IRC-Galleria

""istuin pöydässä. Kyllästyneenä tähän maailmaan, missä ihmiset tahtoivat ajatuksensa pois humalanhakuisena. Olin väsynyt, ei huvittanut, ei jaksanut. Huomenna töitä, ajattelin. Ystäväni olivat niin erilaisia. Joko bailataan tai ei bailata ollenkaan. Katsoin pöytämme ohi meneviä ihmisiä, kyllästyneenä. "Taidan lähteä, eiköhän jo tämä ole nähty," sanoin odottaen ystikseni vastaavan. Hän ei ehtinyt, kun eteeni tuli hienosti pukeutunut mies. Hän hymyili leveästi ja antoi käteeni jotain, säpsähdin. "Lähteekö neiti, tanssimaan jos tällaisella taikapölyllä saan sut hymyilemään?" Hän kysyi virnistäen ilkikurisesti. Katsoin säikähtäneenä käteeni, kädessäni oli mini mini mini pieni minicrip pussi sydän tarra päällä vaalean punaista jauhoa sisällään. Kuohahdin. "No en todellakaan. Mua ei todellakaan tällaset mömmöt kiinnosta" suutahdin ja viskaisin sen ukon käteen takaisin. Olin tyrmistynyt. Hän katsoi sekunnin minua hämmentyneenä ja alkoi takerrella, "En mä sitä meinannut. Siis ei tää sellast ole." hän nauroi," mä sain tän tolta polttariporukalta." hän näytti kädellään siihen suuntaan, jossa siivekäs tyttö tanssi. Mietin, uskoinko vai en. "Niin, että unohdetaan tää pöly. Saanko viedä neidin tanssimaan." Hän kysyi kohteliaana. Katsoin ystäviäni apua kysyen, minähän sen päätöksen tekisisin. Nyökkäsin. "Tulen." sanoin arvelluttavasti, sillä tämä oli vaan niin outoa. Sitä oli kuullut vaikka millaisia taikalauseita ja isku repliikkejä, muttei tällaisia, ihmettelin. Hän käveli vierelläni kohti tanssilattiaa käsi selässäni. Tunsin itseni, kalliiksi. Outoa ja hämmentävää, muttä hän kohteli minua hyvin. Hän oli pukeutunut tummansiniharmaasee bleiserii ja sen alla oli musta kauluspaita. Pukeutunut paremmin kuin moni muu. Hän asettui seisomaan eteeni ja etsi rytmiä. Mutta en osannutkaan tanssia hänen laillaan. En ollut ikinä hämmentynty siitä etten osaisi tanssia. Olin aina osannut tanssia pienestä asti, se oli veressä. Hämmennyin. Hän tahtoi olla lähellä. Hyvin lähellä. Katsoin häntä enkä tiennyt vieläkään olisiko tämä hyvä idea. Olin ihan liian monta kertaa joutunut ahdistelevia miehiä pakoilemaan. Olisiko tämäkin vielä sellaista loppu illasta, mietin.
Hän tanssi kanssani, hymyillen. Hänen silmänsä tarkkailivat reaktiotani. Minulla oli kuuma, melkein paniikin omainen. En voisi tanssia, jos en edes saisi jotain vastauksia hänestä. "Tuletko ulos," henkäisin hänen korvaansa. Hän nyökkäsi. Hän käveli tanssi lattialta selkäni takana käsi selässäni ylväänä. Hän hallitsi tilanteen täysin.
Menimme ulos. Ulkona oli paljon tuttuja naamoja, liian monta. En tiennyt halusinko muiden näkevän minua hänen kanssaan. Sillä en tiennyt tuosta miehestä mitään. Hän katsoi minua pitkään odottaen, että saisin asiani sanottua. "onko sulla kylmä," hän kysyi kohteliaasti. "Ei," sanoin, "täällä on ihanan lämmin" sanoin. Ulkona satoi vettä, ukkosta oli ollut ilmassa. Lämmin ilma kevyesti hyväili kasvojani. Nautin ulkoilmasta tunkkaisen baarin jälkeen. "Isketkö aina tyttöjä täällä, tällä tavalla?" kysyin virnistäen. "No en," hän vastasi hymyillen. "itse asiassa käyn aika harvoin ulkona. Olen täällä yksin mökillä ja päätin tutustua yöelämään." hän sanoi kevyesti. Katsoin häntä. No ei ihmekään, että hän oli niin outo näky. Kuka selväjärkinen paikkakuntalainen pukeutuisi niin hienona baariin, vaikka tosin sinä iltana siellä oli vaikka millaista porukkaa. "Yksin? Täällä. Mistä olet tullut?" ihmettelin. "Jooh yksin, tulin Espoosta." Hän sanoi kevyesti. "Kuka hullu tulee Espoosta, jonnekin tänne... tällaisee paikkaan kuin tämä." kysyin todella ihmeissäni ja hymyilin vaisusti. Hän naurahti kevyesti. "No mökkeilen, eikä tässä paikkakunnassa mitää vikaa ole," hän sanoi. "oletko alkuperäinen paikkakuntalainen." hän kysyi. Nyökkäsin, "Joo, liiankin kyllästynyt tähän paikkaan ja näihin samoihin ihmisiin." sanoin tarkoittaen joka sanaa. "No, tääki elämä tullut tutuksi. Joka viikoloppu täällä?" hän kysyi hymyillen. "No ei todellakaan, hyvin hyvin harvoin. En ole sellainen tyttö, joka on joka viikonloppu baareissa. Oikeastaan aikani menee täysin työhön. Olen paljon töissä hukuttaen puuttuvan osan elämästäni." sanoin, enemmän kuin olisi ollut tarpeen. "Samoin. En olisi lähtenyt jos ei olisi ukkostanut. Yksin saaressa mökillä ukkosen keskellä, ei ole niitä houkuttelevimpia asioita," hän sanoi. "Aih, minä rakastan sadetta ja ukkosta, nyt taidat pitää mua ihan sekona." sanoin nauraen. "No en, sade on ihan mukavaa sisällä." hän hymyili leveästi. "Onko sulla kylmä, mä voin antaa sulle takkini," hän sanoi kohteliaasti. "Ei, mulla on hyvä olla. Täällä on oikeasti lämmin," sanoin. "Mä luulin, et sä tulit tupakal." hän sanoi ihmettelevästi. "En, mä en polta. Tahdoin vaan ilmaa, raitista ilmaa. Tuol on nii huono ilma." sanoin, enkä valehdellut. Tahdoin ulos myös siksi. Hän kyseli paljon kaikenlaista. Katsoin välillä ympärilleni, mitä muut sanoisivat. Huomaisivatko muut, kun juttelimme. Häntä ei häirinnyt pälyilyni.
Menimme takaisin. "Haluaisitko juotavaa," hän kysyi. "En," sanoin. "Oletko varma," hän kysyi, "Edes vettä?" "En tahdo mitään, kiitos vaan." sanoin ihmetellen vieläkin tuota ihmeellista tyyppiä. Hän oli kuin sadusta. Ei sellaista voinut olla olemassakaan. Hänessä oli jotain hyvinkin mystillistä. Katsoin häntä pitkään, hän ymmärsi sen varmaan väärin. Katsoin vain lähinnä mielenkiinnosta. Hän oli suoraan, eräästä tarinasta. Tiesin sen nyt kun katsoin häntä. Se ei voinut olla mahdollista. Hän vei minut tanssimaan taas käsi selälläni. Hän piti vieläkin kättään selälläni vaikka olimme kääntyneet kasvokkain. Minun teki mieli taas pälyillä ja katsoa mitä ystäväni oikein sanoisivat meistä. Mutta en nähnyt lähellämme kuin puolituttujen kasvoja. Katsoin taas häntä. Hän veti minua lähemmäksi. Tunsin, itseni vieläkin arvokkaaksi. En tiedä miksi, en osannut kuvailla paremminkaan. Hän kohteli minua kuin olisin ainut tässä maailmassa. Suojelevasti ja rohkeasti. Olin vasten häntä. Heiluimme musiikin tahdissa, minulle vieraaseen rytmiin. Jalkani tärisi, sillä en tiennyt miten päin piti olla. Menetin hallintani. Tanssiessani olin aina itsevarma ja tiesin kuinka kuului liikkua, nyt en. Olin tahditon, hänen vallassaan. Hän nosti toisen käden kaulalleni ja hyväili kaulaani niskaan asti ja upotti sormensa hiuksiani hyvällen, se tuntui paremmalta kuin olin osannut odottaa. Olin myyty, katsoin hänen silmiinsä. Ja hän vetikin minut yhtäkkiä lähemmäs ja suuteli. Suutelimme ja maailmani pyöri ympyrää. Sydämeni hakkasi tuhatta ja sataa. Tiesin, että olin myyty... liian helposti annoin periksi hänelle. Hän hellitti vähän ja mutta piti kättään selässäni yhä tiukasti, vahvasti. Kehoni vapisi. Mielihyvä valui pitkin vartaloani. Katsoin häntä uskomatta silmiäni, mitä ihmettä tuo komea mies teki kanssani. Hän oli komea. Upea suorastaan. Ei sellaisia mun elämääni ollut mahtunut. Ihania ja lempeitä ihmisiä, sillä en välittänyt niinkään ulkonäöstä. Mutta tämä oli erilaista. Kuin vetovoima olisi syönyt minua häntä kohden. Kuin hänessä olisi vahva magneetti ja minä olisin plus napa. Katsoimme ja pyörimme hitaasti ympyrässä. Lähekkäin. Vastakkain. Katsoen toinen toisiamme. Hän irrotti kätensä kaulaltani ja tarttui käteeni. Olimme kuin tanssien hidasta hidastettua valssin tynkää. Mutta hän vetikin hetken päästä kätensä hänen kaulalleen. Hän veti minua lähemmäksi, en tiennyt että lähemmäksi edes mahtui. Käteni tarttui automaattisesti hänen selkäänsä. Toinen käteni hänen niskallaan tunnustellen kuinka ihanan lämmin hän oli. Hän itseasiassa tuoksui mielettömän hyvältä. Hän kurottautui lähemmäksi, suutelimme. Maailma kieppui taas. Olin pyörtyä, jalkani lähteä alta. Taianomaista. Taas ihmettelin, kuinka outoa kaikki oli. En ollut ikinä ikinä kokenut mitään vastaavaa. Hän ihan kuin tiesi ennenkuin itse tiesinkään mitä haluaisin tai mikä tuntuisi vaan niin mahdottoman hyvältä.
Hän hellitti otettaan, niin että pystyimme katsomaan toisiamme. Hän silitteli hiuksiani, hän liikutteli sormeaan kasvojani pitkin. Se kaikki tuntui pysähdyttävältä. Hänen silmänsä oli vihertävät. Kauniit. Hän oli siinä, eikä muita. En voinut irroittaa katsettani hänen silmistään. Tunsin kuinka välillä kylmät väreet väreilivät kaikkialla. Hän painoi yhtäkkiä pääni hänen rintaansa vasten, suljin silmäni. Minun oli hyvä olla. Hän tuoksutteli hiuksiani, tuoksuani. Hän piti minut tiukassa syleilyssään vartaloaan vasten. Se tuntui uskomattomalta. Aloin jo miettiä kauhuissani, mitä seuraavaksi. Tällaiset illat ei taatusti päättyisi hyvin. Hän hallitsi kasvojani kädellään ja nosti katseeni taas hänen silmiinsä. En enää tiennyt muuta kuin hänet. Olimme niin ties kuinka kauan lähekkäin, hitaasti pyörähdellen. Välillä kuulin kuinka pauhaava musiikki pauhasi meidän ympärillä, mutta niin kaukana kaukaisuudessa. Pois siitä hetkestä mikä oli meidän ympärillä. Hetki joka valtasi molempien ajatukset toisiimme. Se oli enemmän kuin kaunista, se oli... niin herkkää. Suutelimme yhä uudelleen ja uudelleen. Hän irroitti otettaan taas, katsoimme toisiamme. Hän pyöräytti kasvojani, niin että sai kuiskatuksi korvaani, "Haluatko nyt juotavaa?" hän kysyi. Pudistin hellästi päätäni. "Entä käydä vessassa," hän jatkoi kohteliaaseeen sävyyn. Vieläkin pudistin päätäni, tahtoiko hän minusta eroon, teinkö jotain väärin, ajattelin typertyneenä. "Sopiiko jos minä käyn," hän kysyi. Nyökkäsin. Nyt siis olisi illan tämä hetki, jolloin kadottaisiin mystisesti vessaan eikä enää ikinä palattaisi lähtöpaikalle. Jätettäisi toinen tyhjin käsin, niinkuin itse olin liiankin monesti tehnyt. Kadonnut ja hävinnyt ahdistus rinnassa. Tämä ei ollut nyt sellaista. En olisi halunnut, että hän menee. "Lupaathan odottaa tässä?" hän kysyi, nyökkäsin. Olisin niin tyhmä, odottaisin takuulla pilkkuun asti. Niin, olisin niin tyhmä varmasti. Hän irroitti otteensa ja hävisi tanssivan ihmisjoukon läpi. Jäin katsoen hänen peräänsä. Kuinka tyhjä ja turvaton olo yhtäkkiä tuli. Heräsin siihen, kuinka ihmisjoukko tökki ja tönisi ja tanssi ympärilläni. Meteli ja pauhe oli kova. Ihan kuin olisin tupsahtanut tähän maailmaan jostain muualta. Kauheaa. Menin paniikkiin, joukko paniikkiin. Äkkiä pois, äkkiä pois, hoin itselleni. Ja pääsin kuin päääsinkin ilmaa haukkoen pois ihmisjoukon keskeltä. Näinkin ystäväni istumassa samassa pöydässä, josta olin hävinnyt. Menin juttelemaan heidän kanssaan, he hymyilivät viekkaasti. Nauraen silmillään minulle ja minun tyhmille sanoille, jotka olin sanonut ennen kuin hävisin HÄNEN kanssaan.
Juttelimme, kun tunsin jonkun katseen painautuneena kasvoihini. Hain katsetta ja löysinkin sen edestäni. Sama tunne siitä, että maailma hävisi ympäriltäni. Jopa ystäväni, jotka hetki sitten istuivat vielä ympärilläni. Hän tarjosi kättään auttavasti ja tartuin siihen. Hän vei minut väkijoukon läpi esteettömästi takaisin, meidän omaan tilaamme. Olimme vain me. Olin huojentunut, sillä hän palasikin. Yhtäkkiä hän herätti minut tilastamme irroittamalla otteensa ja katsoen kelloa. Kello oli paljon. Pilkku lähestyi. "Lähdetäänkö?" hän kysyi kohteliaasti, nyökkäsin. Olisiko minulla sana varaa, mietin. Hän laittoi kätensä selkääni, mihin se jo kuuluikin. Menimme alas. Hän antoi oman narikkansa ensin. Sitten hän katsoi hymyillen minuun ja hämmentyi. "Mitä?" kysyin. "Voi ei, tein klassisen mokan." hän nauroi. Olin ihmeissäni, en tiennyt mistä hän puhui. "No naiset ensin," hän virnisti ja sitten vasta tajusin, minä odotin vieläkin että saisin oman narikkalappuni annettua. "Ei se mitään. Enköhän voi antaa tän kerran anteeksi," virnistin. Hän hymyili. Hän oli upea siinä vierelläni. Minä niin mitättömän arvottoman näköisenä. Ajatuksissani, näin kuinka hölmöltä parilta näytimme. Minua nauratti. "Mitä?" hän kysyi. "Ei mitään." sanoin itsekseni hymyillen. Ja hän katsoi minua hämmentyneenä. Hän ajatteli minun sekoavan varmaan. Lopulta sain omat tavarani. Lähdimme.
"Missä asut?" hän kysyi. "tuolla," osoitin kotini suuntaan. "Olen menossa rannalle, olen veneellä täällä." hän sanoi. "Voin saattaa sut, jos haluut, mulla kuitenki sama suunta." sanoin ja hän nyökkäsi. Kävelimme alas katua pitkin rantaa kohden hän pitäen minua tiiviisti rinnallaan. Olin kova kompuroimaan ja kävelyn taidon olin jo lapsena menettänyt. En ollut koskaan hallinnut jalkojani ja väsyneenä rämmin miten sattui. Minua pelotti, että hän huomaisi kuinka vaikea oli kävellä niin tiiviisti hänen rinnallaan. Vaikka halusinkin sitä enemmän kuin mitään muuta. Ehkä minä pysyisin pystyssä, jos oikein yritin. Olimme hiljaa. Yhtäkkiä hän pysähtyi ja veti minut syliinsä. Suutelimme. Aika pysähtyi taas. Jatkoimme kävelyä. Olimme hiljaa, mutta kahden. Mietin kuinka kauhistuttavaa oli, että olimme niin kahden. Minähän ehkä kävelin koko ajan omaan turmaani, mistä sitä tietäisi millainen mielipuoli vierelläni kulki. Hölmö, ajattelin. Olin niin, taikauskoinen. Ja vilkas mielikuvitus... hyvä yhdistelmä. Olimme rantakadulla. Hän vei sateenvarjonsa autoonsa. "Mitä jos heittäisin sut veneellä lähemmäs, auttaisiko se yhtään?" hän kysyi kohteliaana. "No joo, hiukan." hymyilin, ei se auttaisi kuin muutaman metrin, mutta suostuisin. Kunnes se kauhukuva tuli mieleeni, kuin hän pakottaisi minut alleen, kuinka hän lopulta silppuisi ruumiini ja heittäisi yli laidan minut kivusta ja surusta kärsien. Luovutin. "Tai no, ei siitä oikein hyötyä taida olla. Meen mieluummin kävellen." Sanoin hymyillen reippaamin, peittäen alleen ajatukseni. "No en mä sua olis syönyt." Hän sanoi hymyillen. "Tiedän, en mä sua pelkää." sanoin virnistäen. "No, oletko varma että haluat kotiin." hän kysyi edelleen kohteliaasti. "No ei taida olla vaihtoehtojakaan." sanoin. "No mielelläni sut vierelleni nukkumaan ottaisin. Vain nukkumaan," hän kuiskasi hellästi. "Se olisi kaunista." hän sanoi hellästi. "Niin, tiedän. Mutta mun on varmaan kyl mentävä ihan omaan kotiin," olin jänistäjä... pelkuri, tyhmä.. katuisin vielä tätä.. mikä mua vaivaa.. riskien otto on jännää puuhaa... mene nyt.. sano sille et joo tulen tulen tulen... "No ok. Parempi mennä nyt, etten ala vonkumaan sua mun luo. Se on kauhean KUULOISTA," hän henkäisi nauraen. "Okei, täytyy sitte mennä." naurahdin vaisusti. "Haluatko mun numeron," hän kysyi. En tiennyt mitä vastata. Mitä tekisin sillä, en kuitenkaan soittaisi, en ollut sellainen. En osannut häiritä. "Tai jos saan vaikka sun," hän kysyi. "No jos annan omani," sanoin ja hän otti puhelimensa. Annoin numeroni. "No jos vielä muutat mieltäsi... niin.." hän sanoi. "No kyl mun täytyy mennä." sain sanottua kiroillen taas itseäni. "Okei," hän sanoi. Hän otti vielä kerran tiukkaan syleilyynsä ja suuteli. Irroitti ja lähti kävelemään pois päin kääntäen lopulta kasvonsakin. Lähdin kävelemään omaan suuntaan. Toivoin, että hän juoksisi kiinni ja tekisi mitä pitäisi. Ehkä se olisikin oikein. Illan ei kuulunut päättyä näin.. siististi liian kauniisti. Ehkä tarinan kuului ollakin thrilleri pahimmasta päästä. Vasta kotiin päästyäni, uskoin että olin selvinyt hengissä. Ehkä olin sekoillut koko illan jutun omassa päässäni, unohdin. Kunnes puhelimeni piippasi. "Voih, en mä olis sua syönyt. Olisin vaan halunnut, että nukut vieressäni... se olisi ollut kaunista... jos vielä muutat mielesi.. niin..." Se varmisti etten ollut uneksinut. Laitoin viestin, "vielä joskus... muttei tänään.. silloin se on KAUNISTA" Nukahdin hymy huulillani....""

ehkä musta tulee isona kirjailija...