IRC-Galleria

Viikko viikolta mä vaan aloin pitää ikiomasta Jääprinssistäni yhä enemmän. Ei hemmetti toi kuullosti homolta. Mutta se se mulle kai oli. Jääprinssi. Semmone joka elää saduissa. Niitä ei oikeesti oo olemassa. Sen takii niit on niin vaikee lähestyy. Se tuntu aina niin etäiseltä. Ja se taas kannusti mua yrittää kovemmin.

Mut sit se löi "pommin" pöytään. Tai oishan mun se pitäny arvata. Ja eihän sen mun ois pitäny haitata. Niinhän mä silloin lupasin.Silloin. Se kerto sen, kun me oltiin tunnettu 5 ja puol kuukautta. Ja koko sen ajan me oltiin yhdes koko ajan. Koulusta aina iltahämärään saakka. "Kuule, mä luulen, että mun täytyy kertoo tää sulle nyt, että sä pääset karkuun jos sä haluat. Tai siis jos. Tottakai sä haluat", se sano. Mä vaan nauroin ja sanoin "Mitä sä mies oikein höpiset? Mä haluun aina olla sun frendis! Ei oo mitään, mikä pystyis tulla meidän väliin. Mä lupaan. Sä oot eka jäbä josta mä oikeesti pidän. Et oo semmonen munalla ajatteleva tylsä paskiainen. Sä oot täysin erilainen mut just sen takii mä kai susta tykkäänki". Se tais punastua. Vaikka vaan hieman. Mut mä kerkesin huomata sen. Ja jotenki mä arvasin mitä se aiko kertoa. "Niin tota mä luulen et sä tiedätki jo, mutta ajattelin, että tää pitää kuitenkin sanoa suoraan ni pääset juoksee hyvällä syyllä: mä oon homo." Ja sit se jäi kattoo mua sellasella koiranpentuilmeellä jota en ikinä olis siltä osannu odottaa. Se sulatti mun sydämen totaallisesti. Mä en saanu sanaa suustani. Ja se käsitti sen tietenki väärin. Se näytti siltä, että se alkaa itkee. Ja se käänty selkä muhun päin. Siinä me seisottiin molemmat hiljaa monta minuuttia. Sit se sano tukahdutetul äänellä :"Sä voit mennä jos haluat, ei sun oo pakko olla hintin kanssa...Varo vaan tai sutki leimataan..." Ja sit se itki. Mä en ikinä ennen oo nähny miehen itkevän. Sitä ei ois huomannu jos ei ois kattonu tarkkaan. Ja jos ei ois tuntenu sitä. Sen hartiat täris, mut vaan vähän. Katoin sitä vähän. Muhun tulvahti sellanen kumma suojelunhalu. Sellanen tarve sulkea se mun syliin. Että mä en haluis ikinä enää nähdä sen itkevän. Että mä ennemmin kuolisin. Mutta enhän mä voinu. Enhän mä ollu sellanen, enhän? Mä vaan taputin sitä olalle ja sanoin, että "Mitä väliä sillä nyt on, ihminenhän sä oot silti samanlailla kuin minäkin! Ja vielä harvinaisen hyvä ihminen! Ei mulla oo ikinä ollu yhtä hyvää kaveria kuin sinä. Mutta kai sä ymmärrät, että mä oon kyllä ihan hetero.." Ja se käänty kattoo mua. Sen poskia pitkin meni kyynelten jättämät viirut ja sen silmät oli punaset. Mutta se hymyili. Helpottuneena. Vaikka mun omasta mielestä mä en kuullostanu kovin vakuuttavalta. Mä kuullostin lähinnä koneelta. Noi sanat tuli mun suusta vaik ajattelin ihan muuta. Mä ajattelin, että mä oisin halunnu suudella sen kyyneleet pois. Mut se ajatus pelotti mua. Se pelotti ihan helvetisti.

Jotenki mä vaan työnsin sen ajatuksen sivulle mut seuraavan puol vuotta mä toimin ku robotti. Me ei enää hengattu iltasin juurikaan yhdessä. Korkeintaan ilta viikossa. Ja sekin oli muuttumassa muodolliseks. Loppuenlopuks me nähtiin enää koulussa. Mä en tiedä mikä muhun meni. Miten mä onnistuin hukkaamaan elämäni parhaan asian vuodessa. Vaikka mä olin löytäny Jääprinssin. Ja saanu jo sulatettua sen pintaa jo hieman. Niin paljon, että se uskals kertoa mulle siitä. Se luotti muhun, mutta mä petin sen. Mä en ikinä anna sitä itelleni anteeks. Sit vuoden päästä mä kai jotenki heräsin. Yks aamu helmikuun alussa. Ennen ystävänpäivää se joka tapauksessa oli. Mä näin sen koulun pihalla aamulla. Silloin oli paljon pakkasta ja sen hiukset oli vähän jäässä. Sillai jännästi. Se seiso siellä pihan nurkassa yksin ja näytti niin haavottuvalta siinä valtavassa sähkönsinisessä takissaan. Ja sen tikkujalat täris. Silloin mä sen älysin. Mä olin rakastunu siihen. Me vaihdettiin pitkä katse. Se tuntu tunnilta. Mut sit se kääns selkänsä ja läks sisälle. Mä seisoin siinä vielä niin kauan, että kellot soi. Musta tuntu, että sekin älys. Mut samalla se suuttu. Joten mä en uskaltanu puhua sille mitään.