IRC-Galleria

on alkanu hiljalleen tuntua siltä, että olen ihan oikeasti aika paska ihminen. en tiedä miksi sanon sen aina muille; voisi jotain muuria yrittää pitää pystyssä, edes. toisaalta, en tiedä miten ja miks mulla on vielä niin high hopesit, vaikka aina menee vituilleen. jotain sairaalloista, masokistista optimismia, tai jotain, ehkä? en tiedä. asia on joka tapauksessa sillä lailla, että 80% ajatuksista on itsekeskeisiä, jotenki muhun liittyviä, ja en osaa tehdä asialle mitään. enkä tiedä, että pitäiskö sille edes tehdä jotain. ei mitään hajua siitä kuinka itsekeskeisiä ihmiset normaalisti on (koska normaalit ihmiset ei puhu salaisuuksistaan tai totuuksistaan, normaalit ihmiset välttelee ja leikkii, että kaikki on kunnossa, everything is under control, ja täten asiat kai ainakin paranee myös. ei, että en itse välttelis tai jotain, mutta oon tosi paska tunnemuurien ja suojaavien valheitten kanssa), mutta oon ehkä mahdollisesti noin kymmenen kertaa itsekeskeisempi kuin normaalit ihmiset. mutta, pointti onkin just se, että normaalit ihmiset omistaa normaalit suojat ja haluaa samanlaisia suojia muissa (itseasiassa, mäkin varmaan haluun enimmäkseen. en mäkään jaksas kattoa omaa vollotustani, jos en olis minä itse, omassa kehossani ja itselleni jollain perverssillä, tai kenties ihan normaalilla tavalla, niin hyvin rakas), joten niitten ei tarvitse miettiä päivät pitkät sitä, että kuikakohan ihmiset nyt reagoi jos teen näin tai noin, tai reagoiko ne ollenkaan (yleensä ei), ja vihaakohan ne nyt mua, ja oonko ihan tyhmän kuulonen, ja kauheeta miten koko maaailma vihaa mua, mä varsinkin. kaikki varmaan miettii sellasta joskus, mutta sen ei pitäis olla ympäri-vuorokautista. ja mä en osaa pitää suutani kiinni, alkaa ahdistaa jos en kerro kaikkea, koska mitä jos joku SITTENKI välittäs, ja mulla olis mahdollisuus johonki hienoon, mutta sitten sanoiskaan. nii pitää nyt kertoa. pitää antaa kaikille mahdollisuus nähdä kuinka säälittävä on, mutta toisaalta, ei tiedä, että olenko säälittävä omasta mielestä, vai muitten. tiedän, ettei sillä ole väliä mitä muut ajattelee, muttakun sillä on niin helvetisti väliä silti. koska en osaa elää tyhjiössä vaikka tekiskin mieli, ja olis kiva ajatella etten tarvitse ketään muuta. muttakun tarvitsen. ja vaikkei se tarkota, että olen sitten orja niille mielipiteellisille, niin siihen tulee kummiskin semmoinen vivahde. ja mä en ole ainoa masentunut ja itseään säälivä ja vihaava (ei täysin, mutta osin. tai ehkä vihaan muita?), niin silti tuntuu että olen ainoa jolle kukaan ei keksi mitään sanottavaa. tai sanotaanhan sitä, vanhemmat on, ja terapeutti joka on...robootti, periaatteessa, ja ystävä, tai kaverit, sillon kun niitä on. mutten muista mitään sanomisia, viimeisiltä ainakaan, ja ei kai niitten tarvitsekkaan, ja se on oma vika kai muutenkin. paitsi en nyt sanois ihan niinkään. kuka helvetti valitsis tämmösen paskan olemuksen? vaikka olenkin siihen kovin rakastunut....silti. jotain olen tehnyt joka saa ihmiset välinpitämättömiksi, tai vaitinaisiksi, kun taas seuraava henkilö saattaisi valittaa sama asiaa ja saisi 235 kommenttia, toivoen parempaa oloa, ja vakuutuksia siitä että kaikki kääntyy parhain päin. en kai voi oikein tuomita sitä, kun en ole...jotain. mutta silti alkaa ihmetyttää että miten voin erota niin hirveästi jostain toisesta? vai onko kyse maineesta, ja faniudesta?

en tiedä. masentaa vaan, ja koskee niin helvetisti välillä. mutta mitä mä nyt tässä valittamaan. sehän se pointti olikin, eikö? en muista enää.