IRC-Galleria

Reissumme (mun & Juhan) alkoi Bangkokista, jossa majoittauduimme Tanee Roadille. Eka päivä oli aika raskas, ehkä suurimmaksi osaksi siksi etten ollut saanut nukuttua lentokoneessa. Kumpikaan meistä ei tuntenut olevansa erityisen tulessa, joten tyydyimme kiertelemään siellä täällä ja tsekkailemaan temppeleitä.

Tokana päivänä oli jo parempi olo ja jatkoimme eksploorailua paljon paremmin mielin. Ilmajunan ja metron lisäksi käytimme tietysti jokilaivaa ja tuktukia paikasta toiseen siirtymiseen. Ensimmäisen Bangkok-visiitin "pääruoka" oli Lumpineen stadionilla (www.muaythailumpini.com) vierailu. Ilta olikin ihan mielettömän hauska ja ottelut mielenkiintoisia. Olimme tietysti halvimmilla paikoilla paikallisen vedonlyöntihälinän keskellä. Jurdukin löi vetoa ja voitti 300 bahtia, kun Nongbonlek-niminen jäbä voitti Yodpetch-nimisen hepun. Ainoat miinukset boxing stadiumille tulee länkkäreiltä verotettavasta viisinkertaisesta hinnasta. Toi on Bangkokissa tosi yleistä ja mun mielestä aika arsesta... Eikö riittäisi, että onceinalifetime-vierailijoilta pyydettäisiin vaikka tuplahinta? Noh, turistit rahoittaa toiminnan, onhan se ihan jees. Höpöä joka tapauksessa.

Keskiviikkona jatkoimme matkaa destinaationa Penang. Taksikyyti lentokentälle oli pelottava, sillä kuski vaikutti mielenvikaiselta. Kaasu pohjassa kuin raivokohtauksen partaalla pujotteli ruuhkaisella moottoritiellä hän. :| Unohdin harmillisesti kamerani akkulaturin guesthouseemme, muistaen sen vasta lentokentällä. Soitin jopa oikeaan numeroon, mutta laturia ei enää löytynyt (olimme jättäneet oven auki poistuessamme). Miten muuten näppäilisitte, jos numeroksi ilmotettaisiin 66-2629-5870-4? Oikea vastaus: 66-2629-5870-71727374.

Penangilla pörisimme heti George Towniin ja Little Indiaan. Crashäsimme epähuomiossa niin kälyseen paikkaan, että oksat pois! Huvittavaa sinänsä, nurkan takana oli melkein yhtä halvalla huomattavasti vähemmän kälysiä mestoja. Little Indiassa ei todellakaan mitään vikaa ollut, päinvastoin: ruoka oli hyvää ja tunnelma loistava. Se oli se meijän yöpaikka, josta tuli ihan tavaton tarve päästä uimaan.

Seuraavana päivänä muutimme kimpsuinemme ja kampsuinemme Batu Ferringhi -biitsille, jolta löysimmekin erittäin rennon guesthousen. Rannat olivat typötyhjiä ja hiekalla makoilu + uiminen tekivät erityisen hyvää kaikkien hikoilujen jälkeen (varsinkin Bangkok oli kaikessa kosteudessaan aika armoton ilmastoon tottumattomille). Eräänä päivänä vuokrasimme skootterit ja ajelimme takaisin Little Indiaan syömään, ja sieltä toista kautta kotiin kiertäen näin koko saaren. Pysähdyimme me monessa muussakin paikassa ja saimme myös trooppisen kaatosadekuuron niskaamme, keskellä moottoritietä tietenkin. Batu Ferringhillä oli todella hienot auringonlaskut, joita olusia siemaillen ihailimme pariinkin otteeseen.

Rantalevyttelystä tarpeeksi saatuamme palasimme George Towniin, asettuen tällä kertaa siedettävämpään majataloon. Piti ostaa kaikennäköistä ennen Indonesiaa ja pyörimme aika paljon ostoskeskuksissa. Kävimme leffassa katsomassa Ocean's Thirteenin ja pelasimme juomapeliä uusien kamujemme kanssa (aasialaisten lisäksi kanadalainen Senam ja skotlantilaiset Matt & Reese). Viimeisenä päivänä kävimme vielä Penang Hillillä katselemassa maisemia. Törmäsimme siellä edellisen illan äänekkääseen ryyppykaveriimme King Kong -Hongiin, joka oli "yllättäen" ihan ujoa ja hiljaista miestä. xD Viivyimme Penangilla yhteensä n. kuusi päivää.

Seuraavaksi edessä olikin sitten Sumatra, koko reissun pääkohde. Hyppäsimme George Townin satamasta lauttaan ja matkustimme Malakan salmen yli Belawaniin. Vaikka paikalliset olivat joka maassa ystävällisiä, täytyy sanoa että ehdottomasti parasta jengiä oli Pohjois-Sumatralla. Siinä missä valkonaama on Bangkokissa vain potentiaalinen seksin-ostaja ja Penangilla / Kuala Lumpurissa kävelevä setelitukko, Sumatralta löytyi paljon paikallisia joille olimme aidosti mieluisia vieraita. Ihania ystävällisiä ihmisiä.

Viisumien hankkimisen jälkeen suuntasimme suoraan Bukit Lawangiin, jonne matkustaminen oli mahtava kokemus. Bussissa (minivan johon saattaa ahtautua kakskyt tyyppiä) soi äänekäs musiikki ja olimme ainoat länkkärit. :P Auringonlaskun jälkeen alkoi satamaan ja rinkkamme nostettiin katolta sisälle, jonka jälkeen takakonttikin oli jollain narulla kiinni. Taivas oli täynnä jättimäisiä salamoita, tie huononi koko ajan ja puut ympärillä suurenivat. Kaikki olivat hyväntuulisia, jubailivat ja naureskelivat. Ehdottomasti paras ja hauskin bussimatka...pari viikkoa myöhemminhän noilla "busseilla" reissaaminen alkoi jo ottaa päähän.

Bukit Lawangissa teimme kahden päivän viidakko-trekin. Oppaiden lisäksi meitä oli australialainen Julian & norjalainen Mai ja brittipari Jess & Sarah. Kohtasimme mm. komeita orankeja, mustia villiapinoita (ja tietty semmosia tavallisia harmaita läjäpäin), omituisen kilpikonnan ja kookkaita iguaaneja. Nousut ja laskut viidakossa olivat aikamoisia, onneksi sää oli kuiva ja aurinkoinen. Illalla leiriydyimme joen varteen ja uimme paljon. Virtaan pystyi hyppäämään niin, että se vei tuhatta ja sataa parikymmentä metriä, ihan älyttömän hubaa. Viidakossa pelkän katoksen alla vietetyn yön jälkeen jatkoimme vielä vähän aikaa rämpimistä, tällä kertaa sateessa. Lopuksi tuubbailimme rafting-rengaslautoilla jokea pitkin takaisin guesthouselle. Meijän opas Kowas oli maailman paras ikinä ja sademetsä uskomaton. Trekin hintaan sisältyi hyvät safkat ja muutenkin koko homma oli täysin hintansa väärti. Niin yösijahan sisältyi myös, ei tarvinnut maksaa majatalolle rinkkojen säilytyksestä. Jälkeenpäinkin kelaillen Bukit Lawangin viidakko-trekin ensimmäinen päivä oli ehdottomasti yksi kuukauden kohokohdista.

Matkalla Berastagiin Medanin kautta piti vaihtaa bussia aika monta kertaa. Berastagi näytti harmaalta, eikä muita länkkäreitä näkynyt missään – Berastagilla ei kovin hyvin mene. Edullisia majoitusmahdollisuuksiakaan ei montaa ollut, mutta ihmiset olivat todella mukavia ja ystävällisiä. Tarkoituksenamme oli valloittaa Sibayak-tulivuori, jonne oli juuri meitä ennen kadonnut neljä ranskalaista turistia. Guesthousemme respassa oli lista, jossa oli Sibayakin viidakkoon kadonneita ja vuorelta tipahtaneita. Erään ruotsalaisen merkintä vuodelta 1989 oli seuraavanlainen: "fell and died". Oli siis selvää, että otamme oppaan mukaan. Saimme valita kahdesta reitistä ja päätimme puolivahingossa trekkailla vaikeamman junglen kautta.

Yön jälkeen lähdimme oppaan kanssa vuorelle ja perillä alkoi heti sataa. Vesi ulottui välillä polviin asti, iilimadot kiusasivat ja maassa luikerteli punaisia tuhatjalkaisia, joista oppaamme totesi "very dangerous". Vaikka reuna oli välillä kuumottavan lähellä ja kalliot liukkaita, pääsimme turvallisesti huipulle joka sai ahertamisen jälleen tuntumaan perustellulta. 2200 metriä korkea tulivuori haisi hieman kananmunapierulta ja tunnelma oli ainutlaatuinen. Laskeuduimme helpompaa reittiä ja menimme maaseudulla sijaitsevaan kuumavesilähdekylpylään, jossa paikalliset naiset sekosivat täysin; meille tarjottiin leipiä ja hedelmiä, ja otimme valokuvia puolin ja toisin.

Myöhemmin palkkasimme oppaamme heittämään meidät Toba-järvelle. Hän lupasi viedä meidät matkan varrella Sipisopiso-vesiputoukselle ja jonkun batak-kunkun taloon. Sipisopisolla meni taas sykkimiseksi, kun laskeuduimme putouksen juurelle ja kiipesimme takaisin ylös. Näkymät Toba-järvelle olivat mahtavat ja ajomatka muutenkin kaikin puolin miellyttävä. Parapatissa hyppäsimme suoraan Tuk-Tukiin (Samosirille) menevään botskiin, jossa jouduimme huonon ajoituksen takia odottelemaan liikkeellepääsyä aika pitkään. Laiva heilui kuin hullun muna ja isoissa aalloissa oli todella vaikea uskoa, että kyseessä on järvi. Tuk-Tukissa törmäsimme heti vanhoihin tuttuihimme Julianiin ja Maihin.

Toisena Tuk-Tuk-päivänä muutimme ekasta guesthousesta toiseen, jossa oli mukava veranta, nurmikko jolla pystyi potkimaan sepakkia, "oma" ranta ja pomppulautakin. Hintaa asumuksella oli n. kolme euroa per yö, joten olimme varsin tyytyväisiä. Paikalliset nuoret olivat kivoja ja heidän kanssaan tuli hengailtua, pelailtua biljardia ja sepakkia. Tuk-Tuk on nykyään omituinen paikka, sillä suuret hotellit (parhaana esimerkkinä jättimäinen Toledo Inn) kumisevat tyhjyyttään. Tunnelma oli toisinaan kuin jossain Stephen Kingin kirjassa, jossa joudutaan toiseen ulottuvuuteen josta kaikki jengi on pyyhkäisty pois.

Päätimme suunnata Onan Runggu -nimiseen kylään, lähinnä huvittavan nimen takia. Vuokrasimme maastopyörät, sillä ajattelimme pääsevämme perille mukavaa ja sopivan flattiä rantatietä pitkin. Ei päästy. Tie jatkoi aina vaan vuorille nousemista ja polkupyörät olivat todella surkeita. Oli pakko keskeyttää. Raikuliajoistani huolimatta en itsekään erityisen huonossa kunnossa käsittääkseni ole (Suomessa fillaroin/kävelen joka paikkaan), mutta nyt loppui molemmilta voimat kesken. Olin ihan piipussa, oon ollut viimeksi yhtä puhki joskus muinoin cooperin testin jälkeen. Seuraavana päivänä vuokrattiinkin sitten kevarimopediskootterit, Onan Rungguun kun oli päästävä. Prätkillä onnistuimme kiertämään koko Samosirin, vaikka helppoa ei sekään ollut. Onan Rungun jälkeen tiet eivät enää olleet oikeastaan teitä, vaan vaikeakulkuisia kivikasoja. Motskarini jäi jumiin mutalätäkköön ja toisinaan lätäkkö oli niin syvä, että vaikka miten yritin nostaa jalkoja, kastuin. Jälkeenpäin ajatellen Samosirin kierto oli kuitenkin tosi hyvä setti, yksi reissun parhaista. Nähtiin niin mageita paikkoja ja tavattiin kivoja ihmisiä.

Naapurissamme asui kanadalaiset Jesse ja Miranda. Yhtenä iltana ostimme paikallista juomavesipulloihin pullotettua palmuviiniä ja kutsuimme naapurimme + Julianin & Main viettämään verannallemme iltaa. Poltimme kynttilöitä ja hyttyskierukoita, kuuntelimme matkakaiuttimistamme musaa ja mulla oli myös pullollinen suomalaista salmiakkikossua mukana. Täytyy ehdottomasti sanoa, että kun Toballa tulee tyyni ja aurinkoinen päivä, paikka on vähintäänkin maineensa veroinen. Tyhjät ravintolat ja hotellit hoidettuine puutarhoineen ovat aika surullinen näky. Toba tarvitsee turisteja!

Juhannuksena jätimme tavaramme Samosirille ja muutimme toviksi Pematang Siantariin. Meitä oltiin pyydetty opettamaan englantia paikalliseen tyttökouluun (koulun englannin opettajan kaveri ehdotti) ja odotimme mielenkiinnolla mitä tapahtuman pitää. Noh, niinhän siinä sitten kävi, että bussimatkan aikana Mazqlla pamahti vatsatauti päälle. Perillä pystyin vain ulostelemaan ja laattailemaan, sekä sikiöasennossa makoilemaan. Jurdu sai opettaa tyttöjä kaksi päivää yksin. Selvisi että nää tytöt ovat sairaanhoitajaopiskelijoita ja vieressä terveysasema. Mut tutkittiin siellä ja vietiin opettajan luokse lepäämään. Opettajan (Jamesin) vaimokin oli sairaanhoitaja ja musta pidettiinkin sitten ihan tajuttoman hyvää huolta. Piikkiä peffaan ja paljon pillereitä naamaan. Injektioruisku oli kuulemma varmasti steriili ja juomavedetkin keitettyjä. Syötävää kannettiin huoneeseen ja puuroa sänkyyn. Jamesin ja vaimon lisäksi talossa asui kolme lasta, joista yksi kysyi vähän väliä "sir, haluatko tuulettimen päälle" ym. kivaa.

Seuraavana päivänä Jamesin vaimo (jonka nimeä en muista, enkkuakaan kun ei osannut) oli vielä niin huolissaan meitsistä, että olisi halunnut pitää mut siellä viikonlopun yli. James ehdotti, että hakisi Samosirilta matkakamppeemme Jurdun kanssa, jotta mä voisin levätä lisää ja lähteä maanantaina P. Siantarista suoraan Medaniin! Moista vaivannäköä emme kuitenkaan halunneet vastaanottaa ja lähdimme iltapäivällä takaisin Tuk-Tukiin. Paluumatkalla Jurdunkin maha luovutti ja komeat laatat lensivät laivan laidan yli. Joka tapauksessa ihan mahtavaa vieraanvaraisuutta ja epäitsekkyyttä enkun opettajan perheeltä. Muutenkin saatiin siis niitten oma makuuhuone käyttöön, itse nukkuivat toisen huoneen lattialla. Sunnuntaimme kului levytellen ja ripuloiden. Jonkun sortin juhannukseen liittyvä kirous mulla kyllä on... Veikkaamamme syy mahatautiin/ruokamyrkytykseen: jungle juice.

Matka Medaniin ja lento Kuala Lumpuriin oli puolikuntoisuudesta johtuen arvatenkin raskas. KL:iin saavuimme myöhään illalla ja köröttelimme väsyneinä bussilla Chinatowniin. Yhtään huonetta reissulla ei varattu etukäteen, eikä tälläkään kertaa niin oltu tehty. Mitä niitä etukäteen varailemaan, täysin turhaa. KL oli ihan kivaa vaihtelua kaiken sissitoiminnan ja ötököiden seassa elämisen jälkeen, vaikka mitään nähtävää tai tekemistä kaupungissa ei ollut. Petronas twin towers ja Menara Kuala Lumpur tower, that's it, samaa päivittelivät muutkin matkustelijat. Yksi kokonainen päivä riitti oikein hyvin. Onneks meijän huoneessa näkyi HBO. ;)

Reissu läheni loppuaan, kun lennähdettiin KL:sta takaisin Bangkokiin. Jaoimme taksin ja ekana yönä myös hostellihuoneemme (Khao San Roadilla) arizonalaisen Davidin kanssa. Viimeisille päiville ei otettu mitään paineita, chillailtiin, otettiin (ekstrattomat!) thaihieronnat, käytiin elokuvissa kattomassa Transformers ja shoppailtiin vaan. Minä ostin pari takkia (toinen räätälillä mitoitettu pitkä villakangastakki) ja erinäisiä piraattituotteita Patpong-kadulta. Jurdu shoppaili varsinkin räätälillä vieläkin enemmän, joutui ostamaan uuden laukunkin lopulta. Super pussy -nimisen paikan show-luettelo kummastutti kovasti (me lahjottiin sisäänheittäjä, et saatiin kuvata kyseistä listaa kunnolla [ELINtärkeää mun kouluprojektille]):

1. Pussy ping pong show
2. Pussy shoot balloon show
3. Pussy smoke cigarette show
4. Pussy open the bottle show
5. Pussy chopstick show
6. Pussy shoot banana show
7. Pussy magic razorblade show
8. Pussy blowing candle show
9. Pussy change water show
10. Pussy candle fire show
11. Pussy fishes in show
12. Pussy magic flower show
13. Pussy electric show
14. Pussy rainbow show
15. Pussy cut banana show
16. Pussy needle show
17. Pussy write letter show
18. Girl and girl lesbian show
19. Man and woman make love show
20. Pussy sexy dance show

Näin.

Mut juu. Siinä ton kuukauden sisältö pähkinänkuoressa. Ihan mahtaviin tyyppeihin olin etuoikeutettu tällä reissulla tutustumaan, niin kanssa-travellereihin kuin paikallisiinkin. Monta mailiosoitetta laukussa. Tämä hyvänä vastapainona sille, että matkalla mietin monta kertaa mielessäni ihanteellisimman matkakumppanin olevan yleisesti elämänkumppani... Yksin matkustaminen kuitenkin on kuin onkin ihan okei vaihtoehto, jos elämänkumppania ei seuraavan matkan mahdollistumiseen mennessä ilmaannu. Se oli lohduttavaa ja hienoa todeta. Jurduhan oli siis mitä mainioin matkustustoveri myös, kiitoksia hänelle yhteisestä kuukaudesta (vaikkei tätä luekaan). :)

Kertaakaan en Kaakkois-Aasiassa amerikkalaisten tai muiden suurimpien ketjujen ravinteleihin astunut. 7-Elevenistä ostin juomavettä koska se helpotti elämää, mutta muuten yritin olla kiltisti. Pieni asia ja periaatepäätös, mutta onhan toi nyt niin, että köyhissä maissa rahojen tulisi mennä työntekijöille eikä maailmanlaajuisille korporaatioille. Liian moni antaa yksittäiselle kerjäläiselle tuhat rupiaa (katsokaa valuuttamuuntimesta) ja steppaavat sen jälkeen lähimpään McDonald'siin. Mitään puhdasta linjaa on turha yrittää vetää, mutta kun puhutaan ruokailusta, monikansallisten yritysten boikotointi noilla matkoilla _on_ helppoa. Mäkin siihen pystyin, vaikka maha oli välillä kipeempi kuin koskaan...siinä vaiheessahan länkkärisafka yleensä maittaa. Vaan saa niitä pitsoja ja hamppojakin yksityisyrittäjien rafloista.

Eipä muuta. Erittäin onnistunut matka kokonaisuudessaan. =) Valokuvia löytyy tuolta: www.irc.fi/archive.php?nick=MazqAnzq&album_id=1018688