IRC-Galleria

MasterTool

MasterTool

Pierdolenie o Szopenie

Selaa blogimerkintöjä

Musiikin kauneudestaTorstai 15.02.2007 01:14

Musiikin kauneudesta



The Crash-yhtyeen Teemu Brunila puhui siitä kuinka jokin kaunis taide-elämys saattaa viedä mukanaan, ja sitä aivan päihtyy tästä. Oireyhtymä on nyt lääketieteellisestikin tunnustettu.
Itse en saa näin voimakkaita elämyksiä taiteesta tai musiikista, mutta ajattelin silti kirjoittaa sanan ja toisenkin musiikin kokemisesta.


Taide musiikin ideaalina

Minusta ihanteellista olisi jos musiikki olisi tehty musiikin vuoksi, ei yleisönsä. Se olisi puhdasta taidetta, ilman minkäänlaisia mielisteleviä elementtejä.
Tämä on yhtäläinen ihanne kuin objektiivisuus, se ei toteudu maan päällä, mutta siihen voi pyrkiä; Aristoteelisen hyve-opin mukaan pyrkiä elämään mahdollisimman lähellä ideaalia, pyrkiä siihen olemukseen joka olet sinä ideaalitilassa. Näkisin että m u s i i k i n puolesta taistelevat mm. sellaiset lahjakkuudet kuin Steven Wilson (mm. Porcupine Tree), Mike Patton ja Fredrik Thordendal (Meshuggah).

Ja kun puhutaan taiteesta on mielestäni paras muoto sen kokemiseen yksilöllinen kokemus, jolloin vastaanotat ja nautit siitä rauhassa, ja sen pienetkin nyanssit pääsevät oikeuksiinsa.
Miellänkin helposti yhteyden yhteisöllisenä kokemuksena nautittavan musiikin ja kaupallisen s.o. yleisölle tehdyn musiikin välille.
Yhteisöllinen musiikki tarjoaa suoraviivaisia ja mukaansatempaavia kertosäkeitä joita on helppo seurata häiriöisessäkin tilassa. Tässä ei ole kysymys enää taiteesta vaan olemme saapuneet viihteen puolelle.
Tästä on kuitenkin muutamia alakulttuurisia poikkeuksia kuten mainittakoon tekninen death metal joka on omalle yleisölleen tehtyä yhteisöllisenä kokemuksena parhaiten toimivaa musiikkia, kuulijakunnalleen se on viihdettä ja taidetta, muille usein kumpaisenkin epä-muotoa.


Kansallishengen ja maailmanmusiikin skisma

Paljon musiikistamme pohjaa mustaan musiikkiin, johon ehkä ensin assosioimme rapin, mutta mitenpä olisi rock, jazz ja blues? Elvis oli valkoinen jätkä joka alkoi vetämään mustien musiikkia bändin kera, kyllä, hän rokkasi.
Jazz oli suorastaan vallankumouksellista 1920-lukulaisessa maailmassa, etenkin kansallisen hyytävässä Suomessa jossa kansainväliset yhteydet oltiin saatu kitkettyä minimiin suojaksi vierailta vaikutuksilta. Jazziin yhdistettiin puolimaailma, se yöllinen maailma jossa ylemmät ja alemmat luokat kohtasivat monin intressein, ja boheemit ottivat sen pian omaksi ympäristökseen. Hämyiset jazz-klubit, ja niiden tarjoama lähes valheellisen vapaa maailma, olivat pakopaikka kansallisia arvoja korostavassa valvonnan yhteisössä.


Mustan musiikin vaarat

Ajatusyhteytemme mustasta musiikista rappiin tulee suoraan MTV:ltä. Katutason rapintekijät kutsuvat sitä kaupalliseksi musiikiksi siinä missä kaikkea muutakin radio/musiikkitelevisiokamaa, ja ehkä he ovat oikeassa. Kun kuuntelen 80-luvun rappia se ei kuulosta lainkaan ärsyttävältä. ”Yo-bitch-yo:n” tilalla on usein synkkää, mutta ennen kaikkea elämänmakuista tunnelmaa.
Populaarimusiikkiakin kuunnellessa voi törmätä hyvään rappiin kun vaihtaa asemaksi Groove.fm, ja kun juontajan pallilla istuu aina sympaattinen herra Paleface, pankkiirin poika joka teki nuorena miehenä rohkean valinnan ja päätti käydä yliopistonsa Yhdysvalloissa valtion (=köyhien) koulussa.
Nibelungin Sormus ja Parsifal
Wagnerin ristiriitojen hahmon poliittinen perintö, ja kuinka se muodostui


”Kuka ikinä haluaa haluaa ymmärtää kansallissosialistista Saksaa, täytyy hänen tuntea Wagner!” –Adolf Hitler

Richard Wagner näki itsensä saksalaisen romantiikan kärkipisteenä ja ruumiillistumana, ja tapansa mukaan, kaikkea muuta kuin vaatimattomasti, ’kaikkien taiteiden mestarina’. Se millainen ihminen hän oli monisyisen perintönsä takana on alkanut kiehtomaan minua.


’Staat’ versus ’anti-staat’

Itseään saksalaisista saksalaisimpana romantikkona pitänyt Wagner oli lähestulkoon luonnollisesti taipuvainen avoimeen sympatiaan nousevaa nationalismi-liikettä kohtaan.
1800-luvun ’Saksa’ oli puhtaasti kulttuurinen konteksti, keskieurooppalaisia alueita joita hallinnoitiin saksan kielellä. Saksan kielellä oli enimmillään 3-500 000 lukijaa, ja tätä huomattavasti pienempi oli niiden määrä jotka ’Hochsprachea’ puhekielenään käyttivät. Näihin kuuluivat lähinnä hallinnon työntekijät, sekä teatterien näyttelijät, jotka esiintyivät saksan kielellä hallinnoidulla alueella, ja esiintyivät silloin tällä hallinnon kielellä, jotta ihmisillä yleisössä (lähinnä lukeneistolla) olisi tapahtumien puhe- ja lauluosuuksiin edes jonkinlaista tarttumapintaa. Saksan kielen korrektivisuuden standardit luotiin teattereissa.
Wagner on myöhemmin usein nähty yksinkertaistetusti vain ’staatistina’, valtionkannattajana, mutta Wagnerin omat näkemyksensä valtiosta olivat tätä monimutkaisempia.
Wagnerin, joka inhosi kasvotonta ja luonnotonta byrokratian koneistoa, mielestä valtion tuli olla kansan aito ja yhteinen kansanhenkeä, hänen tapauksessaan saksalaisuutta, vaaliva yhteisö, mutta nationalismin prosessin todellisuus oli toisenlainen, kuten Pilsudski on sanonut ”Se ei ole kansa joka tekee valtion, vaan valtio joka tekee kansan.” Tarkastellessa nationalismin syntyhistoriaa Pilsudski näyttää olleen täsmällisen oikeassa; vaikka ollessaan kansallismielinen hän myönsi valtion ja kansan todellisen suhteen toisiinsa.
Wagnerin etsiessä tätä 'aitoa kansanhengen liekkiä' hän törmäsi Mihail Bakuninin, Lokakuun vallankumouksen vastarannan kiiskin, Leninin-Trotskin proletaaris-internationalistisesta linjasta poikkeavaan sosialismin muotoon, anarkismiin, josta hän viehättyi sen kaikkien vallanlähteiden ollessa aina antiautoritäärisesti kansa itse.
Mutta Wagnerilla oli omat tavoitteensa; yhdistää ’saksan kansa’ hänen luomassaan ja sitten heille välittämässään saksalaisuuden hengessä, joka tämän (valitun) kansan tuli vain osata löytää, ja ymmärtää olleen aina omaansa, se oli Wagnerille jotain suuremmoista ja ainutlaatuista, ja tässä vain hän itse, kaikista ihmisistä, oli kykenevä toimimaankuin jumalaisena välittäjänä tehtävässään.
Wagnerille saksalaisuus pääsi parhaiten oikeuksiinsa kun se oli hallittu kuninkuudella. Nyt hän tarvitsi itselleen vain kuninkaan jonka avulla välittää tämä saksalaisuuden henki kansalle. Kävi niin että aika ja paikka olivat Wagnerille mitä otollisimmat.


Joutsenkuningas

Wagnerin ura koki täydellisen menestyksen kun Ludwig II, Baijerin kuninkaaksi 18-vuotiaana kruunattu haavemaailmoissa elänyt Wagnerin oopperoihin syvästi ihastunut nuori mies kutsui hänet 1864 luokseen ja nimitti tämän hovisäveltäjäkseen, samalla kuitaten kaikki Wagnerin jo suhteellisen merkittäväksi summaksi kasvaneet velat.
Nuoren kuninkaan ja jo ikääntyvän säveltäjän suhde oli kaikkea muuta kuin ammatillinen, eikä sitä saata kuvat muuksi kuin (platoniseksi) rakkaudeksi. Miehet kirjoittivat toisilleen vuosittain jopa satoja kirjeitä joiden sävy oli rakastava ja palvova.
Mutta Wagnerin oli myös tietoisesti ja tarkoituksella lumonnut nuoren ja haaveilevan kuninkaan, Ludwig olisi nyt hänen kuninkaansa kun he toisivat Wagnerin saksalaisuuden hengen maan päälle.
Ludwig alkoi rakentamaan Baijerin ylväisiin maisemiin satumaisia linnoja http://commons.wikimedia.org/wiki/Image:Neuschwanstein_Castle_LOC_print.jpg , joiden koristeellisuudessa ei myöskään kursailtu http://commons.wikimedia.org/wiki/Image:Linderhof-14.jpg (tästä myös kuninkaan kutsumanimi; Baijerin tunnusjoutsen oli monin paikoin esillä eri linnojen koristeena, Linderhofin sisä-altaalle saatiin myös koko Saksan alueen sähköistykset; joutsenkoristeisiin), ja heistä todella hetken aikaa näytti siltä kuin Wagnerin koko mielenkuvasto tulisi nyt siirretyksi maan päälle, todelliseksi ja kosketeltavaksi.
Wagner uskoi että Saksan valtioista juuri hänen omansa, Baijerin, ei katolisen Itävallan tai ranskalaisuuden ja juutalaisuuden, kuten hän asian virheellisesti näki, vaikutuksen alaisen Preussin, pyhä tehtävä olisi yhdistää koko Saksa tähän samaan henkeen.


Wagner ja Nietzsche

Varhaisempina Preussin vuosinaan Wagner oli tavannut vaikutusvaltaisen filosofianopettajan ja skeptikon Friedrich Nietzschen ja miehet olivat ystävystyneet keskustelujen ja molemminpuolisen ihailun kautta.
Nietzsche suorastaan ihastui lahjakkaaseen Wagneriin, ja myös Wagner oli vaikuttunut muhkeaviiksisestä filosofista.
Lopulta kävi kuitenkin niin että miesten ihanteet eivät kohdanneet. Suhtautuminen saksalaisuuden henkeen jakoi miehiä täysin. Nuorena miehenä Nietzsche oli ollut heistä se joka tarttui sotaintoon käytännössä Preussin sotiessa Ranskaa vastaan (nuoren Friedrichin terveys ei kestänyt rintamaolosuhteissa ja hänet lähetettiin kotiin), mutta hän katui myöhemmin päätöstään, ja käänsi kelkkansa lähes täysin. Nietzsche koki kansallisen itselleen vieraaksi, ja torjui tässäkin asiassa aikakautensa yleistä virtausta ja suuntaa, Wagnerin taas toimiessa sen merkittävänä rakentajana.
Nietzschen ’herramoraalilla’ ei ollut mitään yhteyttä aiempaan romantiikkaan tai nousevaan ’kansallisen’ rakentamiseen, vaan se tarkoitti yksilön kykyä toimia ja ajatella itsenäisesti vallitsevista tendensseistä huolimatta, ja siten tämä erottui ’orjamoraalin’ omaavasta laumasta. Tämä ajatus tuntuu löytyneen Nietzschen skeptisemmän puolen ytimestä.
Wagnerin ydinajatuksena taas oli välittää hänen itse kuvittelemansa ja luomansa ’jalosyntyinen saksalaisuuden henki’ yhdistämään Saksan kansaa (Baijerin johdolla). Nietzschen kirjoituksista taas voi löytää kritiikkiä tällaisia ideoita kohtaan hänen analysoidessaan Wagnerin tekstejä ”Wagner kirjoitti aina sellaiseen sävyyn kuin olisi ollut vastatusten vihollisensa kanssa.” ja antaessaan suoraan raipan soida Saksassa vallitsevalle hengelle ja sen kulttuurin "mädättävälle vaikutukselle". Ajan virtauksista poiketen Nietzsche ei myöskään ryhtynyt mukaan taas muodikkaaksi tulleeseen antisemitismiin, vaan jopa sanoi että ”Saksan juutalaisissa ei ole muuta vikaa kuin se että he ovat niin saksalaisia.”
Tämä näkemyksellinen ristiriita miesten välillä oli sovittamaton, mutta he pysyivät silti ystävällisissä väleissä, joskaan eivät enää yhtä lämpimissä kuin Wagnerin varhaisempina Preussin vuosina.


Wagnerin sfäärit ja suhde Arthur de Gobineauhun

Wagner tuntui ajattelevan usein vastakohtaparein, joita hän tarvitsi omien ideoidensa määrittelyyn. Wagner oli jopa luonut itselleen jonkinlaisen vastaparien määritelmä-ohjeen.

Wagnerin vastaparit:
Saksalaisuus / Ranskalaisuus (tai juutalaisuus)
Kultur / Zivilization
Aito / Epä-aito, teennäinen, teeskentelevä
Ihminen / Apina (tai epä-ihminen)
Alkuperäinen / Jäljittelevä

Saksalaisuus oli siis Wagnerille kaiken ytimessä, ja muut kykenivät korkeintaan vain jäljittelemään sen suuruutta. Saksalaisuus loi uutta, muut matkivat. Saksalaisuus oli Wagnerille jotain suuremoista, aitoa, alkuperäistä ja muilta saavuttamatonta, ja sen hengen puhtaimpana kaikista omasi vain Wagner itse.
Saksalainen kulttuuri tuli puhdistaa ja pelastaa ranskalaisen sivilisaation dekadenssilta ja juutalaisuuden rappioittavalta vaikutukselta.
Ennen kuin Wagner tapasi Cosimaa, ranskalaista vaimoaan, hänen oli pahimmoillaan vaikeaa sanoa Ranskasta juuri mitään hyvää.
Oliko Wagner sitten rasisti ja antisemiitti? Ei siinä mielessä kuin me asian ehkä ensiolettamukselta käsittäisimme. Huomattavaa Wagnerin kirjoituksissa on että hän esittää asiat lähestulkoon aina metafyysisessä kontekstissa. Wagnerin tekstin olennainen merkitys aukeaa meille ehkä parhaiten kahden tutkimusnäkökulman kautta 1) Wagner oli luonteeltaan aina ensisijassa taiteilija, ja esitti myös ajattelunsa kiemuroita sen mukaisesti. 2) Wagner ei ollut kehittämässä rasistisia teorioita niiden uuteen ja vaaralliseen fundamentaalis-biologiseen muotoonsa, toisin kuin tuttavansa (itseoikeutettu kreivi) Arthur de Gobineau, jossa yksilön kyvyt ja mahdollisuudet nähdään hänen alkuperänsä summana, vaan pitäytyi useimmiten metafyysis-kuvainnollisella tasolla (saksalaisuus oli jotain ylevää mitä hän saattoi levittää taiteensa avulla, kun taas juutalaisuus oli toisenlainen, (siis) huonompi, metafyysinen olemisen tila).
Toisaalta Wagner kyllä väläytteli judeofobiaansa joskus ikävän mustamaalaavin muodoin, kuten tunnetussa kirjoituksessaan ”Das Judenthum in der Musik”, jossa hän hyökkää kahta juutalaista kollegaansa (ja siten kilpailijaansa), Mendehlssonia ja Meyerbeeriä, vastaan syyttäen näitä jäljittelijöiksi. Vaikka totuus taisi olla juuri päinvastainen, Wagnerin Rienzi-oopperaa kutsuttiin usein Meyerbeerin menestyksekkäimmäksi oopperaksi ilmeisten vaikutteiden takia.

Arthur de Gobineau oli aikansa merkittävimpiä rasistisen rotukäsityksen teoreetikkoja, hän ammensi suoraan kolonialistisen maailmankuvan mukanaan synnyttämästä ajatuksesta valkoisen eurooppalaisen rodun ylivertaisuudesta muihin nähden, ja tämän valta-aseman pysyvän vain pitämällä heikompien rotujen veri sekoittumasta valkoiseen.
On esitetty että Wagnerin jotkin oopperat sisältäisivät gobineaulaisia rasistisia elementtejä, esimerkiksi Nibelungin Sormuksessa saaden hahmon eräässä Mime-nimisessä henkilöhahmossa, jota Wagner kuvasi antisemiittiseen juutalaiseen prototyyppiin sopivaksi vallanhimoiseksi jäljittelijäksi, ja pelästyi huomattuaan tulleensa juuri kuvailleeksi tarkasti itsensä.
Gobineaun rotukäsitykset eivät voineet vielä tuona aikana olleet saada Wagnerissa aikaan suurtakaan vaikutusta, sillä Parsifal (jossa kiistanalainen stereotyyppi ensikerran esiintyy) oli valmis 1877, kun taas Wagner ja Gobineau olivat tuohon mennessä tavanneet vasta kaksi kertaa, ja aloittivat kiinteämmän yhteydenpidon vasta 1881, jolloin Wagner innostui Gobineaun käsityksistä rodun suhteen, ja kirjoitti muutaman itselleen suorastaan tökerön rasistisen tekstin joissa hän ylistää valkoista rotua ylevimmäksi kaikista, puhuu verensekoittumista vastaan ja esittää teoriansa arjalais-kreikkalaisesta Kristuksesta. Näillä kirjoituksilla oli niin vähäinen, ellei jopa mitätön, osa Wagnerin tuhansia tekstejä käsittävässä tuotannossa että ne tuskin olisivat saaneet niin suurta osaa hänen jälkimaineessaan, ellei hänen englantilainen lankomiehensä Houston Stewart Chamberlain olisi päässyt niihin käsiksi. Chamberlain oli kiihkeä chauvinistinen pangermanisti ja antisemiitti, ja hänen Bayreuthissa luomansa Wagner-myytti sai voimakkaan protonatsilaisia piirteitä.
Vaikka Wagner olikin selvästi vaikuttunut Gobineaun vulgaareista teorioista, se ei säästänyt miehiä perustavilta näkemyseroilta edes tässä asiassa (Wagnerin ehdottomilla näkemyksillä oli tapana joutua ristiriitoihin kenen kanssa ikinä hän pitempään keskustelikaan, ja nyt seuranaan hänellä oli toinen järkkymätön mies joka oli umpirasisti) Gobineaun esittäessä että ylemmille roduille oli luonnollista hallita ja alistaa heikompiaan, kuten ”hienoimman germaanisen rodun omaavien englantilaisten oli luonnollista hallita huonomman kelttiläisen rodun omaavia irlantilaisia”. Wagner oli tästä kiivaasti eri mieltä ja asettui altavastaajan puolelle.


Eisen Chansselor und Wagnerdämmerung

Preussin lyödessä 1866 Itävallan ja Baijerin johtaman liigan, osoittaen sotilaallisen ylivertaisuutensa muihin Saksan valtioihin nähden, ja saavuttaen näiden keskuudessa kiistattoman johtoaseman Wagner joutui uudelleenpunnitsemaan käsityksiään Preussista, sehän oli kuitenkin osoittanut voimansa Saksan yhdistämisessä.
Preussin päättäessä strategisten laajennustensa sarjan aloittamalla 1870 sodan Ranskaa vastaan (jolloin Louis Pasteaur kehitti edistysaskelia oluthiivojen saralla oluentuonnin lakatessa Saksasta) Wagner tervehti sotaa epäsaksalaista kansakuntaa ja sivilisaatiota kohtaan ilonkyynelillä eikä häntä häirinnyt tippaakaan se että hänen vaimonsa Cosima oli lähtöjään ranskalaisesta ylimyssuvusta. Olisiko tämä mies Saksan yhdistämisen takana hänen todellinen kuninkaansa kun Saksa nyt vihdoin syntyisi?
Wagner toivoi Rautakansleri Bismarckista uutta suojelijaansa, mutta osoittautui että Bismarck ei omannut minkäänlaista silmää tahi korvaa taiteille. Wagner oli auttamattomasti pettynyt, ja miesten välit pysyivät jatkossa viileinä. Bismarck oli pragmaatikko joka ajatteli aina ensin preussilaisten, sitten muiden saksalaisten ja viimeiseksi vähemmistökansallisuuksien, kuten preussinpuolalaisten, etua. Hän ei jakanut saati ymmärtänyt Wagnerin niin kiihkeästi tarjoamaa saksalaisuuden henkeä. Bismarckille Preussi oli hänen linnansa maailman eri harmaan sävyjä vastaan, siellä yhteiskunnalliset suhteetkin oli järjestetty sotilaallisen statuksen mukaan. Wagnerissa tällainen militarismi nosti pystyyn karvoja ja toi esiin hänen pasifistisen puolensa.

Preussin aikana Wagner petti vielä yhden ihanteistaan vaihtaessaan aiemman inhonsa kolonialismia kohtaan sen promotointiin; Wagner toivoi Saksasta johtajamaata kilpailussa kaukomaiden herruudesta.
Viimeisinä vuosinaan Wagnerin maine ajautui muutenkin huonoihin yhteyksiin kun kiihkoilijat kuten Stöcker, johonka Wagner ei olisi halunnut tulla yhdistetyksi, alkoivat lainata hänen rasistisia ja antisemitistisiä kirjoituksiaan hänen teostensa metafyysisen vastakkainasettelun maailman rinnalla, käyttäen Wagneria omiin tarkoituksiinsa.
Toisaalta Wagner oli onnistunut luomaan pohjaa uudelle antisemitismille, jossa juutalainen oli paitsi "rotuunsa" sidottu, myös kaiken epäsaksalaisen ilmentymä.
Wagner kuoli lopulta tuntien olonsa hylätyksi, kuten niin moni kirkkaana loistanut tähti, joka kurotti aina vain korkeammalle taivaisiin.

Mutta hänen jälkimaineensa oli vasta alkanut syntymään. Cosima, johon Gobineau oli ilmeisesti tehnyt vielä suuremman vaikutuksen kuin mieheensä, ja Chamberlain vastasivat hänen perinnöstään, ja muokkasivat sitä mieleisekseen. Cosima peitteli Wagnerin avioliiton ulkopuolisia irtosuhteita, ja oli myöskin, tiettävästi Wagneria suoraviivaisempana antisemitismissään, osaltaan vaikuttamassa Wagnerin rasististen ja juutalaisvastaisten kirjoitusten saamaan suureen osaan ihmisten Wagner-kuvassa. (Nietzschelle kävi ainakin yhtä huonosti kun tämän Hitlerin ystäväpiiriin kuulunut sisko Elisabet otti oikeuden soveltaa tämän filosofiaa yhteen kansallissosialismin kanssa.)
Mutta kaikkein suurimman vahingon välittäjänä toimi Chamberlain, joka rasistisoi Wagnerin jälkikuvaa, ja se muodostuikin lähinnä edustamaan saksalaisuusihanteita ja modernia antisemitismiä. Myöhemmin Wagnerista tehtiin Kolmannen Valtakunnan epiteetti Adolf Hitlerin ollessa hänen tunnetuin ja mitä innokkain ihailijansa. Jopa niin että Parsifalin arjalaiskristuksen Heil-tervehdys (joka oli merkityksessä ’pelastus’) siirtyi suoraan natseille roomalaisen ojennetun kädennoston oheen. Eikä siinä vielä kaikki vaan koko hahmo näyttää siirtyneen osaksi Hitlerin minäkuvaa, miehen, joka itse oli epäonnistunut taiteilijana, ja joka jäljitteli edesmennyttä säveltäjää aina ruokavaliota myöten.

*****

”May all mankind be united by the blood of the Christ.” –Richard Wagner


Lähteet

Tutkielmateokset:
Salmi, Hannu ”Imagined Germany. Richard Wagner’s National Utopia.”
Salmi, Hannu “Vuosisadan lapset. 1800-luvun kulttuurihistoria.”
Magee, Bryan “Parsifal and Race”

Muu kirjallisuus:
Hobsbawm, E.J. ”Nations and Nationalism since 1780”
Hobsbawm, E.J. “Age of Empires 1875-1914”
Anderson, Benedict “Imagined communities”

Oppitunti Suomen historiaan Rooman kauttaKeskiviikko 07.02.2007 23:26

Oppitunti Suomen historiaan Rooman kautta

Juuri tulin kotiin, avasin TV:n, ja siellä pauhasivat vuoronperään Führer ja Il Duce, jotka saivat jaetun huomioni.
Dokumentti käsitteli Italian arkistojen antia Suomen sotien aikaisen historian hahmottamisessa, ja sieltä jäi käteen pari mielenkiintoista pähkinää.

1) Mussolinin Italia oli Suomen selvästi toiseksi tärkein tukija (heti Ruotsin jälkeen) Talvisodassa, kaksi kertaa suurempi kuin Ranska tai Iso-Britannia, ja huomattavasti suurempi kuin Yhdysvallat. Suomen johto on vaiennut suhteesta fasistiseen hallitukseen niin julkisesti kuin yksityisissä muistelmissaankin. Onneksi Italiassa ollaan suorastaan ihmeellisen avoimia sota-ajan historiansa suhteen, monista muista maista, valitettavasti myös jossain määrin Suomesta, poiketen. Suomessa elävä kansallistarujen henki käy totuuden edelle silloin kun halutaan peittää kirkasotsaisten Kalevan poikien pahoja tekoja.
Mitkä olivat sitten Mussolinin motiivit kaukaisen Suomen tukemiseen?
Mussolini oli huolestunut Hitlerin kasvavasta vaikutuksesta, ja pyrki patoamaan sitä toimimalla Molotov-Ribbentrop sopimusta vastaan rahoittaessaan ja aseistaessaan suomalaisia puna-armeijaa vastaan, ja samalla siis epäsuoraan Saksan tuonaikaista virallista politiikkaa vastaan. Tuossa vaiheessa Italia ei ollut vielä mennyt mukaan Saksan hyökkäyspolitiikkaan alkaen Puolan sodasta syyskuussa 1939, ja samalla aikaan kun maat olivat yhteistyössä tukeneet kenraali Francon kansallismielisiä Espanjan tasavaltaa vastaan oli myös varjoissa käyty näiden välillä taistelu siitä kenen etupiiriin Itävalta todella kuuluu. Itävallan NSDAP, saksalaisten natsien sisarpuolue, oli murhannut italialaistyylisten fasistien johtajan, ja itävaltalaisnatsit raivasivat tien auki Hitlerin Anschlussin toteutumiselle, ja saksalaiset natsit marssivat Wieniin kansanjoukkojen hurratessa.

2) Suomen erillissota-teesi luotiin propagandatarkoituksiin, niin sisäiseen, Talvisodan taisteluhengen ylläpitäminen, kuin ulkoiseenkin, ulkomainen sympatia Suomea kohtaan, tarkoitukseen. Suomen johto oli päättänyt jo Talvisodan aikana (jolloin Saksan virallinen linja vielä oli noudattaa etupiirijakosopimusta Neuvostoliiton kanssa, eikä sekaantua sen etupiiriin jaetun alueen tapahtumiin) suuntautua kumppanuuteen Saksan kanssa (Ryti ja Tanner olettivat Saksan voittavan sodan). Salaiset neuvottelut saatiinkin käyntiin, ja joihin saksalaisilla nyt olikin yllättävää kiinnostusta; saksalaisia joukkoja alkoi virrata Suomeen, ja he saivat rintamavastuun Pohjois-Suomessa. Suomi sai myös Saksalta nyt, tulevan ’torjuntavoiton’ kannalta, ratkaisevaa ase- ja sotilaallista tukea, kuten panssarinyrkkejä ja –kauhuja sekä natsi-ilmavoimilta Luftwaffelta merkittävää ilmatukea.
Saksaa ja sen sotavoimaa kehuttiin lehdistössä, ja kutsuttiin liittolaiseksi, kuin myös Hitler kutsui Suomea liittolaisekseen. Tähän lämpimään retoriikkaan alettiin ottaa etäisyyttä vasta kun Wehrmachtin kone Venäjällä alkoi yskiä ja lunta sataa tupaan ”Die Russen kommen!”.
Hitlerin ja natsien suunnitelmat olivat suuret, ja Suomi toimi hyvin apuna kun siihen mennessä modernin sotahistorian suurin offensiivi, ’Operaatio Barbadossa’, Hitlerin Neuvostoliiton tuhoamissota alkoi. Näytti siltä kuin koko Eurooppa olisi vyörynyt Neuvostoliiton kimppuun kun akselivaltojen ja niiden liittolaisten joukot natsi-Saksan johdolla vyöryivät Neuvostoliiton kimppuun aikeinaan hävittää ”juutalaisbolshevismi” ja vallata lebensraumia, ’elintilaa’ arjalaiselle rodulle.


Suomen sodat eivät siis olleet pelkästään mitään urhoollisen kansan käymiä erillisiä (puolustus)sotia vaan niin Talvi-, kuin Jatkosota liittyvät suurempiin tapahtumiin; Talvisota oli natsi-Saksan ja Neuvostoliiton Molotov-Ribbentrop sopimuksen salaiseen lisäpöytäkirjaan kuuluneen etupiirijaon seurausta, rikollinen suvereniteetin loukkaus, ja offensiivin onnistuessa alistava miehitys, aivan kuten tapahtui muuallakin itäisessä Euroopassa ja Baltiassa (johon Suomi sopimuksessa luettiin, vaikka eroaa alueesta geopoliittisesti pienten Baltian maiden ollessa vain Saksan luoma puskurivyöhyke Venäjää vastaan).

Jatkosota oli vain yksi osa Saksan operaatio Barbadossaa, hävityssotaa, jolla oli natseille rotu-ideologinen luonne. Suomi taisteli siinä Saksan aseilla ja Saksan liittolaisena molempien päävihollisekseen katsomaansa valtiota, Neuvostoliittoa, vastaan.

VaalikoneLauantai 03.02.2007 15:23

Sija Ehdokasnumero/Nimi Puolue %
1. Andersson, Janina Vihr. 76%
2. Elo, Piia SDP 74%
3. Wallasvaara, Martti Vihr. 74%
4. Pirttimaa, Anniina RKP 71%
5. Laaksonen, Henrik Its. 71%
6. Puisto, Virpa SDP 71%
7. Eeva, Raija KD 71%
8. Mastomäki, Ville-Veikko Vihr. 70%
9. Muukkonen, Mirka Vas. 70%
10. Karvonen, Annika Vas. 70%
10. Rinne, Pirjo Vas. 70%


Epäsopivimmat ehdokkaat

114. Räisänen, Mikko PS 41%
115. Heikkilä, Arvo PS 40%
116. Peltokorpi, Sirke PS 39%
117. Schrey, Matti Kok. 37%
118. Jansson, Markus SKS 31%

http://www.yle.fi/vaalit/2007/vaalikone/ Tuolta linkistä pääsee vertailemaan ehdokkaitaan.

RKP=Ruotsalainen kansanpuolue KD=Kristillisdemokraatit PS=Perussuomalaiset SKS=Suomen Kansan Sinivalkoiset

Peruskeskustelua minä ja Tabu osa IITorstai 01.02.2007 01:13

MasterTool: House of Waxissa ei ollut muuta hyvää kuin se Paris Hiltonin strippauskohtaus... ja oikeastaan ei sekään ollut kovin hyvä...

Zyklonlad: House of Waxissa ei ollut muuta hyvää kuin se tapa millä Paris Hilton teloitetaan.

TanssiaisetSunnuntai 28.01.2007 15:50

Tanssiaiset

Margaritan matka Bulgakovin hengessä jatkuu...


Margarita oli kauniimpi kuin koskaan, vaikkakin kalpea. Mustassa röyhelöpitsi-iltapuvussaan hän katseli itseään taikapeilin pinnalta samalla kun peilistä heijastuvan maailman tausta vaihtui jatkuvasti, kunnes Margarita huomasi peilissä näkyvän maailman olevan yksi ja sama sali, vain eri aikakausina ja eri vieraina, mutta isäntä oli aina sama, ja tuo mies oli se samainen mies, joka oli hänet tänne saattanut, mies joka huokui pahaenteistä voimaa, ja oli esitellyt itsensä Luciferiksi. Ja he tanssivat!
Mutta tässä todellisuudessa hänen takanaan oli vain Galina, joka kuolleen kylmillä käsillään ojenteli Margaritan iltapukua.
Kääpiö astui huoneeseen ja kutsui Margaritan mukaansa. "Kuolleet odottavat illan emäntäänsä."
"He odottavat porttien aukenemista, kärsivällisinä kuten aina."
Margarita seurasi kääpiötä saliin. Salia koristi valtaisa kristallikruunu ja sen seinät oli peitetty mustin samettiverhoin, niin ikään valtavan kokoisessa takassa paloi tuli kiivaana ja räiskyvänä, sinisen ja oranssin sävyinen tuli näytti leikittelevän Margaritan mielikuvituksella ja muodosti kuvioita, hahmoja ja näytelmiä.
Ylhäällä parvella istui Lucifer seurueineen, ja huomatessaan Margaretan Luficer nosti lakkiaan ja kumarsi, jonka jälkeen hyppäsi suinpäin alas parvelta ja nauroi salin täyttävällä kumulla liitäen alas Margaritan luokse. "Nouskaamme korokkeelle, arvon emäntä." Margarita katsoi Luficerin hulluun silmään (vasen silmä oli pelkkää mustaa ikuisuutta täynnä), ja tarttui hänen ojentamaan käteensä, ja he kävelivät kaksin ylös portaat korokkeelle josta oli näkymä suoraan Portille.
He istuivat valtaistuimille kuin kuningas ja kuningatar, ja Luciferin hyvin pukeutunut väki avasi portit.
Näkymä joka Margaritan eteen avautui oli jotain uskomatonta; kuin loputtomasta mustasta kuilusta esiin marssivat päättymättömät kuolleiden laumat, kaikki parhaimpiinsa pukeutuneina, pareittain ja hyvässä järjestyksessä. Tämän kuilun, joka tänä yönä toimi käytävänä, ympärillä kiersivät ja lentelivät tultasyöksevät lohikäärmeet ja ihmiskasvoiset planeetat. Margarita oli aivan varma että oli huumattu ja päätti nipistää itseään, samassa Lucifer pyysi häntä nousemaan seisaalleen vastaanottamaan arvoisat vieraat.
"Pidän erityisesti niistä joiden kasvoilta paistaa laupeus, mutta jotka ovat aina valmiita lyömään tikarin lähimmäisensä selkään tai juottamaan vieraille myrkkyä." Myhäili Lucifer, hän näytti nyt erityisen tyytyväiseltä, itsetyytyväiseltä. "Mutta nyt ensimmäisenä vuorossa murhaajat." Lucifer hymyili mielipuolisella virneellään. Margarita meni entistäkin kalpeammaksi ja alkoi ymmärtää millaiset juhlat nämä olivat.
Ensimmäinen pari asteli isäntäparin luokse ja he kättelivät ja kumarsivat, tuli toinen pari ja kolmas... kaikilla kylmät kädet, loppumattomana letkana...
Ja kun he olivat kätelleet, he siirtyivät juhlasalin parketille, ja he tanssivat! Ja he tanssivat!
Arabialainen ajattelu ja Aristoteleen vaarat



Abu Nasr al-Farabi (?-950)

Abu Nasr al-Farabi oli islamilaisen filosofian tärkein poliittinen teoreetikko , ja ensimmäinen joka yritti toden teolla sulauttaa yhteen kreikkalasia yhteiskuntaihanteita, ja Profeettaan nojaavaa islamilaista yhteiskuntajärjestystä.
Profeetta Muhammedin (570-632) kuoleman jälkeisinä vuosisatoina vaiheittain kehkeytynyt islamilainen teologia kehittyi samalla, kun omaksuttiin kreikkalaista logiikkaa ja väittelytaitoa.
Maurivallan alaisessa Andalusiassa (josta filosofia sitten palasi islamiin kääntyneiden munkkien kääntämänä takaisin kristittyynkin maailmaan) kehittyi uusplatonismi, jonka keskeiseksi teemaksi kasvoi filosofin, tai viisaan (’al-hakim’) yksinäisyys. ”Viisas on epätäydellisessä yhteiskunnassa kuin rikkaruoho, niinpä hän vetäytyy kokonaan muusta yhteiskunnasta.”
Al-Farabin mukaan Platonin ”Valtiossa” esittämän mallin mukainen filosofihallitsija oli sama kuin islamilaisen perinteen imaami ('Lain Antaja').


Muslimiteologi Abu Hamid Muhammad al-Ghalazi (1058-1111)

Abu Hamid Muhammad al-Ghalazi piti filosofiaa jopa ”vahingollisena viisautena”, josta saattoi helposti viehättyä. Oli joitain asioita logiikan ja matematiikan saralla joista ei tarvinnut filosofienkaan väitellä (toinen missä islamilaiset filosofit olivat samaa mieltä oli että filosofin ei tule, eikä tarvitsekaan valehdella), mutta muuten filosofit halusivat asettaa kaiken kyseenalaiseksi, ainakin teoriassa.
Abu Hamid Muhammad al-Ghalazi sanoi että filosofit (’faylasufit’) arvelevat taitavansa logiikan ja todistusteorian. Lopulta hän keksi keinot: Kävi filosofeja vastaan filosofialla (otti oppinsa pitkälti Abu Ali Ibn Sinalta lat. Avicenna), haastaen heidät dialektiseen väittelyyn ennaltasovituista lähtökohdista käsin. Al-Ghalazi ajoi ennakkosensuuria. Hän oli menestyksekäs, ja vaikka olikin teologi, vastasi filosofeille heidän omilla välineillään.
Al-Ghalazi ajoi filosofian rajaamista teologien hallitsemaksi ja valvomaksi tieteenalaksi:
”Väärissä käsissä filosofian harjoitus saattoi jopa koitua turmioksi.”
”Filosofien kirjojen tutkimista tuleekin välttää, koska niihin sisältyy määrätty petos ja vaara. Tavallisia ihmisiä on estettävä tutkimasta moisia kirjoja samalla tavoin kuin kehnoja uimareita on pidettävä pois rannalta. Heidän korviaan on varjeltava moisilta sanoilta niin kuin pientä lasta on estettävä koskemasta käärmettä.”
Vaarallista myös: ”Mikäli ihminen oman järkensä nojalla pystyi pääsemään selvyyteen maailman luonteesta ja siitä, miten onnea tuli tavoitella, mihin enää tarvittiin erillistä profeetallista ilmoitusta?”,
”Kuka osaa parhaiten väännellä lain sanaa omien tarkoitusperiensä mukaan.” ja ”ovat hylänneet islamiin liittyvän hartaudenharjoituksen ja halveksivat rukoukseen kuuluvia uskonnollisia rituaaleja.”
Hänelle vastasi Walid Muhammed Ibn Rushd (lat. Averroes) teoksellaan ”Luhistumisen luhistuminen”. Rushd ajoi koulutusta kansalle, jotta nämä voisivat paremmin seurata filosofisia keskusteluja.
Rushdille ei ollut voittoa tässä mittelössä sillä Al-Ghalazi oli vallan keskiössä toimiva henkilö, ja päättänyt kukistaa itsenäisen filosofian harjoituksen. Al-Ghalazi toimi samanaikaisesti niin teologisella kuin filosofisellakin kentällä, sijaten näin uskonnollisessa maailmassa filosofialle paikan vain teologian alaisena teosofiana.
Abu Hamid Muhammad al-Ghalazin onnistuneen hyökkäyksen ansiosta tällainen filosofia voitiin nyt lukea harhaopiksi. Islam kielsi harhaopit, mutta samaan aikaan se suhtautui niihin suvaitsevasti, joten rangaistuksena filosofeja ainoastaan nuhdeltiin julkisesti.
”Miten olemmekaan väsyneet kaikkiin näihin ruikutteluihin j a valitteluihin ”Länsimaisesta perikadosta”, ”taiteen rappioitumisesta”, ”sivistyksen dekadenssista” ja ”koneellistuvasta elämästä”! Mutta emme ole ainoastaan väsyneet. Me nauramme niille! Ne ovat huvittavia henkisen näivettyneisyyden, epähenkevyyden, älyllisen joustavuuden puutteen ja lohduttoman tietämättömyyden ja ajasta vieraantumisen todisteita. Me nauramme niille!”

Näin Olavi Paavolainen Tulenkantajien johtohahmona.
Tähän nauruun halusi moni kirjoittaja ja taiteilija yhtyä, mutta kansallinen viima puhalsi kylmänä.
Kansalaissodan jälkeinen Suomi eli fanaattisen valkoisuuden kahlitsemassa kulttuurissa. Jyrkimmillään kulttuurin kansallinen uho näkyi Lapuan liikkeen yhteydessä. Akseli Gallen-Kallela, johtava kuvataiteilija vuosisadan alussa, vaati 1930 taiteeseenkin jonkinlaista Lapuan liikettä; taiteilijoiden oli heitettävä yltään se ”vieras ja teennäinen asu, joka on heijastusta bolshevikkimaailman juutalaisuudesta.”
Poliittisella kentällä Tulenkantajat olivat lähimpänä sosiaalidemokraatteja, mutta jäseniin kuului myös äärioikeiston IKL:lää lähellä olevia taiteilijoita.
Suomeen, toisin kuin moniin muihin maihin, ei ollut syntynyt huomattavaa hallitsevaa porvariskansallista suuntausta vastustavaa radikalisoitunutta vasemmistoa. Sitä vastoin (ja sen tilalla) olivat kulttuuriradikaalit, joiden ensisijaisena vaikutusalueena oli kulttuuri-, ei niinkään poliittinen elämä. He ihailivat eksotiikkaa ja modernia koneromatiikkaa. Heidät tunnettiin boheemiudestaan, ja riehakkaista juhlistaan. Ja niin tietenkin, kirjoituksistaan ja runoistaan.


Paavolainen matkaajana

Paavolainen halusi avata ”ikkunat auki Eurooppaan”, kuten kuului myös Tulenkantajien tunnuslause. Tämä merkitsi Suomen ummehtuneen kulttuurielämän tuulettamista, erityisesti keskieurooppalaisilla tuulilla.
Paavolainen näki modernin kirjallisuuden taivaalle nousevan kolme keskusta; Yhdysvallat, (Keski-)Eurooppa ja (Neuvosto-)Venäjä.
Venäjä oli kokenut kulttuurisen kultaisen aikansa noin 1820-1920, jolloin sen kirjallisuus oli tullut maailmankuuluksi (”klassinen venäläinen kirjallisuus”) sellaisten nimien kuten Dostojevski, Tsehov, Tshaikovski, Borodin, Rimski-Korsakov, Gogol ja Rupin mukana (Yhdysvalloissa samaan aikaan Mark Twain, Walt Whitman ja Henry James), ja näytti jatkuvan uusien nimien kuten Tolstoi, Bulgakov, Gorky, Pasternak ja Grossman työn kautta.
1920-luvun lopulla ja 30-luvulla Paavolainen matkasi Euroopan suurkaupunkeihin etsimään ”modernia”, se oli tämä Paavolaisen silmissä välkkyvä ”sininen kukka”.
Berliini oli Euroopan amerikkalaisin, siis modernein kaupunki, siellä moderni rakentaminen oli ennakkoluulottominta ja kiivainta -20/-30-lukujen taitteessa. Hieman myöhemmin Paavolainen vertasi Saksaa ”nuoruuden voimassa kylpeväksi atleetiksi joka löi kehässä hirvittävän lujaa”.
Ranskaa Paavolainen vertasi taasen ”omanarvonsa tuntevaan jo hieman vanhempaan viiksiniekkaan”. Pariisi näyttäytyi hänelle kaikkein mielenkiintoisimpana (tai mieltä kiehtovimpana) Euroopan suurkaupungeista, ja Paavolainen itsensä miellettiin Suomessa ”eurooppalaiseksi”, ja erityisesti ”pariisilaiseksi”.
Pariisi oli kuitenkin osiltaan pettymys Paavolaiselle; hotelleissa ei ollut hissejä ja vesi kannettiin huoneisiin. Kun hän poikkesi keskustan kaduilta, laitakatuja valaisivat vain öljylamput. Moderni oli taas paennut Paavolaiselta. Nyt hän uskoi tulevaisuuden näkyvän vain hippuina nykyhetkessä, tai odottavan meitä vielä meren takana...

Pariisin puolimaailma tuntui kiehtovan Paavolaista siinä missä muitakin suomalaisia matkaajia, hän pysytteli tarkkailijana, flanöörinä, tutkiessaan yöllistä Pariisia. Matkailijoiden tie kulki usein syntisiin kortteleihin, joita Paavolainen kuvasikin kielikuvin jo varttuneemman viettelijättären sukuelimeksi. Tämä oli se maailma joka veti puoleensa uteliaisuuden ja viettelyksen etsinnän vuoksi. Samalla kun Paavolainen oli kiinnostunut tästä maailmasta, se sai hänestä Suomen näyttämään koskemattomalta Ainolta, puhtaalta naiselta.
Pariisissa hän tutustui myös suuren maailman ilmiöihin, neekeri-, ja alastomuuskulttiin. Yhdysvaltain mustat olivat tuoneet mukanaan Eurooppaan jazzin, villin ja monirytmisen musiikin jota konservatiivisissa piireissä kauhisteltiin, mutta öisestä jazz-maailmasta tuli boheemeille toinen koti. Paavolaisen näkemykset mustista ovat kahtiajakoisia, hän toivottaa heidän kulttuuriset tuulahduksensa Eurooppaan tervetulleiksi, mutta samalla pelkää sitä että Pariisin kaltaiset kaupungit olisivat otollisia kohteita afrikkalaisten massoille.
Vapaata alastomuutta (jota esiintyi mm. yöllisten juhlien esiintymisohjelmassa) Paavolainen puolusti puhtaan kauniina ja luonnollisena, ja johon Suomen lehdet vastasivat sanoen että suomalaiseen sieluun sopiva julkinen alastomuus tapahtui saunassa.


Miehen uhat sotien välissä

Kaupungeissa tapaamaansa uudenlaiseen naiseen Paavolainen suhtautui uhkana perinteiselle miehen roolille. Nuoria naisia oli astunut mukaan iltaelämään, joka ennen oli ollut vain miesten piirinä, kunniallisten naisten pysyessä kotona. Nämä nuoret naiset tulivat ulos ja käyttäytyivät kuin miehet; rohkeasti, ja katsojina, ei vain katseen kohteina.
Paavolainen erotti näistä naisista kaksi ryhmää. Flapper oli ei-enää-tyttö, mutta ei-vielä-nainen; nuori nainen joka eli nyt vapauttaan, ja aiheutti samalla miehille hahmotusongelmia tämän roolista.
Kaikista vaarallisin ilmentymä oli kuten garqonnette; poikatyttö, nuori nainen joka käyttäytyi kuin nuori mies. Tällainen edusti Paavolaisesta jo todellista uhkaa naisten taholta miesten maailmalle.


Paavolaisen henkilökuva

Paavolainen miellettiin dandyksi; hienosteluun ja turhamaisuuteen taipuvaiseksi ylemmän keskiluokan mieheksi jonka rooli oli ennen kaikkea julkinen. Dandy hallitsi katseellaan katuja ja julkisia tiloja. Paavolainen myös rakensi tällaista roolia itselleen tietoisesti.
Paavolaisen kirjoituksia seurattiin tarkkaan Suomessa. Hänen kykynsä tunnustettiin yleisesti, mutta hänen konservatiivista, omahyväisyyteen taipuvaista suomalaista ympäristöä kohtaan väläyttelemä kritiikki aiheutti aina puolustelua, siitä miten sitä mikä oli Suomessa juuri nyt oli hyvää Suomelle juuri nyt.
Vasemmistossa Paavolaisen tunnustettiin olevan vapaa kaikkein etovimmista suomalaisuusnormeista, mutta usein silti tuntuvan kiertävän kaikkein arimmat aiheet.
Myöskin vaikka Paavolainen oli ottanut roolikseen toimia modernin esipuhemiehenä, hän ei koskaan asettunut poikkiteloin armeija-instituution kanssa, vaan näki sen välineenä uuden ihmisen luomisessa ja suomalaisen herravihan kitkemisessä. Hän toimikin sodan aikana propaganda-upseerina Mikkelissä, ja alkoi kirjoittamaan Karjala-kirjojansa (Paavolainen oli syntyjään Kannakselta), ja oli siten osaltaan luomassa suomalaisten romanttista Karjala-kuvaa.

One more revealingTorstai 09.11.2006 00:33

Kolmetoista juttua joista pidän:

1. Tapsalla käymisestä
2. Lostin juonesta; spekuloin siitä
3. Hyvä olut
4. Mukava seura, jossa voi rentoutua ja hauskuutella
5. Historiankirjoista ja -dokumenteista
6. Rauhalliset, lähes brunssimaiset aamiaiset Hesarilla täydennettynä
7. Kahvintuoksuun herääminen
8. Perjantaina töissä kun kello tulee yli 12
9. Matkustaminen, varsinkin kulttuurikaupunkeihin, matkailu avartaa^^
10. Syvälliset keskustelut
11. Ihmiset, jotka uskaltavat puhua rehellisesti ja omalla suullaan
12. Se että Toolin ja Meshuggahin äijät on kavereita keskenään
13. Ja muut musiikin puolesta taistelijat

kaksitoista elokuvaa joista pidän:

1. Léon
2. Sleepy Hollow
3. Amélie
4. Neljä Huonetta
5. Ring(u)
6. From Hell
7. Melancholian kolme huonetta
8. Beetlejuice
9. Matrix
10. LOTR-trilogia
11. X-Files: Fight The Future
12. Indiana Jones

yksitoista Bändiä/Artistia joista pidän:

1. Tool
2. Opeth
3. Devin Townsend
4. Novembre
5. Neurosis
6. Meshuggah
7. ISIS
8. Red Sparowes
9. Oceansize
10. Massive Attack
11. Riverside


kymmenen asiaa ulkonäöstäni:

1. 180 cm
2. Keskilyhyt/-pitkä hiuskuontalo
3. Joka ruskea tai mustattu
4. Tummat silmät syvällä päässä
5. "Sul on maailman toiseks isoin aataminomena mitä oon nähny"
6. Hyvinkehittynyt parran kasvu
7. Pitkät ripset
8. Käytän vaatteita, jotka vaihtuvat; rentoja/hienoja/mustaa...
9. Kun nauran näytän karjalaiselta papalta(/mummolta?)
10. Käytän laukkuja :p


kahdeksan lempijuomaani:

1. Pilsner Urquell
2. Velkopopovicky Kozel
3. Bohemia Regent
4. Kivennäisvesi
5. Punaviini
6. Valkoviini
7. Kivennäisvesi+viini
8. Radler

kuusi asiaa jotka ärsyttävät sinua tällä hetkellä:

1. Nuoriso Suomessa
2. Marraskuu
3. Jäätävät asenteet ihmisillä
4. Radiomusiikki ja soittolistat
5. Valehteleminen
6. Suomileijonat

viisi asiaa joihin kosken joka päivä:

1. Peitto
2. Kahvinkeitin
3. Näppäimistö
4. Hiukset
5. Kahvikuppi

Huoh... tähän olisi ollut niin hieno kirjoittaa "Tissit"

neljä tv ohjelmaa jotka katson:

1. Sopranos
2. Lost
3. Supernatural
4. X-Files

kolme paikkaa joista minut löytää:

1. Kotoa
2. Töistä
3. Tapsalta

kaksi lempikirjaani:

Eh... vaikea kysymys, no laitetaan pari tuoretta makoisaa tapausta
1. Anna Politkovskaja: Putinin Venäjä
2. Antony Beevor: Stalingrad


yksi asia joka merkitsee eniten:

1. Onnellisuus

Mikko on...Lauantai 04.11.2006 03:23

Googleta nimesi esim. "matti on" ja laita näkyville yhdeksän ensimmäistä tulosta niin sinä ja muut saavat tietää jotain aivan uutta...

1. Mikko on keikkaillut syksystä '98.
2. Mikko on pelannut ulkomailla ammatikseen vuodesta 2001
3. Mikko on edustanut kasvattajaseuransa VaLePa:n lisäksi Keski-Savon Pateria.
4. Mikko on alkuaan Yölinnulle hieman jo aikaisempi tuttavuus.
5. Mikko on kyllä hyvin sopeutuvainen ja osaa käsitellä ongelmaluonteita aika hyvin.
6. Mikko on tehnyt töitä ulkomailla: juontanut tapahtumia ja näyttelee.
7. Mikko on äänessä Sävelradion Sunnuntaivieras-ohjelmassa 18.12. klo 14-16.
8. Mikko on viimeinen säilynyt esimerkki Saimaan suuresta.
9. Mikko on paljon mukana myös asiakastyössä.

<<<<<<Yölinnun poikain kanssa olimme puukkohippasilla