IRC-Galleria

Maistiainen tulevasta ficistäni "Viisivuotiaan Tasolla" Alextian, Alexin PoV

---

- CHRISTIAN, MÄ PIMAHDAN IHAN KOHTA! Musta tuntuu että mä oon viisivuotiaan seurassa! Parahdan, katsellen ympärilleni. On uudenvuodenaatto, kello ei ole vielä kaksitoista, vasta yksitoista. Christian taitaa olla hieman väsynyt, kuulemma valvoi töiden ääressä viime yön.. Niin no, se kyllä näkyy siis käytöksessä, sillä nyt tämä pieni mies on päättänyt leikkiä kanssani piilosta, enkä yksinkertaisesti ymmärrä, mihin aikuinen mies voi piiloutua, koska mä olen tutkinut kohta joka nurkan. Parahdukseni jälkeen kuulen vastaukseksi ilkikurisen, lapsenomaisen hihityksen. Mä tuun hulluksi. IHAN TOSI. Mihin sellainen pikkumies voi piiloutua?

Tyhjyyteni kasvaa vain.
Minä kuuluin syliisi,
olin turvassa,
siinä oli minun rauhani.
Nyt ei ole rauhaa,
ei turvaa,
ei syliäsi.
Minä olen tyhjä,
sielussani on reikä
ja sydämessäni paikka sinulle.

Älä huolehdi minusta, minä pärjään kyllä.
Olen aina pärjännyt.

Did you forget
That I was even alive?
Did you forget
Everything we ever had?
Did you forget?
Did you forget
About me?

Did you regret (did you regret)
Ever standing by my side?
Did you forget (did you forget)
What we were feeling inside?
Now I'm left to forget
About us

But somewhere we went wrong
We were once so strong
Our love is like a song
You can't forget it

So now I guess
This is where we have to stand
Did you regret
Ever holding my hand?
Never again
Please don't forget
Don't forget

We had it all
We were just about to fall
Even more in love
Than we were before
I won't forget
I won't forget
About us

Somewhere we went wrong
Our love is like a song
But you won't sing along
You've forgotten
About us

"Yks on facebookissa, yks on ircis, toinen on ircis, yks pelaa jotai vitun kynäpeliä, mitä helkkarii, joku vie mun tuolin. Joku on googlessa ihan rennosti ja vittu kiva tukikurssi, toimii mun aivoille terapeuttisesti. Opettajaki Huuto.Netissä."

Lol 8DD b

Anteeksi jos häiritsen mutta oli pakko kirjoittaa
On liian kauan mennyt jotta uskaltaisin soittaa
Muistatko tähdet muistatko edes minua
Olen täällä yhä ja ajattelen sinua
Minulla ei mene hyvin kiitos kysymästä
Liian kauan olen ollut erossa ystävästä
Joka aina kuunteli ei lakannut ymmärtämästä
Aina löysi valoisat puolet asiasta pimeästä
Sinua muistelen luon katseeni tähtiin
Tuhatmäärin me niitä sinä yönä nähtiin
olisipa ollut aikaa lisää sitä vain hetki
yhdessä olo kuin taikaa kaiken kruunas se retki
Vain me kaksi tähdet ja kuu
Oli maailmasta suljettu pois kaikki muu
Muistatko mua enää muistatko sen retken?
Niinhän se on hyvä kestää vain hetken

Muistatko tähdet muistatko edes minua
Olen täällä yhä ja ajattelen sinua
Suon katseen tähdille noille
Maailman paino putoaa mun hartioille
Toivon vaan et jälleen tavataan
Ja yhdessä vanhoja muistellaan
Oltiin kavereita kasvettiin yhdessä
Nyt kaikki on pois vain hetkessä

Kasvosi piirtyy joka yö taivaalle
Susta ei kukaan yhtä paljon haikaile
Se oli silloin ei enää
Olet poissa et täällä tänään
Olet paikassa mistä muut tiedä ei
Olet siellä minne jumala sinut vei
Jossain kaukan täältä
Jossain kaukana heikolta jäältä

Miks piti pois mennä kauas nyt jo sunkin
En pystynyt ajattelee enempää tahdon kauas niin
Kirjoitan tätä vaikkei ole syytä hyvää
Ehkä tuska lievittää mun haavaa syvää

Oltiin kavereita kasvettiin yhdessä
Nyt kaikki on pois vain hetkessä
Ei pysty olla frenditkin on pelkkää nollaa
Sun rinnallas, mulla alkaa sekoon polla
Aina rullattiin joka mestas yhes pienenä
Vielä vähän aikaa sittenkin mut ei enää

Tahdon sut takas vaik menettäsin oman elämäni
Sillä ilman sua mun ystäväni en tunne eläväni
Mun rakkain ystävä sut mä menetin
Ja mä tiedän ettet ikinä sä tule takaisin
Vaikka kuinka mä sitä toivoisin
Kelaisin taakseppäin aikaa jos vaan voisin
Sut käsivarsillani takas maan päälle toisin
Ottaisin sut syliini mielin iloisin
Mut sun kauniit kasvosi mun muistoihin vaan jää
En unohda sua koskaan turhaa edes yrittää
Kaikki kauniit muistot silmieni ohitse vaan kiitää
Elämäni enkeli nyt taivaan sines liitää
Aika nenä eestä mun ohitseni siintää
Miten ikinä voinkaan sua kaikesta kiittää
Harmi että sait olla tääl nii vähän aikaa
Sua ikuisesti tuun mä aina kaipaan
Taivaan kirkkaat tähdet susta aina muistuttaa
Nyt mä odotan vaan yötä joka mut uneen vaivuttaa

Böckin PoV:

- Vanhempainiltaan? Minä vai? Ei. Ei. Missään nimessä ei, älä nyt hulluja puhu, mutisen, katsoen mustahiuksista poikaa. Tuo, 14-vuotias kapinallinen kasiluokkalainen on itse sekoittanut mustat hiuksensa aivan sekaisin, vaaleanruskeiden raitojen kera. No, turha valittaa, tuon näköisenä se menee aina kouluun. Pojan otsahiukset ovat hieman tippuneet silmille, mutta alta paljastuu turkoosit, kirkkaat ja ilkikurisesti tuikkivat silmät. Poika ei ole järin pitkä, puuskaa kätensä ja tuijottaa mua.
- Mutsi ois ilonen, jos sä tulisit. Paitsi että mä en äitiäni edes tunne. Sehän lähti heti kun mä synnyin ja vaan jätti mut sun luo. Paitsi että te ette ees ollu ikinä yhdessä. Kiva. Jos mäki rupeen harrastaa yhdenillansuhteita. Sandran äiti on myös muuten poissa, se kuoli. Mut nyt faija hemmetti soikoon ylös sieltä tai mä räjähdän! Sinisilmäinen poika pälättää kuin papupata, välillä mun on kieltämättä vaikea saada selvää, mistä se puhuu. Pieni virne kulkeutuu mun huulilleni. Kukas väitti, ettei teinipoika ikinä kerro mitään isälleen? Sandra. Sen nimen mä olen tuntenut jo kaksi vuotta, taukoamatta. Eikä se kuulemma ole edes vielä pojusen tyttöystävä. Nykynuoriso on niin kummallista.
- Tobias, sä olet 14, sä et rupea harrastamaan vielä mitään muuta, kuin söpistelysuhteita, sano mun sanoneen. Mennään sitten, mä en halua nähdä, kun sä räjähdät, oma poika sentääs. Mutta et tee mitään tyhmää, mä olen kuitenkin poliisi ja sustakin voisi tulla, mutisen seisomaan nousten ja ulos astellen, syysilmaan. Tobiaksesta voisi tulla poliisi, mutta mä olen aivan varma, että siitä ei tule. Huokaan hieman.
- Ei musta saakeli poliisia tuu, kun rikollinen. Tuleepahan sullekkin tekemistä poliisihommissa, Tobbe vastaa, virnistäen ilkikurisesti, näyttäen kieltään ja istuen nauraen mun autooni. Huokaan syvään, pyöräyttäen silmiäni, laittaen lämmityksen päälle, lähtien ajamaan kohti poikani koulua, naputellen samalla kynnellä autonrattia.
- Kuka toi mies muuten on? Kuulen kysymyksen, vilkaisen Tobiaksen osoittamaan kuvaan. Ahaa. Mä olenkin pitkään jo odottanut, milloin sille juolahtaisi kysyä sitä. Mun auton sisäpuolella roikkuu valokuva, jossa me ollaan. Minä ja Alex. Pudistan vaan päätäni hiljaa, keskittyen siihen, että saisin mustan auton pysymään tiellä. Tää tuottaa mulle toisinaan vieläkin hankaluuksia, sillä aikanaan se oli Alex, joka ajoi, kun jossain kuoli joku.
- Se on Alex. Mä kerron sulle joskus lisää. Yhden asian mä silti voin kertoa. Se on mies, jonka takia kaikki mun suhteet on ollut vaan yhdenillansuhteita, mutisen, enkä välitä poikani kysyvästä katseesta, kun ajelen eteenpäin, pysäyttäen auton täpötäyteen koulun pihaan. Ja täälläkö vain yksi luokka? Tai ehkä tää vaan tuntuu niin täydeltä.

Alexin PoV:

- Mä vihaan sitä, kun herra Tobias Böck ei voi pitää puhelinta päällä ! FAIJA SÄ ET VOI KÄSITTÄÄ! Aina, kun mulla on tärkeetä asiaa, se ei voi vastata. Miks te miehet ootte niin vaikeita? Kuuntelen rauhallisena tyttäreni tuskaista puhetta, istuen tuon pulpetilla luokassa, kun tyttö itse istuu kädet puuskassa tuolissa, on nostanut myös jalkansa pöydälle. Niin mitkä käytöstavat? Vilkaisen tyttäreeni, pitkät, kiharat, vaaleanruskeat hiukset ja ruskeat silmät, kuten minulla. Mä en tiedä tarkemmin, kuka on tää Tobias Böck, mutta mä en voi sille mitään, että aina kun mä kuulen sen sukunimen, tai näen, miten Sandra jälleen näyttää pojan luokkakuvastaan, mä palaan muistoihin uudelleen. Mä en käsitä, miten joku voi muistuttaa niin paljon Christiania. Ihmistä, jota mä en ole koskaan meinannutkaan unohtaa.
- Kyllä mä käsitän, ehkä se ei vaan jaksa kuulla susta. No vitsi oli. Me miehet ollaan vaan miehiä, sori. Paljosta oisit jääny paitsi, jos et ois miestä saanu ittees kasvattamaan, virnistän hieman, pörröttäen tuhahtavan tytön hiuksia. Ovi takanani aukeaa ryminällä, en käänny katsomaan, mutta näen miten iloinen pilke siirtyy tyttäreni ruskeisiin silmiin, tuo pomppaa seisomaan tuolistaan, paiskaten melkein minut samalla lattialle.
- Tobiiiaaas! Tyttö kiljaisee, niin, että koko luokka varmasti kuulee sen. Tässä vaiheessa mun on pakko siirtyä katsomaan, että miten ihmeellinen otus tämä Tobias oikein on, kun ei voi kerta minuuttiakaan olla erossa. Katselen, miten dramaattisesti tyttäreni heittäytyy toisen teinin kaulaan ja tuon teinin näkeminen saa minut värähtämään. Se on kuin sinä, nuorempana. Vaikken sinua tuntenut silloin, voin olla varma, että sinä olit tuonnäköinen. Siirrän katsettani hieman oikealle ja se pysähtyy salamana.

Böckin PoV:

Katselen hetken, miten itselleni vieras tyttö, kai tämä Sandra suoraansanottuna roikkuu kuin takiainen poikani kaulassa, Tobias tosin näyttää vaan onnelliselta, joten mikäs siinä. Alex kuule, olisin minäkin halunnut monta kertaa roikkua sinun kaulassasi, kuin takiainen. Tunnen jonkun tuijottavan minua, se häiritsee. Liikautan katsettani ja kohtaan tutut, ruskeat silmät. Ne ovat täynnä tuttua ilkikurisuutta ja intohimoa. Sanaakaan sanomatta nouset seisomaan tuolilta ja astelet eteeni. Samassa tajuan, miksi Sandra on näyttänyt niin tutulta. En sano sanaakaan, kiedon käteni ympärillesi, sinä teet samoin.. Suljen silmäni ja hengitän taas sitä tuttua tuoksua. Käteni ovat niskasi takana ja nyt vakuutan, että aion roikkua sinussa tämän illan, ja loppuelämäni, kuin takiainen. Aamen.

Ja vaikka elämä jatkuukin,
en kadu sitä että sinut kohtasin.
Ja mä uskon että myöhemmin,
aika maalaa kuvamme kauniimmin.

- Tervehdys, sanon, astellen sisälle toimistoon, lihaksikas saksanpaimenkoira vieressäni, Friz vilkaisee muhun, tai oikeastaan kädessäni olevaa valkoista makkarasämpyläpussia. Viskaan yhden Rexille ja toisen Frizille, joka kyllä kovasti ojentaa kättään, mutta kumma kyllä sämpylä lennähtää lattialle. Pyöräytän silmiäni, naurahtaen, nappaan yhden sämpylän, otan siitä otteen ja olen jo viskaamassa sen, kun huomaan Christianin pöydän olevan tyhjä. Sotkuinen se pöytä on, kuten aina. Papereita siellä sun täällä, pari lyijykynää puoliksi lattialla. Virnistän ajatukselle.
- Saat odottaa Christiania siinä. Missä Christian muuten on? Kysäisen, laittaen sämpylän Christianin pöydälle ja mulkaisten varoittavasti Rexiin, sillä tuo katsoo mielestäni aika himoiten makkarasämpylää, joka on omistettu Christianille. Lysähdän mustaan nahkatuoliini, odotellen Frizin vastausta kollegani, sen suloisen pikkumiehen olinpaikasta. Suljen silmäni, vaikken ole edes järin väsynyt, koukistan jalkani tuolille, Rex makoilee rauhassa toimiston lattialla.
- Jahtaa jotain rikollista, Heiz Korgenia. Murhannut kirjastohoitajan, Friz hymähtää rauhallisesti, mä olen jo nyökkäämässä rennosti, kunnes ruskeat silmäni rävähtävät auki, hypähdän seisomaan, Rex nousee äkisti, murahtaen, kummaksuen omistajansa kummallista käytöstä. Katson silmät lasittuneina hetken Friziä, toivoen että Christian hyppäisi nauraen jostain pöydän alta halaamaan mua, ja sanoisi, että Friz vaan pelleilee. Mutta mies näyttää aivan normaalilta, katsoo minua kysyvästi.
- Heinz Korgen? Toistan, nielaisten voimakkaasti, Friz nyökkää hieman hämillään, suu täynnä makkarasämpylää, varoen kuitenkin, ettei murustakaan sämpylästä satu tipahtamaan siihen, pöydälle siis. Huokaan hieman, enkä oikeastaan edes mieti, mikä olisi paras tapa toimia nyt, juoksen kohti ovea.
- Rex! Huudahdan, Friz katsoo perääni suu raollaan, edelleen murusia suussaan, koira ponkaisee jälkeeni, tosin hieman ihmeissään. Kenkäni kopisevat vasten rakennuksen käytävää, enkä ole kai koskaan juossut näin lujaa, Rexin laukka-askeleet vetävät lujaa, hieman välillä sutien mielessäni. Jatkuvasti toivon, että tämä kaikki olisi vain painajaista. Kuulen, miten Friz huutaa perääni ihmeissään, mutten pysähdy, en voi.
- Autoon! Huudahdan, ulos päästyäni, koira hypähtää avonaisen ikkunan kautta pelkääjänpaikalle, itse istun kuskinpaikalle ja olen niin hermostunut, etten meinaa saada edes avainta avainreikään, mutta lopulta auto käynnistyy, hyrräten. Painan vilkut päälle ja kaasun pohjaan, Rex luimistaa korviaan inahtaen, mutten välitä. Pidän sumean katseeni tiessä, ajaen, välittämättä paskaakaan mistään helkkarin liikennesäännöistä. Christian jos nyt näkisi minut, ei hän uskoisi silmiään. Se ajatus mielessäni nimenomaan kytee, saa pelon aikaan ja tärinän käsissäni. Näkeekö Christian enää ikinä minua. Näenkö minä enään koskaan häntä, elävänä? Puhun samalla aika hysteeriseenkin tahtiin Frizin kanssa puhelimessa, sillä äsken unohtui kysyä tämän Heinzin olinpaikka, loppujenlopuksi taisin ymmärtää, että se on aika oleellinen asia tässä kiinniajossa.. Käännyn erästä hiekkatietä pitkin, yhä kaahaten. Lopetan puhelun. Tätä hiekkatietä, 2 kilometriä. 2 pitkää kilometriä, jotka voivat viedä kokoajan Christiania vain kauemmaksi musta, ehkä liian kauas, ehkä niin kauas, etten mä enään voisi koskaan kuulla tuon ääntä. Ajan kaahaten vanhan autiotalon pohjaan, lyön äkisti jarrut kiinni, niin lujaa, että Rex meinaa lennähtää penkiltä alas, tuo mulkaisee minua lähinnä kiukuissaan 'olet makkarasämpylän velkaa' asenteella. Pudistan päätäni ja hypähdän ulos hiekkaiselle maalle, en edes katso ympärilleni, askeleeni suorastaan kiitävät kohti autiotaloa, mutta äkisti tunnen koko maailman, askeleideni, sydämeni, mieleni, kaiken pysähyvän, kun kuulen huutoa, jonka jälkeen laukauksen. Laukauksen jälkeen ilmaan syntyy syvä hiljaisuus, tunnen kasvojeni olevan täysin kylmät.

Pian huomaan miehen juoksevan ulos rakennuksesta. Paitsi pahus, se mies ei nimittäin ole Christian. Se mies tunnetaan nimellä Heinz Korgen. Mustat, olkapäille ylttävät hiukset, vanhat, harmaat silmät ja pistooli taskussaan.
- Heinz Korgen, lähti oikealle, huudahdan, auton kautta Frizille, laitteen avulla, ja lähden itse juoksemaan kohti autiotaloa, mielessäni vaan hokee Christianin ääni. Täytyy ehtiä, täytyy. Varjot kapuavat ylleni, on jo myöhäm mutta en välitä. Minun tarvitsee päästä nopeasti, minun tarvitsee pelastaa ainoa ihminen, joka minusta on tosissaan välittänyt ja jota minä olen aina rakastanut. Juoksen autiotaloon sisälle, joka on niin aavemaisen hiljainen, että hetken mietin sen olevan myös tällä hetkellä autio, tosin Christian ei olisi päässyt pois täältä, ilman että olisin huomannut sen. Rex alkaa haukkumaan, lähtien kipuamaan aika huteranoloisia, ruskeita, puisia rappusia ylös. Säntään perään, rappusten nitistessä ikävästi ja meinatessa katketa, kun kenkäni kopisevat voimalla, kuin tyrannihyökkäys vasten portaita. Ylhäällä repäisen edessä olevan valkoisen oven auki, mun jalkoihini vuotaa puhdas, kirkas, verenpunainen veri. Hitaasti kohotan katseeni, väristen, päästäen suustani voimakkaan huudahduksen. Makaat siinä. Liikkumatta. Luoti on mennyt sisälle suoraan kasvojesi läpi. Iskeytynyt suoraan silmiesi väliin. Juoksen sinun luoksesi, huutaen sinun nimeäsi. Kyykistyn viereesi, muttet nouse halaamaan minua ja kerro tämän olevan aprillia. En saisi ikinä tehdä aprillipihaa sinulle, tai sinä minulle. Rex tulee nuolemaan verisiä kasvojasi, mutta et siltikään herää. Soitan ambulanssin, vaikka tiedän, että se ei enää auttaisi. En vaan tahdo uskoa.
- Hei, Christian , herää.. Christian, mä rakastan sua. Kuulet sä mua? Älä nyt vaan kuole.. Christian.. Tehään kaikkea mitä ollaan aina haluttu tehä, ryöstetään vaikka jäätelökioski tai jotain. Mun elämä on ihan merkityksetöntä ilman sua. Sä et saa kuolla, et saa. En mä pärjää ilman sua. Niiden pitää pelastaa sut. Mä kuolen ilman sua, Christian! CHRISTIAN!!

(Kuluu muutamia päiviä..)

Tuijotan edessäni hohtavaa, valkoista rakennusta, suurta. Sen päällä on risti ja sisällä soitetaan sinun viimeinen musiikkisi. Minun tummiin hiuksiini sataa lunta taivaalta, seison siinä paikallani ja toivon että oisit vieressäni. Sen vuoksi, että nyt on jouluaatto. Kuolit 5 päivää, ennen jouluaattoa. En saanut viettää ainuttakaan joulua kanssasi. Ja samperi, se on epäreilua! Potkaisen lunta hieman mustilla kengilläni ja vaikken tahtoisi, tiedän, että minun täytyy.
- Alex, kuulen äänen viereltäni. Vilkaisen Friziin, kylmillä, lasittuneilla silmilläni, taputan hellästi reittäni, jotta Rex siirtyy viereeni, avaan kirkon oven, astellen sisälle. Arkkusi on alttarilla, valkoinen, suuri arkku, jonka sisällä sinä makaat nyt. Kävelen eturiviin, vilkaisemattakaan muihin, kannan sylissäni valkoista kukkaseppelettä. Istahdan kohta kirkonpenkkiin, Friz yrittää istua viereeni, mutta väistyn kauemmas, kauemmas muista. Kun musiikki loppuu ja pappi saapuu eteen puhumaan sinusta, painan käteni puristamaan puisen penkin selkänojaa. Puren huultani niin, että kohta siitä saattaisi vaikka valua verta.
- Olemme kaikki kokoontuneet tänne toivottamaan Christian Michael Böckin taivaanisän luokse, kuulen lauseen, ja tiedän sen olevan täyttä scheisseä. Ei ole mitään hemmetin taivaanisää. Sillä jos olisi, Christian istuisi vieressäni ja arkussa makaisi joku ihan toinen. Rauhallisena ja komeana, kuten sinä aina olit. Me juhlisimme yhdessä ensimmäistä jouluamme. Suljen silmäni, kun pappi puhuu ja yritän hiljentää hänen äänensä pääni sisällä. Mietin sinua, sinun ääntäsi, Christian.
- Haluaisko joku vielä sanoa jotain, ennen kuin lähdemme viemään arkkua viimeiseen paikkaan? Papin ääni herättää minut ajatuksistani. Viimeiseen paikkaan. Se ei ole totta. Christian kulkee aina mukanani, aina. Sen myös aion sanoa, joten nousen seisomaan. Tunnen monien katseet selässäni, kun kävelen sinun valkoisen arkkusi vierelle, Rex seuraa minua aivan hiljaa askeltaen. Kyykistyn polvilleni, antaen kyyneleiden valua poskiani pitkin. Lasken valkoisen seppeleen haudallesi. Olisit varmasti pitänyt siitä.
- Christian oli mulle paljon enemmän kuin kollege, kaveri, ystävä tai toveri. Christian oli mulle puoli elämää, puoli sydäntä ja puolet mun ajatuksista. Mä unelmoin aina, että me oltaisiin ikuisesti yhdessä. Jaettaisiin hyvät ja huonot asiat. En mä tosiaankaan unelmoinut, tai edes tajunnut, että sä voisit olla poissa. Mutta siellä sä makaat. Paitsi et sä ole poissa. Et koskaan Christian. Sä et ikinä ole kaukana, tai poissa. Mä kerron sulle salaisuuden. Heti kun mä näin sut, mä laitoin sut talteen mun sydämeen. Sä oot siellä edelleen ja se kyllä tuntuu. Mä olisin halunnut suudella sua hyvästiksi. Mä en voi lakata syyttämästä itseäni. En vaan voi Christian. Ja yhden asian mä vannon. Mä en enää elä, vaikka mä olen tässä. Mä kuolin sun kanssasi. Mä en tule hyväksymään tätä ikinä. En koskaan. Ja mä kostan . Mä kostan sun puolesta.

(Kuluu viikko, Yleinen PoV.)

Kaikkea sitä maailma tapahtuu. Miten rakkaus voikaan merkitä jollekkin niin paljon. Se juttu pysäytti minut, se, jonka luin aamulla lehdestä. Muistan tasan, miten se meni.
' Nuori poliisimies saanut surmansa oman käden kautta.
Menestyvä rikospoliisi, Alex Brandtner on viime yönä poistunut oman käden kautta keskuudestamme. Ennen kuolemaansa hän oli vannonut kollegansa arkulla, ettei tule hyväksymään tuon kuolemaa koskaan, sekä vakuuttanut kostavansa. Juuri saamamme tiedon mukaan, Heinz Korgen löytyi viime yönä vankisellistään, puukko niskassa. Vain 45 minuuttia Korgenin kuoleman jälkeen Alex Brandtner löytyi kuolleena, tapaus on selkeä itsemurha, liikaa unilääkkeitä. Mutta mikä tästä asiasta tekee salaperäisen, on se, että ruumis löydettiin Christian Böckin haudalta.. '