IRC-Galleria

Tiedot

Luokittelu
Elämänkatsomus ja filosofia
Perustettu
21.10.2005
Tilastot
Käyntejä: 973 (1.7.2008 alkaen)
Koko
10 jäsentä
Tyttöjä: 5 (50 %)
Poikia: 5 (50 %)
Keski-ikä
31,6 vuotta
Otos: 3 jäsentä
Tyttöjen keski-ikä: 33,3 vuotta
Poikien keski-ikä: 30,7 vuotta

Jäsenet (10)

kristalli__LECpihlajatarSCI-FIgrrIlpoNordman_284monapetriinaMiMMu`
« Uudemmat - Vanhemmat »
Silmäni avautuvat ja sulkeutuvat jälleen. Mieletön väsymys lyö päin kasvoja ja pieni lapsellinen toive sängynpohjalle jäämisestä tuntuu sitä todellisemmalta, mitä syvemmälle peiton alle hautautuu. Kello on vasta seitsemän, ja vielä on aikaa nukkua. Vai onko? No ei, kaikilla muilla on kiire peruskouluun ja mekastus on sitä luokkaa, ettei lukiolainen voi nukkua rauhassa. Tätä siis tarkoittaa, että lukiolainen nukkuu vähemmän – .

Runsaan tunnin makaamisen jälkeen sitä tuntee yleensä olevansa jo täysin virkeä. Nyt kuitenkin kömmin jo puolen tunnin jälkeen laittamaan television päälle varmistaakseni, etten ehdi nukahtaa liian syvästi ennen kuin todellinen deadline on edessä. Nyt kuitenkin vireystaso nousee aivan yllättäen uusiin korkeuksiin: en voi uskoa päivän uutisia – voi pojat! Suomi on voittanut olympiamitalin! Tietysti pronssia, ajattelen, ja olen oikeassa, mutta urheilutoimittajan vilpitön innostus vetää mielen iloiseksi. Onhan sekin jotain, ehkä enemmän kuin sitä ehti toivoakaan. Olen tosin luonteeltani optimisti, joten enpä sano vielä mitään ennen purjehduksen, keihäänheiton ja ehkä jopa pituushypyn päättymistä.

Olympiahenki valahtaa kuitenkin taas, kun kello kahdeksan uutiset tuovat uutta viestiä Venäjältä: tilanteeseen ei ole vieläkään tullut ratkaisua. Länsimaisen median mukaan Georgia on lopettanut kaikki sotatoimet ja julistanut yksipuolisen tulitauon, johon Venäjä ei ole yhtynyt. Venäjän mukaan mitään tällaista ei ole tapahtunut, ja se on jo kertoman mukaan laajentanut sotatoimiaan Georgian pääkaupunkiin. Poliitikot ympäri maailmaa ovat tyrmänneet toivot nopeasta rauhasta ja Alexandria-instituutin Venäjän asiantuntijan mukaan tulenarka tilanne on vaarassa laajentua muuallekin Länsi-Aasiaan. Ja jottei mieli vain olisi päässyt liian hyväksi, niin pääseehän uutisiin jopa George W. Bush kertomaan tuomitsevaa suhtautumistaan Venäjän toimiin.

Kiista Etelä-Ossenian vapaudesta on jo lyhyessä ajassa muuttunut suurvaltojen valtapeliksi, jossa vastakkain eivät ole enää niinkään Georgia ja Ossenian kansalaiset kuin arvovaltakysymykset. Maailman mahtavimmat supervallat tuomitsevat toisiaan ja meno on muutenkin aivan liian viime vuosisataa. Öljyistään ja maailmanhallinnastaan huolissaan oleva Yhdysvallat tuomitseekin aivan liian vaikutusvaltaiseksi nousseen Venäjän lähinnä tämän voimistumisen pelossa. Venäjä taas tuntuu noudattavan perinteiseen tyyliinsä vanhaa skottilaista periaatetta ”kuka minua loukkaa, ei rankaisematta jää”. Georgialle kyseessä ei taas ole ollut mikään muu kuin Saakašvilin temppu siirtää huomio sisäpoliittisista asioista muualle – temppu, josta on kokemusta myös suomalaisilla Ruotsin vallan ajalta. Tällöinkin kyseessä on ollut nimenomaan Venäjä.

Jälleen kerran yksi sota on tehnyt itsensä monisyiseksi, monimerkitykselliseksi ja – ennen kaikkea – aivan liian vaikeaksi lopettaa helpoksi. Alkuperäiset syyt ovat jääneet taka-alalle ja syvästi vihaamani periaatteen puolesta toimiminen on noussut ensisijaiseksi. Tässä sodassa, kutein useissa sitä ennen, tiivistyvät ihmisluonnon kamalat piirteet kuten ahneus. Ja jälleen kerran on unohdettu se pieni kansa, jonka vapauttamisesta tässä oli kyse.

Arvovalta on asia, johon törmää väistämättä myös arkielämässä. Jotkut ihmiset eivät yksinkertaisesti siedä minkäänlaista arvostelua, ja pienikin väärä sana voidaan tulkita vihamielisesti (huomaa sanavalinta) sodanjulistuksena. Tämä raivostuttava luonteenpiirre tulee monesti yhdistettyä esimerkiksi taiteilijoihin, joille oma laji on kaikki kaikessa, eikä sen auktoriteettia koko elämän tärkeimpänä asiana sovi kyseenalaistaa. Näin arkipäiväisetkin keskustelunaiheet muuttuvat henkilökohtaisiksi arvovaltakysymyksiksi. Onkohan se musiikki nyt koko elämä? – Ja taas on yksi sota enemmän.

Maailmanpolitiikassa tilanne vaikuttaa kovasti siltä, että Georgia on arvostelua suvaitsematon ääliö, joka purkaa omat sisäiset ongelmansa oman vaikutuspiirinsä erimielisiin ihmisiin kääntäen näin huomion pois alkuperäisistä ongelmistaan. Venäjä taas on kuin omanarvontuntoinen auktoriteetti, joka ei kaihda keinoja rankaista kannattajiensa kiusaajia. Yhdysvallat on toinen auktoriteetti, joka pelkää toisen auktoriteetin nousua itsensä yli. Etelä-Ossean on pikkupoika isojen poikien tappelun keskellä.

Kaikkien näiden arvovaltakysymysten takaa löytyisi arkielämässä suurella todennäköisyydellä itsetunto- ja identiteettiongelmat. Mutta millainen on supervallan itsetunto-ongelma? Kai jotain sellaista, että olympialaisiin marssitetaan yli 500 hengen joukkue, mutta mitalin nappaa silti joku ihmeen Suomi. Ärsyttäisi minuakin, jos maailman suurimman talouden rahoilla olisi tuettu 16:sta sijaa.

Onneksi suomalaisilla on tänään jälleen edessään pitkä puurtamisen taival maailman parhaassa koulutusjärjestelmässä: tässä sivistymättömyyden täyteisessä maailmassa on todella mukava huomata, kuinka sivistys ja rauha ovat kulkeneet käsi kädessä läpi historian. Tuskin tämän sukupolven – niin massamedian ja amerikkalaisen kulttuurieskapismin kyllästämä kuin se onkin – yksikään edustaja tulisi tulevaisuudessa toimimaan kuin Saakašvili, Bush tai kuka tahansa Ruotsin entisistä sotakuninkaista. Siinä missä muu maailma sotii, Suomen armeijan kannatus koko ajan laskee. Harvassa ovat tässä maassa enää ne ääliöt, jotka haluavat armeijaan hienojen univormujen takia.

Se jos mikä on merkki sivistyksestä.

PS. Nyt kun tarkemmin ajattellaan, on entistä selvempää, mistä Shakasvili on hulluutensa perinyt: eikös se eräs vanha kunnon Isä Aurinkoinen, toveri Džugašvili ollut syntyisin samasta maasta...
Olympialaisissa on kieltämättä hohtoa. Enkä siis nyt puhu pelkästään tämän päivän suorastaan mielettömän upeista avajaisista, vaan itse Olympia-aatteesta, joka kaikista maailman aatteista on kiistatta kaikkein tunnustetuin, pitkäaikaisin ja edelleen elinvoimaisin. Nyt kun Peking on avannut sylinsä tälle, on maailmalla aikaa jälleen iloita.

Olympismi on pelkän urheilumuodon lisäksi kokonainen elämänfilosofia, jossa on yhdistetty kaikki ihmisen tärkeiden osa-alueiden, kehon, tahdon ja mielen tasapainoinen kehittäminen. Lisäksi siitä on kasvanut laajalti vaikuttava universaali internationaali, johon ottavat osaa kaikki kansat rotuun, uskontoon tai poliittiseen järjestelmään katsomatta. Moiseen ei ole pystynyt mikään järjestö YK:n lisäksi.

Olympialaisten perusajatuksiin kuuluu myös rauha. Jopa muinainen sotilasvaltio Sparta (aivan, se muskelivaltio elokuvasta 300) lopetti sotimisen olympialaisten ajaksi - joiden jälkeen sitä tosin jatkettiin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tämän päivän tapahtumia katsellessa tulee väistämättäkin mietittyä, että tuon vuosituhansien takaisen yhteiskunnan sivistystaso ylittää heittämällä omamme.

Kun avajaisten jälkeisten uutiskuvan kirkuvat otsikot syttyneestä sodasta saavuttivat silmäni, korkealle noussut olympiahenki tuntui haihtuvan salamana ilmaan. "Juuri kun pääsin sanomasta..." taisi ajatella myös Kansainvälisen Olympiakomitean puheenjohtaja Jacques Rogge, joka hetkeä aiemmin oli vedonnut olympialaisten aikaisen rauhan puolesta. Kuinka ne kehtaavat tehdä tämän meille?

Myöhään torstai-iltana Georgian hallitus avasi tulen, ja aloitti laajamittaisen hyökkäyksen itsenäisyyttään tavoittelevaan Etelä-Ossetiaan. Siinä vaiheessa apuun ryntäsi Venäjä, jonka kansalaisia suuri osa eteläossetialaisista on. Nyt käynnissä on täysi sotatilanne, jossa panssarivainut vyöryvät murskaten alleen kaiken mikä tielleen ennättää, miehet juoksevat ja lentokoneet pudottavat pommejaan... Ja tuhannet viattomat ihmiset kuolevat jälleen kerran.

Tässä vaiheessa mieleen hiipii ajatus, että eikö mikään oikeasti riitä? Ihan kuin humaaneilla maailmanrakastajilla ei olisi tarpeeksi huolia Yhdysvaltain julmasti miehittämästä Irakista tai kansanmurhaa muistuttavasta menossa Myammarissa. Ja kuin kaiken huipuksi missään näissä sodissa ei ole kysymys mistään muusta kuin ihmisten rajattomasta tyhmyydestä, vallanhimosta ja ahneudesta.

Ei sitä järki tahdo käsittää, miksei pieni venäläisverinen valtiontynkä saa lupaa itsenäistyä, vaan sitä kohtaan pitää aloittaa niin mielettömät sortotoimet. Etelä- ja Venäjän federaatioon kuuluva Pohjois-Ossetia kun ovat käytännössä samaa maata, samoilla ihmisillä täytetty. Mieleen tulee väistämättä Irlannin saaren tilanne, ja eteenkin sen ikävät seuraukset: sisällissota, verinen sunnuntai, epäonnistuneet vallankumoukset... Pohjois-Irlannin liittämistä Irlannin tasavaltaankaan eivät estä muu kuin peri-brittiläinen imperialismi (ja tietysti kiva pikku tauti nimeltä uskonto). Ossetian tapauksessa brittien tilalla ovat georgit.

Kuinka kamalaa onkaan yllättäen ajatella, että siinä missä rauhaa ja kansojen yhtenäisyyttä peräänkuuluttava urheilujuhla juhlistaa avajaisiaan ilotulituksin, hymnein ja hurrauksin, kaikuvat toisaalta hurrausten sijaan huudot ja ainoat, mitkä paukkuvat ovat pommit lopettaen joka pamauksella aivan liian monta ihmishenkeä. Siinä vaiheessa tulee kovin ikävä ajatusta siitä, ettei valtioita tai uskontoja - syitä tappaa tai kuolla olisi koskaan syntynytkään...

Ja taas tunnen itseni uneksijaksi. Se on sääli, mutta onhan meitä ainakin kaksi - .

Kaikesta huolimatta toivottavaa on, että Pekingin olympialaiset ovat suuri ja hieno urheilujuhla kaikin puolin, ja sen seurauksena Kiinan kansantasavallan olot paranisivat ja olisi taas yksi huoli maailmassa vähemmän. Olympialaisethan ovat paitsi kansojen ja kauneuden, myös lopulta auttamattomasti eniten urheilijoiden juhla. Toivottavasti siihen on myös pian aihetta muillakin.

"... And the world will be as one"

PS. Ironisintahan tässä on se, että kiinalaiset keksivät ruudin.
« Uudemmat - Vanhemmat »