Rakkaushan ei tuomitse. Rakkaus on se ihana tunne, kun se toinen on niin ihana, että ei sitä voi olla ajattelematta eikä voi lopettaa hymyilemistä, kun näkee tai kuulee toista. Rakkaudesta jää ikuinen jälki, näin mä sen koen. Jos on joskus rakastanu toista, ei sitä voi unohtaa. Oli ne muistot sit hyviä tai huonoja, niin aina rakkaus jättää jälkensä.
Eli loppuuko rakkaus sit koskaan? Mä uskon et aina tulee rakastamaan, mutta ehkä eri tavalla ko ennen. Tai sit tulee rakastamaan niitä muistoja, mitä on jääny. Kenenkään ei pitäis koskaan alkaa alleviivaan toisten rakkautta. Jokasen kohdalla se on täysin yksilöllistä. Toisille rakkaus on just sitä että tuntee olevansa onnellinen sen rakkaan kanssa, tuntee olevansa ehjä ja oikeasti tärkeä, joillekin sit rakkaus on sitä, että suunnitellaan punasta taloa, perunamaata ja vähintään kahta lasta.
Mua inhottaa sellaset ihmiset, jotka luulee tietävänsä toisten tunteet paremmin. Jokanen ihminen on yksilö, niin on rakkauski.
Kannattaako rakkautta katua? Jos mä alkaisin katumaan rakastamista, tulis musta älyttömän katkera ämmä, joka ei enää antais mahdollisuutta mihinkään niin itelleni ko kellekään muullekaan.
Mä ite oikeestaan pelkään rakastua, enkä siis sano helposti sitä "mä rakastan sua". Jos oon sanonu rakastavani jotain, niin mä kans tarkotan sitä. Pelkään ehkä sitä, että mulle se on niin iso sana, etten halua sanoa sellasta turhaan ja mitä järkee siinä oiskaan? Tiedän, kun rakastan ja sillon mä kans rakastan.
Mä toivon, että jokanen tulee joskus tunteen sen tunteen, rakastumisen. En mä osaa sitä sanoin kuvailla ja vaikka osaisinki, pitäisin sen tiedon itelläni. Jos mä sanon että oon jotakuta rakastanu/rakastan nii kyseiset ihminet voi ite tulla kysyyn että miltä se tuntu jos haluaa, mutta en ala sellasia kirjotteleen tänne :-D
Tähän on varmaan hyvä lopettaa, tajusin et kui vaikee rakkaudesta on oikeesti kirjottaa, en osaa pukea ajatuksia sanoiks ja en ala väkisin yrittään.
Tää on varmasti tosi sekavaa tekstiä mut niinhän on rakkauski? :)
