IRC-Galleria

Huomasin sen mustelman aamupalalla. Aamupala tarjoiltiin joka aamu kello 7.30 alkaen ja se jatkui niin pitkään, että kaikki sai jotain syödäkseen. Sinä aamuna oli tarjolla puuroa ja ruisleipää ja me istuttiin Nikon kanssa pöydän ääreen mussuttamaan, kun Juulia tuli huoneeseen.

Sen silmät oli turvonneet ja se näytti itkeneeltä. Mutta kaiken huomion vei se mustelma. Se oli ihan tumman violetti, oikein kipeän näköinen ja se peitti ison osan Juulian naamasta silmän läheltä. Se oli yrittäny meikata sitä kai hieman piiloon mutta epäonnistunu, koska se näky sen meikin alta silti selvästi. Se tuli yksin, Milla oli kai yöllä häipynyt taas vähäksi aikaa. Keittiössä ei ollut ketään työntekijöistä joten Juulia kävi rauhassa hakemassa puuron ja istui yksin pöytään, kauas meistä. Ja se alkoi itkemään. Kyyneleet valui hiljakseen pitkin sen naamaa, osa tippui puuroon. Sen hartiat täris kovaa ja se yritti tukahduttaa nyyhkäykset, mutta mä kuulin ne. Niko huomasi mun tuijotuksen ja puristi mun hartioita. "Mee, se tarvii sua" se kuiskas mun korvaan ja lähti keittiöön. Mä siirryin kuin transsissa Juulian luokse, irroittamatta katsettani siitä hetkeksikään ja laitoin mun kädet sen kapeiden hartioiden ympäri, eikä se estellyt. Päin vastoin, se nojasi tiukasti muhun ja alkoi itkemään mun rintaa vasten kuin pieni lapsi. Ja mä annoin sen itkeä samalla, kun munki padot purkautu, mäkin itkin. Me istuttiin siinä tosi kauan, varmaan lähemmäs tunti, ja itkettiin. Minä Juulian hiuksia vasten, Juulia puoliksi mun sylissä, mun rintaa vasten. Ja kun me lopulta alettiin rauhottumaan, se katsoi mua kysyvästi. "Miksi sä mua autat? Sullahan on Niko nykyään." se sanoi ja katsoi hieman syyttävästi. "Onhan sullakin Milla, mutta silti sä tarvitset apua." mä sanoin ja yritin hymyillä. Sen lyhyt hymyn pilkahdus vaihtui äkkiä uusiin kyyneleisiin, mutta tällä kertaa se ei kuitenkaan alkanut enää itkeä kunnolla. "En mä tiedä mitä mä teen, sä näit mitä se teki mulle." se niiskaisi. "Hyshys, kyl se kaikki järjestyy, mutta mistä te riitelitte" mä kysyin ja sain sen taas rauhottumaan silittelemällä sen hiuksia. "Kaikesta, se epäilee, että mulla on joku toinen ja valittaa, että mä en rakasta sitä" se sanoi hiljaa. "No onko se oikeassa?" kysyin, vaikka sisimmässäni tiesin vastauksen. "Mulla on tunteita Nikoa ja sua kohtaan, enkä mä usko, että mä rakastan sitä, eli se on ihan oikeassa, mutta kyllä mä siitä silti välitän!" se huusi, mutta hiljaa. Tuohon mä en osannut enää vastata mitään, mutta sitten se auttoi mua "Mä oon onnellinen teidän puolesta, mutta silti se sattuu. En mä ihmettele, että sä halusit Nikon, etkä mua, koska sä oot nainen ja Niko on harvinaisen ihana mies. Enkä mä Nikonkaan valintaa ihmettele, sä olet helvetin kaunis nainen ja te ootte tosi hyvä pari. Te ootte molemmat kokenu menetyksiä ja te ootte muutenki ku paita ja peppu. Sä oot kyllä se perse, paremman näköinen osapuoli". Se alkoi nauraa ja mä yhdyin siihen. Se oli helpottunutta naurua, molemmilta puolin, koska me tiedettiin, että siitä lähtien kaikki ois taas ennallaan meidän välillä. Mulla olis taas Juulia ja Juulialla mut. Lumous meidän ympäriltä särkyi ja vasta sitten me huomattiin Nikon ja Mia, jotka seuras meitä keittiön ovelta. Niko hymyili helpottuneena, Mia itki. "IHANAA KUN TE SOVITTE!" se huus itkunsa läpi, juoksi meidän luo ja otti molemmat karhun halaukseen. "NIKO TÄNNE JA ÄKKIÄ KANS!" se nauro Nikolle, joka seurasi tapahtumia edelleen ovelta, mutta käveli nauraen meidän luokse ja osallistui haliin.

Milla katosi kuvioista pian sen jälkeen ja Juuliasta tuli taas oma iloinen itsensä. Mä tiesin että Niko oli kuullut sen Juulian lauseen mun ja sen yhtäläisyyksistä, joten en yllättynyt, kun se parin päivän päästä otti mut illalla syliinsä ja sanoi: "Mä oon tuntenu sut nyt tosi kauan ja mä rakastan sua. Sä oot kuullut mun tarinan, mun elämän, mutta mä en vieläkään tiedä mistä sä tuut, mä en tiedä kuka sä oot. Tai äh, mä en tiedä miten mä ottaisin tän puheeks. Mutta mä rakastan sua just tommosena kun sä oot, tuun aina rakastamaan. Silti mä haluisin tietää, mistä sä tuut ja kuka sä oot, mä haluisin, että sä voisit luottaa muhun tarpeeks, että voisit kertoa sen mulle. Sä toivottavasti tiedät, että voit kertoa mulle mitä vaan." Se kuullosti tukahtuneelta ton sanoessaan ja mä huomasin, että se oli kyllä miettin tuota jo jonkun aikaa. Silloin se käänsi mun kasvot sitä kohti ja suuteli mua ahnaasti, kuin kertoen, että se on tosissaan. Se oli pitkä suudelma ja meidän ensimmäinen ja kun se vetäytyi musta lopulta hieman kauemmaksi, vain katsoakseen mua, mä tunsin sen lämpimät ja pehmeät, mutta samalla niin vaativat huulet edelleen. Katse kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, sitä mieltä mä oon. Ja se katse avas kaikki mun portit, jokaisen. Mä olin ihan auki ja haavoittuvainen sen edessä. Ja mä kerroin sille kaiken, ajan ennen Peetun kuolemaa ja ajan sen jälkeen, päättyen mutsin laitokseen menoon ja siihen, että mä en enää uskaltanu käydä katsomassa sitä. Se kuunteli koko ajan, täysin vakavana ja joissain kohdissa se rutisti mua entistä kovempaa. Kun mä lopetin, se katsoi ikkunasta ulos, jonnekkin kauan ja puristi mua itseään vasten kovaa, kuin peläten, että joku voisi tulla ja ottaa mut pois. Ja kun se vihdoin heräsi transsistaan ja sai ajatuksensa kasaan, sen ilme oli hellempi kuin ikinä aikaisemmin. "Hyvä, että lopulta kerroit. Sä oot vahvin mun tuntema ihminen, mä en ois varmaan selvinny tosta" se sanoi ja suuteli mua taas, tällä kertaa hellästi ja varoen, kuin peläten särkevänsä mut. "Mutta mä oon kyllä sitä mieltä, että me lähdetään huomenna sun äitiäs tapaamaan" se sanoi ja hymyili ilkikurisesti. "Eiks ois jo korkea aika, että se tapais sen tulevan vävyn ja mä mun tulevan anopin?" se sanoi lämpimästi ja katsoi mua tavalla, josta mä tiesin, että se tarkotti tota. Se oli tosissaan.





Seuraava osa onkii sit varmaan The End, toivomuksia saa pistää ja toivottavasti piditte:)