältä lähtee, ja milloin, niin nyt tiedän, että en enää jaksa tapella turhanpäiväisistä asioista kenenkään kanssa, ja haluan että läheiseni tietävät, kuinka rakkaita ja tärkeitä he minulle ovat. Minä en menetä mitään siinä, että kerron rakastavani heitä.

Ja kuten siinä viestissäkin lukee "Kadut kuinka jätit viimeisen halauksen halaamatta" niin kyllä, todellakin kadun, ja katkerasti nyt sitä, kuinka paljon Valtsun kanssa aina kiisteltiin joka asiasta, ja ihan liian vähän halattiin. Tosin meidänkin välit parani nyt jo Valtsunkin pikkuhiljaa aikuistuessa, todella paljon, lähennyimme toisiamme, hetki hetkeltä enemmän, puhuimme enemmän omista asioistamme toisillemme. Miksi Valtsu siis juuri nyt piti viedä pois? Ja kuinka eritavalla olisinkaan elänyt, jos oisin tiennyt että se viedään pois täältä aivan liian pian? Noh, äiti aina onkin nauranut meidän kiistelyä, ollaan aivan liian samanlaiset Valtsun kanssa, siksi kuulemma niin paljon otettiin yhteen. Ja nyt kun asioita miettii, jälkikäteen, silloin aiemminhan en tietenkään myöntänyt että meissä jotain samaa olisi.. Niin nyt huomaa, että sehän on luonteensa puolesta ollut ihan mun kopio, ihan aina.

Mutta, eiköhän tässä nyt taas ollut raapustusta ihan tarpeeksi. Pääpointti nyt kuitenkin oli se, että;

MUISTAKAA OIKEASTI KERTOA NIILLE RAKKAILLE JA LÄHIMMÄISILLE IHMISILLE ETTÄ NE ON TÄRKEITÄ, JA ETTÄ NIISTÄ VÄLITETÄÄN IHAN MIELETTÖMÄSTI!!!!

Ja tää ei nyt oo mikää kiertoviesti homma, vaan ihan oikeasti, puhun kokemuksen syvällä rintaäänellä, suoraan sydämestä, te tuutte katumaan jos ette kerro rakastavanne, koska milloin tahansa saattaakin olla liian myöhäistä. Ja sitten sitä katuu loppuikänsä, hyvin katkerasti.

Tuskaisa eilinen.Lauantai 17.10.2009 18:24

Aamulla lähdettiin kotoa jo aikaisin, hakemaan rinsessalle vaunuja postista, hautausmaareissu edessä, kello 11 uurnanlasku, perjantaina 16.10 siis. Tavattiin muu saatto väki, eli Valtsun lähimmät omaiset oltiin siellä, tavattiin ison kappelin vieressä parkkipaikalla. Siitä joku vahtimestari setä haki meitä, että sisälle pääsee jättämään vielä viimeiset jäähyväiset ennen viimeistä matkaa. Ja niin meidät ohjattiin sisälle, valkoiseen (kait valkoiseen) huoneeseen, missä oli yhdellä seinällä sellainen seinähylly, jossa arkku oli, ja hyllyllä paloi myös kynttilä, ja hyllyn yläpuolella oli risti. Sai ottaa kuviakin.

Oli kamala tunne, kun ois pitänyt tajuta että mun oma pikkuveli on siinä pienessä valkoisessa uurnassa. Tai en tie oliko se uurna pieni, ku en tie minkä kokosia ne yleensä on. No iskä sitten otti uurnan siitä kantaakseen ja lähdettiin kävelemään sinne hautapaikalle. Nyt sen vielä tunnistaa niistä kukista niin kauan kuin ne siellä säilyy..

Ja kun joku sitä paikkaa on kyselly, niin mauseleumin oikealle puolelle olevalle leveälle käytävälle kun menee, niin siitä aika äkkiä risteytyy oikealle päin alue V5, ja siinä se on aika lailla heti. Tarkempaa en oikein osaa selittää, mutta se kivi oli ainakin tosi korkea muihin niihin verrattuna, nimeä siinä ei vielä ole, eikä urakoitsijat tiedä tuleeko ennen kevättä ehdittyä laittaakaan. Mutta nyt lähipäivinä ainakin siellä on vielä ne kukat jotka oli kirkossa..

Mutta takaisin tuohon saattoon.. Käveltiin sinne kaikki, ja sitten iskä laski uurnan sinne monttuun minkä se setä oli kaivanut, kukat oli toimitettu sinne valmiiksi. Ja sit se setä tarjos iskälle lapioo et sais lapata ne mullat, mut siinä kohtaa iskäkin jo sanoi ettei pysty, mä oisin kyll varmaan lahonnut jo paljon aiemmin, en mä olis pystynyt edes kantamaan tai laskemaan sitä uurnaa, kyllä niin paljon vaan itkin. Sit se setä lappas ne mullat, tasoitti maan, nosteli pari kukkaa siihen päälle, ja sanoi että loppuja saa itse järjestellä jos tahtoo, ja niinhän me sit järjesteltiin siinä, ja kerättiin kortit talteen, kun joku kaupunki tms kerää vissii kukat sit jossain kohtaa ku ne huonoiks menee.

Ja sitten seistiin siinä vaan itkemässä, kukin yksin, mutta kuitenkin kaikki yhdessä, itkettiin, ja toisiamme halailtiin, Tonin korvaan kuiskasin moneen kertaan että luojan kiitos edes se on tässä meidän kanssa, että luojan kiitos ne ei ole siellä kukkien alla molemmat, että edes toisen sain pitää. Ja silti samalla koko ajan yhä odotan että Valtsu tulee käymään, miksen pysty asiaa sisäistämään että se ei tuu? On niin vaikeaa yrittää ymmärtää, että oikeasti olen eilen aamulla ollut saattamassa pikkuveljeäni haudan lepoon, kauniiden kukkien alle, paikkaan jonne aina palaan uudelleen, jossa aina voin kuitenkin käydä juttelemassa Valtsulle, mutta jossa se ei enää vastaakaan.

Jotain mystistä myös, on tuolla hautausmaalla (sori pakko hiukan siirtyä aiheesta, ennen kuin kone menee pilalle saadessaan jonkun kosteusvaurion kyynelistä), nimittäin, vaikka eilen satoi, ja oli kylmä muutenkin, mutta muualla tarkeni jotenkin, mutta haudalla seistessä oli varpaita myöten niin jäässä ettei tosikaan. Enkä ollut ainoa, kaikki muutkin valittelivat kylmyyttä kun mummulaan asti päästiin, jossa oli saattoväelle kahvituksia.. Siellä mummu sitten kaivoi kaikille villatakkeja ja sukkia, kun kaikki niin kylmissään olivat. Mutta äiti sitten selitti mulle, että se kuulemma on niin, että hautausmaa on aina kylmä paikka, että jostain syystä siellä aina palelee, ihan sama kuinka paljon pukee päälle, jotenkin se kuulemma liittyy joihinkin uskomuksiin että ne henget tekee siitä kylmemmän paikan. En mä sitten tiiä, mikä on totuus, mutta ainakin meillä oli koko sakilla oudon kylmä.

No niin, nyt oon saanut tuonkin sitten kirjoitettua ulos, ei ehkä niin kauniisti, ja ehkä kuullostaa vaan sellaiselta "kkertomukselta" mutta näin se oli helpoin saada ulos, edes pisara tuskaa taas pois sisältä.
On niin väärin, että nyt kun mullakin on asiat hyvin, mun pitäis olla maailman onnellisin ihminen, niin mä joudunkin kantamaan mukanani tällaista surutaakkaa. Niinkuin kaikki muutkin tietysti, en nyt sitä ala vähättelemään. Mutta sain vaikean raskauden kunnialla loppuun ja tulokseksi maailman suloisimman tytön, ja sitten mulla on kumminkin myös tuo maailman suloisin kaksivuotias poikani, mulla on mun mieheni, perheeni, sukulaiseni ystäväni ja jopa raha-asiat alkaa olee kunnossa. Eli kaiken pitäisi olla hyvin, miksi siis siihen pitää tulla kaupanpäälle tällainen määrä surua?

Onko tässä elämässä joku onnellisuusraja? Että kun asiat on liian hyvin niin tapahtuu jotain kamalaa, ettei osaisi nauttia niistä hyvistä asioista? Vai siksi, että osaisi arvostaa pieniäkin hyviä asioita? Miksi tällaisia tapahtuu? Onko niihin koskaan löytyvä vastausta? Vai jääkö niitä jokainen miettimään loppuelämäkseen? Ja kuinka paljon meillä on aikaa sitä loppuelämää?

Kuukausi sitten.Keskiviikko 14.10.2009 01:56

Maailmani hajosi kuukausi sitten aamulla puoli kuudelta. Onko siitä tosiaan jo niin kauan kun äiti soitti ja kertoi kaikesta kamalasta, jota en uskonut todeksi silloin, enkä oikein usko vieläkään?
Voiko mun oma pikkuveljeni olla jo ollut kuukauden poissa?
Eikö se oikeesti enää tuu?

Itkun sanotaan helpottavan.. Ja ajan.. No on kyllä totta joo, etten itke ihan niin koko ajan kuin kuukausi sitten, mutta onko siihen selityksenä aika, vaiko rauhoittavat lääkkeet, vaiko se että tuo ihanainen tyttäreni syntyi, ja toi edes jotain onnellista tähän maailmaan jälleen?

Tälläistä menetystä ei voi ymmärtää ennen kuin sen kokee, ja toivon totisesti ettei kukaan maailmassa joutuisi tälläistä kokemaan, se ei vaan ole oikein. Miksi huumeilla elämänsä pilaavat narkkarit saavat elää, kun hyvät ja nuoret ihmiset viedään luotamme aivan liian aikaisin, ja näin julmalla tavalla?

Viime yönä en nukkunut, vaikka olisi pitänyt rauhoittavan kanssa saada nukuttua, varsinkin kun väsykin painaa päälle kun pitää lasten kanssa jaksaa.. Mutta viime yö meni juuri siinä, miettiessä että tasan kuukausi sitten kaikki oli vielä hyvin. Ja vähän ennen kahta, tasan kuukausi sitten vielä ehtisin soittaa Valtsulle, sanoa että pysyy vaan kotona.. Ja kahden jälkeen, tasan kuukausi sitten, kaikki oli jo tapahtunut, mutta kukaan ei vielä tiennyt. Puoli kuuden aikaan olin jo kuulevinani puhelimen soivan, kuten tasan kuukausi sitten, ja kun se ei soinutkaan, luulin hetken, että kaikki on vieläkin ihan hyvin.

Koko yön elin kuvitelmissani, kuinka kaikki on mahtanut tapahtua, vaikka arvailu ja miettiminen ei sitä miksikään muutakaan, eikä tuo ketään takaisin, en vain saanut ajatuksiani kääntymäänkään vaikka yritin, yritin kovasti. Onneksi päivä alkoi, ja lapset vei huomion itseensä, olen niin kiitollinen niistä läheisistä jotka ovat jäljellä, huomaan kyllä että osaan arvostaa ihmissuhteita paljon enemmän, liian kipeästi opittu tämäkin asia, mutta on ainakin opittu.