IRC-Galleria

Preikestolen! Muutama askel ennen tasannette kyykistyin ja kurkkasin alas. 603 metrin pudotus. Hui hitto, että kouraisi vatsanpohjasta. Seuraavaksi otin viimeiset askeleet itse preikestolenin tasanteelle. Olen nyt täysin rehellinen teille. En nähnyt yhtään mitään. Vettä alkoi sataa todella paljon ja sumu oli niin sakea, etten nähnyt 10m eteenpäin. Olin kertakaikkiaan pilvessä. Siis oikeassa pilvessä. Siirryin pois kielekkeen reunalta sinne turvallisenpaan reunaan. Värjöttelin vasten kalliota varmaan 30 min. Olin kylmissäni ja aika surullinen. Tulin tänne asti enkä näe mitään. Lohdutin itseäni itse matkalla, sillä olin nähnyt elämäni upeimmat maisemat. Sekin merkitsi mulle jo todella paljon. Tarkkailin venäläistä porukkaa kielekkeellä. He ottivat kuvia sumusta ja sateesta huolimatta ja vaikuttivat ihan iloisilta. Itse päätin lähteä takaisin. Totesin vain, ettei sumu lähtisi mihinkään. Olin ihan läpimärkä ja kylmissäni ja polvenikin oli ihan saakelin kipeä. Se sattui joke kerta kun astuin alaspäin. Ja paluumatka ei muuta ollutkaan kun alamäkeä. Olin tosi pettynyt. Matka sujui aika hitaasti koska koitin varoa polveani. Ja vaikka kuinka yritin varoa askeleitani, mainasin silti lentää turvalleni alas rinteiltä, monta monta kertaa. Enkeli oli kuitenkin vierelläni sillä sain joka kerta korjattua tasapainon heti. Polvi vihlaisi joke kerta ihan helvetisti, mutten pudonnut alas. En loukannut itseäni enempää. Luikastelin alas isoja kivenlohkareita. Liukastelin itseni suoalueiden yli. Liukastelin metsässä ja pitkän raskaan taipaleen jälkeen oli hotelilla. Vaihdoin ainoat vaihtovaatteeni päälle. Sukkahousut, housut, villasukat, säärystimet käsiin ja jalkoihin. Pipo, kaulahuivi ja kolme paitaa päällekkäin. Nyt oli vähän mukavampi olo jo. Koitin tiedustella pesumahdollisuuksia ja kuivausmahdollisuuksia. Ei mitään. Lavuaarissa voi toki koittaa pestä.. just. Selitin etten saa vaatteitani kuivaksi mitenkään koska ilma on niin kylmä ja kostea. Henkilökunnan tyttö näytti mulle niinsanotun kuivaushuoneen. HAH! Seillä oli yksi patteri. Valtava määrä puisia hyllyjä joille voi ripustaa vaatteet kuivumaan, mikäli ei ole kiire, jos on aikaa odottaa 5 päivää. Olihan siellä puhallin, mutta se muistutti lähinnä ilmastointia. Hyvä kun edes käden kanssa tunsi mitään ilmavirtaa. Ei auttanut muu kuin tunkea vaatteet patterin rakoon ja toivoa parasta. Menin hetkeksi lepäämään. Heräsin omaan vapinaani ja tajusin, että mulla on ihan hirveä nälkä. Olinhan tarponut 3800m kahdesti, melko mielenkiintoisessa maastossa. Ihmettelin kyllä koko matkan ja vielläkin, miten joku voi ottaa lapset mukaan. Se kuitenkin on vaarallista eikä siellä ole missään mitään aitoja suojana. Pudotukset on korkeita ja jyrkkiä. Itellenikin meinasi käydä todella kalpaten. Minä en ainakaan ikinä, en ikinä, ottaisi lastani mukaan. Lapset muutenkin ovat ylivilkkaita ja sinkoilevat sinne tänne. Saisi koko ajan pelätä koska se muksu lentää jostain alas.

Istuin sängylläni. Päälläni kaikki kuivat vaatteeni plus kaksi huopaa hostellin hyllyltä. Söin kylmää keittämätöntä puuroa. Olo oli todella paska. Polveen sattui. Söin ison suklaapatukan eikä se edes maistunut miltään. Silloin on asiat todella huonosti kun suklaa ei helpota oloa. Teki mieli luovuttaa ja epätoivoa ei helpottanut viesti Satullekkaan. Korjasin reppuani ja yritin kuluttaa aikaa. Siirryin päärakennukseen. Siellä oli mukava olohuone. Vihreät tuolit ja iso ikkuna. Siellä oli selvästikin kokous loppunut kun kaikkilla pöydillä oli tyhjiä likaisia kahvikuppeja. Yhdellä pöydällä oli hedelmiä ja suklaakakkua. Muutamat ihmiset istuivat vastapäätä minua ja keskustelivat. Eikä aavistustakaan mistä. Yksi mies otti kuvia. Pyysin häntä ottamaan kuvan minustakin. Hän oli hyvin omistautuvainen ja otti varmaan 6 kuvaa ennekuin oli tyytyväinen lopputulokseen. Hyvä niin. Kirjoitin ylös fiiliksiäni ja päivän tapahtumia. Onneksi mulla oli jo lämmin. Havahduin yhtäkkiä siihen että olin yksin olohuoneessa. Katsoin suklaakakkuja toisessa päässä huonetta. KElasin ehkä sekunnin ja ryntäsin nappaamaan palasen. Käärisin sen paperiin ja pistin reppuuni. Nälkä saa ihmisen tekemään kummia eikä mua kaduta lainkaan. Vähän ajan kuluttua henkilökunta tuli noutamaan astioita ja kakkupaloja pois. Lucky me.

Istuin pitkään kirjoittamassa. Kuuntelin musiikkia ja kulutin aikaa. Vector lover kuulosti tosi hyvältä ja rauhoittavalta. Seurasin muita ihmisiä olohuoneessa. Neljä henkinen perhe pelasi jatzia. Ulkona oli ihan pilkkopimeää ja vettä tuli alas ihan vitusti. Noin 10 henkinen retkeläisryhmä saapui paikalle. Sen verran valoja oli ihan hostellin edessä että erotin muutamia yksityiskohtia. Ilta alkoi olla jo aika pitkällä ja olin väsynyt. Olin piristynytkin jo. Ajattelin, että näin se matka menee välillä. Ei kaikki voi olla vain ruusuista ja ihanaa, vaan alamäet kuuluvat asiaan. Oppisin sen nyt. Enkä halunnut enää luovuttaa. Luovuttaminen ei oikein olisi ollut mahdollistakaan sillä en vieläkään tiennyt miten pääsen pois täältä. Toivottavasti joku ottaa mut kyytiinsä huomenna. Matkani kuuluu olla jännitävä. Se ei todellakaan saa olla tasapaksua ja yllätyksetöntä. Hyväksyin, että huonoja hetkiä tulee viellä, mutten anna niitten lannistaa itseäni. Myrskyn jälkeen paistaa aina aurinko. Päätin kiivetä Preikestolenille uudestaan huomenna jos on vähänkään nätti päivä. Haluan nähdä sen paikan. Eikä tule kuuloonkaan lähteä tyhjin käsin pois. Paula EI luovuta!

Sade taukosi ja näin oivan tilaisuuden hipsiä huoneeseeni. Kännykkäni taskulampun turvin löysin hiekkatien ja turvalliset askeleen perille. Iloiseksi yllätykseksi huomasin ryhmäläisten tulleen tähän mökkiin. Ja osa tietenkin mun huoneeseen. Hekin oliva saksasta. Ensimmäisenä kävin kuitenkin tarkastamassa "kuivaushuoneen" tilanteen. Vaatteet olivat melkein kuivat. Jes. Keskustelin huonetoverini kanssa preikestolenista. He aikoivat huomenna kiivetä sinne. Kerroin itse olleeni siellä tänään enkä nähnyt mitään. Toivoin, että ilma olisi hieno jotta voisin yrittää uudestaan. Pohtisin myös ääneen poispääsyä ja saksalaistyttö iski bussiaikataulun käteeni! Voi kuinka kivaa =) Pääsen pois täältä. Ja bussi siis todellakin ajoi vielä tänne asti. Oli kaksi vaihtoehtoa. Joko kello 9 aamulla tai puoli viisi illalla. Se oli riittävä. Jos aamu ei lupaa hyvää, hypään bussiin ja menen Stavangeriin. Jos on pienikin mahdollisuus kauniista päivästä, patikoin uudelleen tuon 3800m edestakaisin. Taisin nukahtaakkin ihan hyvin.

Aamulla olin taas kerran innoissani, mutta aavistuksen varautuneena. Heräsin ajoissa ja menin aamupalalle heti kun se aukesi. Tuijotin ikkunasta ulos jälleen kerran, edelleen yhtä hämmästyneenä luonnon kauneudesta. Tällä kertaa aamupalan saikin hakea itse. Ihan mukavaa vaihtelua ajattelin. Olin melkein syönyt, kun huonetoverini saapuivat paikalle. Olin tyytyväinen itseeni, sillä tällä kertaa olen ajoissa liikenteessä. Laukkunikin oli jo valmiiksi pakattu. Eväät ja kamerat. Ilma oli suhteellisen kirkas ja valo vieri pikkuhiljaa vuorien takaa. Tein loistavan päätöksen ja lähdin Preikestolenille toistamiseen, aurinkoisin mielin. Kello oli vasta vähän yli kahdeksan. Päätin viellä napata yhden buranan kitusiini, polveni takia. Toivottavasti se ei kauheasti ala sattua.

Tällä kertaa matka perille asti sujui nopeasti. Halusin päästä sinne mahdollisimman pian. Reittikin oli jo vähän tutumpi, enkä eksynyt. Kuitenkin oli pakko ihan huikan välillä katsoa ympärilleen. Ihan mielettömän kaunista. Olen niin rakastunut näihin maisemiin. Suhteellisen pian ja ehjin nahoin, sekä kuivana pääsin perille. Kyllä kannatti kavuta kaksi kertaa. Olin tasanteella, ilma oli kirkas ja näin kauan lysenofjordin toiseen päähän. Vuonon toisella puolella oli vihreällä tasanteella mökki ja piipusta kohosi savua. Olin muuten yksin. Nappasin kuvia ja mulla oli ihana voittajafiilis. Nyt näin omis silmin kaiken. Pitkään olen kotisuomessa, pienessä asunnossani, tuijottanut maisemakorttia seinälläni. Pieni ihminen seisoo jyrkänteen reunalla katsoen alas. Vuono kiemurtelee taustalla ja paatti lipuu pitkin peilityyntä vedenpintaa. Ajattelin mielessäni, tämä on sata kertaa kauniinmpaa kuin siinnä kuvassa. Sata kertaa parempaa. Hetken aikaa katseltuani alas ja ylös ja sivuille ja kaikkialle, lähdin kiipeämään vielä korkeammalle. Kiipesin seuraavalle tasanteelle joka oli aivan preikestolenin yläpuolella. Ei varmaan edes tarvitse sanoa, miltä maisemat näyttivät. Jep, käsittämättömän uskomattoman mielettömän kauniit upeat ja avarat. Palasin takaisin hostellille, valmiina jatkamaan seikkailuani. Olin onnellinen ja tyytyväinen. Mieletön muisto mukanani. Mulla todellakin on enkeleitä matkassani.

Seikkalu jatkuu taas...