IRC-Galleria

Puuseppä, jonka palkkasin auttamaan minua vanhan
maatalon kunnostamisessa, oli juuri lopettanut raskaan
ensimmäisen työpäivänsä.

Hän oli menettänyt yhden työtunnin rengasrikon
takia, hänen sirkkelinsä oli tehnyt tenän ja nyt
hänen vanha pakunsa kieltäytyi käynnistymästä.

Kyytiessäni häntä kotiin hän istui kivettyneen
hiljaa. Saavuttuamme perille hän kutsui minut
tapaamaan perhettään. Kun kävelimme etuovelle,
hän pysähtyi hetkeksi pienen puun kohdalla ja
tarttui oksien kärkiin molemmin käsin.

Avattuaan kotioven hän oli hämmästyttävästi
muuttunut. Hänen ahavoituneet kasvonsa olivat
pelkkää hymyä, hän halasi kahta pientä lastaan
ja antoi suukon vaimolleen. Vähän ajan päästä
hän saattoi minut autolleni. Kun ohitimme
aiemmin mainitsemani puun, uteliaisuuteni pääsi
voitolle. Kysyin häneltä selitystä sille mitä
aiemmin näin tapahtuvan.

"Ai niin, tuo on minun harmipuuni", hän vastasi.
"Tiedän että en voi välttää harmeja työssä, mutta
olen varma siitä, että ne eivät kuulu kotiin
vaimoni ja lasten luo. Niinpä minä vain ripustan
ne puuhun roikkumaan joka ilta kotiin tullessani.
Sitten aamulla poimin ne taas mukaani."

"Huvittava piirre siinä on", hän hymyili, "että
kun poimin aamulla aiemmat harmit mukaani,
ei niitä ole läheskään niin paljon kuin mitä
muistan edellisenä iltana ripustaneeni."

- PositiivariPlussa, 8/1998