IRC-Galleria

Ei mul muuta.

Koko ikäni olen syyllistänyt itseäni siitä, että vanhempani eivät pidä minusta. Aina ollaan valittamassa jostakin, teen aina kaiken väärin. Tai ainakin silloin, kun vaivaudun jotain tekemään.

Hoksasin tänään aivan yllättäen, että vika ei välttämättä ole minussa. Joo, uskokaa tai älkää, kerrankin olen tuota mieltä, mikä ei varmaankaan tule toistumaan kovinkaan useasti. Muistakaa siis tämä historiallinen hetki.

Ajatusten paljoudesta sekaisin olevaan päähäni ilmestyi yksi ajatus lisää. Entä jos vika ei olekaan minussa, vaan heissä? Ei, en nyt tarkoita lainkaan syyllistää äitiäni ja isääni. Tarkoitan vain sitä, että he asettavat odotukset aivan liian korkealle. Niin korkealle, etten ylety niihin, vaikka kuinka kurkottaisin tai kiipeäisin tikkaille yltääkseni.

Vanhemmuuden kuvitellaan olevan palkitsevaa ja onnellista. Noh, onhan se jo jonkinlainen palkinto, että synnytyssalilla vihdoin pääsee eroon raskausmahan aiheuttamista selkäkivuista ja hormonien aiheuttamista mielialan muutoksista ja eriskummallisista mielihaluista. Ja puolisokin voi vihdoin huokaista helpotuksesta, kun ei tarvitse sietää raskaana olevan akan ailahteluja. Tosin tuolla palkinnolla on varjopuolensakin: yhdeksänkuukautisen tuskan jälkeen, veren ja huudon saattelemana nainen puskee jalkojensa välistä lapsen. Lapsen, josta saa taakan loppuelämäkseen.

Tuohon kersaan kohdistetaankin sitten suunnattoman paljon eritasoisia vaatimuksia. Mukulalta odotetaan suorastaan ihmeitä, onhan se oma kultamussukka ja paljon parempi, kuin muiden lapset. Samalla pilataan oma elämä stressaamalla rakkauden hedelmästään - lapsen elämästä puhumattakaan.

Itse voin rehellisesti myöntää, että vanhempani ovat pilanneet elämäni. Jatkuva natsihallinto kotona sekä liian korkealle asetetut odotukset kalvavat minua. En ole aikoihin kyennyt suoriutumaan vanhempieni minulle asettamista odotuksista. En ole edes mennyt sieltä missä aita on matalin, enkä sieltäkään, missä aitaa ei ole ollenkaan - en ole enää edes yrittänyt, koska tiedän, etten kykene täyttämään osakseni saamiani vaatimuksia.

Ja jottei menisi liian yksipuoliseksi, olen itsekin pilannut vanhempieni elämän. En tosin niinkään tarkoituksellisesti. Jo lapsen syntymä riittää pilaamaan rakastavaisten elämän. Enää ei ollakaan lempiväisiä, vaan ollaan perhe: lasta hoitava äiti, töissä paskapalkalla raatava isä ja paskova ja itkevä mukula. Siitä on harmonia ja onni kaukana. Varsinkin, kun viidentoista vuoden kuluttua pikku kullanmurun syntymästä paljastuu, että tämä onkin vain saamaton ihminen, joka tekee kaiken aina väärin - silloin harvoin, kun ylipäätään tekee mitään.

Huomenna ajattelin skarpata. Teen läksyt ja menen lenkille. Voisin myös suunnitella jotakin mukavaa äitienpäiväksi, vain pyytääkseni anteeksi sitä, että olen suuri virhe. Ja että edes joskus toimisin niin, kuin minun toivotaan.

Mun vanhemmilla oli hääpäivä. Tein lahjaksi taulun.

_♥_♥___♥_♥_ Laita tämä
♥___♥_♥___♥ sydän sivullesi
_♥___♥___♥_ jos rakastat
__♥_____♥__ jotakuta tai
___♥___♥___ välität jostain
____♥_♥____ erittäin
_____♥_____ paljon.

Tänää mun rakas sisko eli rosa-maria anto ju8lle tän nikin=)=)<3<3<3
ELI SIIS: ROSABLOWJOB

Mun pikkuveljeäni ei ehkä oo siunattu äärimmäisellä älykkyydellä ja siitä johtuvalla ylimielisyydellä kaikkea vähänkin tyhmempää elämänmuotoa kohtaan.
Ei se silti tarkota, että sitä saa kohdella, kun roskaa.

Miks pitää ylipäänsä sanoa sitten yhtään vittu mitään sille mun veljelle, jos ei ihmisillä kerran oo mitään ystävällistä sanottavaa?
Mua itseäni järkyttää tässä se, että ei oikeestaan ketkään rändömit sitä kylmää kohtelua ja kommentointia harrasta, vaan ne ihmiset, jotka niin tekee on mulle läheisiä henkilöitä.

Okei, mun perhe merkitsee mulle eniten maailmassa, niin myös ystävät. Kun te satutatte mun veljeäni kylmäkiskoisilla kommenteillanne ja tylyllä kohtelulla, te satutatte myös mua. Ja aika helvetisti.
Ja mä suutun siitä, että omat sukulaiset ja mun rakkaat ystävät kohtelee Sasua huonosti. Ei kukaan ansaitse sellasta kohtelua, ei kukaan.
En mäkään hauku sulle sun perheenjäseniä, en mä dissaa sun ystäviä ja muita tärkeitä ihmisiä
sulle.
Enkä mä ikinä, koskaan kävis kommentoimassa niille tylysti ja aliarvioivasti, jos ne olis hyvää hyvyyttään mulle jotain kommentoinu, vaikka en niistä tykkäiskään.

Mun pikkuveljeni ei ole Einstein eikä avaruusfysiikan tuleva nero. Ei siitä ehkä olis johtamaan Suomee eikä se ehkä saa ikinä ylioppilaslakkia päähänsä.
Ei, ei siitä varmaankaan ole mihinkään tollaseen, mutta silti se on mun pikkuveli.
Se on mulle rakas ja tärkeä.
Se on maailman paras pikkuveli.

Ei se välttämättä tajua, kun sille vittuillaan. Tai ehkä se ei halua tajuta.
Se on ihan samanlainen ihminen, kuin mekin.
Se on varhaisteini-ikäinen poika, joka älykkyydeltään ei ehkä oo heti toisten ikäistensä perseessä kiinni. Silti se on empaattisempi, kun kukaan teistä, jotka kohtelee sitä, kun vanhaa paperipussia.
Se on parempi, kun kukaan teistä dissaajista, koska se ei ajattele teistä tai muistakaan pahasti, vaikka te ehdoin tahdoin satutatte sitä.

Mulle perhe merkitsee rakkaut', tukee ja turvaa. Sitä samaa merkitsee myös mun ystävät. Silti, jos mun ikinä täytyy valita perheen ja ystävien väliltä, niin mä valitsen perheen.
Ja, jos mun ikinä täytyy hylätä mun ystävät, ne jotka pitää mut elossa, niin mä teen sen, koska mä en halua, että kukaan mulle tärkeä ihminen satuttaa mun pikkuveljeä ja samalla mua.
Älkää pakottako mua valitsemaan perheen ja ystävien väliltä. Mä tarvitsen molempia yhtä paljon pysyäkseni elossa, pysyäkseni onnellisena.

Mä seison aina mun perheen takana ja teen mitä vaan, että niillä on hyvä olla.
Mä en anna kenenkään satuttaa niitä, en edes mun omien ystävien.

Älkää pakottako mua valitsemaan, mä en kestäis sitä.

_ArkiPäivänVaras_

...ja on todella onnellinen siskonsa puolesta.


Ja sitten kävi vielä nopeasti moikkaamassa tätin prinsessoja nro. 2. ja 3. <3

Laitoin tänään osoitteenmuutospaperit vetämään. :3 Vuokrasopimus kirjotettiin jo maanantaina ja ens kuun alusta alkaen asutaan tosiaan virallisesti yhdessä Janin kanssa. Oi onnea. <3

meni tänä vuonna vielä paremmin, kun viime vuonna :) Kisat JOPA hypättiin! Mut Aikku ei hiihtäny eikä Virppari pärjänny. Hapa Opasta nyt puhumattakaan.

Sää oli mitä mainioin ja majapaikassa suorastaan sielu lepäsi :) Pikkuneiti nukkui hyvin ja sai suomenlippu -kasvomaalauksen poskeensa!

Perhe on parasta <3

---

K<3
L<3

Mieti...

Huomenna kaikki voi olla toisin.. Huomenna et ehkä näe ihmistä, josta oikeasti
välitit.. Tai ehkä ihmiset, jotka sinusta oikeasti välittivät, eivät näe sinua..
Koskaan ei voi tietää.. Ei koskaan..

Miltä tuntuisi painaa joka yö pää tyynyyn tietäen ettet koskaan ehtinyt pyytää
häneltä anteeksi, etkä koskaan sanonut hänelle kuinka paljon hänestä välität?
Miltä tuntuisi itkeä itsensä uneen hänen kuva mielessäsi, toivoen, että saisit
hänet edes hetkeksi takaisin, jotta voisit halata häntä, kertoa hänelle kuinka
tärkeä hän on ja pyytää anteeksi sitä, että olet joskus sanonut hänelle pahasti.
Katsoisit häntä silmiin ja pitäisit lujasti kiinni, et haluaisi enää koskaan päästää
häntä menemään. Mutta niin voisi vain toivoa. Totuus on, ettet enää koskaan
näkisi häntä. Et enää koskaan saisi tilaisuutta pyytää anteeksi, kertoa kuinka välität,
halata, ehkä suudellakin. Et koskaan. Tee se siis nyt. Elä kuin viimeistä päivää,
kerro ihmisille joista välität, miten tärkeitä he ovat ja pyydä anteeksi ihmisiltä, joita
olet loukannut. Sillä et ehkä enää koskaan saa toista tilaisuutta.. Elämä on opettanut,
että kuka tahansa meistä voi lähteä huomenna. Se voit olla sinä, se voin olla minä,
se voi olla kuka tahansa. Mutta jotta sinun ei tarvitsisi murehtia asioita joita jätit
tekemättä tai sanomatta, tee ja sano ne tänään. Juuri nyt. Lähetä ystävillesi tekstiviesti,
sähköposti, tai soita heille. Kerro että välität. Sillä ehkä.. Ehkä huomenna et enää voi...

Laita tämä omaan päiväkirjaasi jos haluat kertoa läheisillesi kuinka paljon heistä
välität, ja kuinka paljon he sinulle merkitsevät. Toivottavasti jokainen, joka tämän
lukee, havahtuu ajattelemaan sitä, kuinka tärkeitä toiset ihmiset meille oikeasti
ovat, vaikkemme sitä aina itse osaa näyttääkään.