IRC-Galleria

Voi perkules, ettenkö sanoisi...

Törmättiin lauantaina isään, siis siihen ainoaan, biologiseen isääni, mieheen jota olen koko ikäni pitänyt täytenä renttuna. Tuo alkoholisti, väkivaltainen, mielipuolinen, pelottava, kauhea. Mies, jonka kanssa en ole ollut juuri missään tekemisissä yli 20 vuoteen. Ja kammotus, mikä tapaaminen olikaan.

Risto oli tietenkin huppelissa, kuinkas muutenkaan. Selitti siinä sitten ummet ja lammet siitä, miten on väsynyt juomiseen ja tahtoisi lopettaa ja niin edelleen. Jotenkin oli jopa epätoivoinen puheissaan. Ja minä vaan mietin, että paskat, äijä on viimeiset 30 vuotta rakastanut pulloa enemmän kuin lähimmäisiään.

Ja sitten se oli vielä harmaa, vanha, sairas, ja surkea mies. Tämä ei nyt mene mun aivoihini mitenkään. Kun olen vaan pitänyt sitä pelottavana miehenä, ja siinä se nyt sitten oli miltei kyynel silmässä valittamassa. Vaikea vihata miestä, joka onkin oikeasti niin pirun säälittävä. Vittu, mun aivot nyrjähtää.

Mä en vaan todellakaan jaksaisi enää mitään sairasta vanhempaa monen vuoden jälkeen, kun mulla on omassakin terveydessä tekemistä. Mutta silti ahdistaa. Kun ei olla oltu välissä 20 vuoteen, ja nyt mä tajuan että se on jo vanha ja sairas eikä eläkään ikuisesti. Mitä jos mä en ehdi tutustua siihen ihmiseen? Pienenähän mä uskoin kyselemättä mitä mulle on siitä miehestä kerrottu, mutta nyt mä en ihan usko kaikkea sitä. Haluaisin tietää millainen ihminen se oikeasti on.

Hullua, miten minusta - siitä vahvaksi ja itsenäiseksi sanotusta - löytyy vielä se pieni lapsi, joka etsii vanhempansa hyväksyntää. Vielä kaiken sen jälkeenkin, mitä se vanhempi on tehnyt. Kaikki ne pettymykset, kaikki ne lyönnit...

Äh, miten sekava ja turha juttu taas. Eikä vähentänyt mun hämmennystä yhtään. Perkele.