IRC-Galleria

".... Musta tuntuu että tää on onnea, vai onkohan sittenkään? En mä enää muista mille se tuntuu.
Niin kauan aikaa sitten viimeks tunsin sen tunteen. Jotenkin kyllä pelottaa, miks ei enää tunnu ahdistus, minne se kipu hävis? miks on hyvä olla.. ei mulla sais olla hyvä olo, en ole ansainnut sitä. Oon tehny niin paljon virheitä ja mokia, etten ansaitse mitään. en edes pientä hymyä suupieleen. Oon ehkä tottunu liikaa itkemiseen ja suruun, oonkohan mä jotenkin masentunut? Niin ne mulle aina on sanonu, mut en mä voi tietää onko se sitä. Äitihän senkin tietäis jos olis täällä, mutta kun ei ole. Jotenkin niin sekava olo, sisällä jotenkin kuohuu kaikki tunteet mut ei ulkokuori näytä erilaiselle.. silti peilissä on samat tylsät, väsyneet, kalpeat ja hoikat tyhmät kasvoni.. sama ruumis ja väsyneet itkuiset silmäni. Ei se suukaan ole hymyilemään päin. Ei tää varmaan oo sit onnea.. iloa ehkä, tai vaan hetkellinen tunteen purkaus joka kyllä turtuu hetkessä..."

Musertunut oon tän pinnan alta, mun kuorikin murenee pala palalta.
Heikkoko, haurauttakin vaikka? sitä mä olen ollut aina.
Silmät väsyneinä mä yritän silti nähdä, luomien alta jotka kiinni jäivät.
Mua masentaa jo huominen päivä, kun en kuitenkaan iloisemmalta näytä.
Peilistä katsoessanikin sisimpäni huutaa, se näkee pelkkää rumuutta.
Oon kauan oottanu jos joku mut nostais, mun pahan olon poistais.
Kukaan sitä ei oo saanu pois, iloa ja onnea moni onneks toi.
Mut silti tunnen kuinka romahdan ja kuinka haihdun, kun yö aamuksi vaihtuu.
Kyynelillä puran oloani, jos se vaikka tulisi paremmaksi, tekisi minut jotenkin kauniimmaksi.
Kuinka kauan kärsimystä täytyy kestää, miten tätä kipua voisi estää?
Tahtoisin niin kovin, et mun nenän eteen avautuis onnen ovi.
Siellä ei olisi tietoakaan surusta, ei tarvitsisi pelätä loppu romahdusta.
Ahdistus kaivaa mun rinnassa, se auki repii mua jopa pinnasta.
Tuntuu vaan kun joku tökkis koko ajan neuloilla, kiduttais jatkuvasti enkä selviäis omilla neuvoilla.
Oon menettänyt niin paljon, älyttömän paljon tähän ikään, ettei sitä tuskaa poista mikään.
Mä mietin miksi just mun kohdalle kaikki sattuu, miks just minä jolle tän piti tapahtuu.
Tartteisinko sit jotain lääkitystä, joka peittäis mun todelliset tunteet ja oisin jatkuvasti lääkärissä.
Lääkkeet turruttaa mielen, ne tekis musta avuttoman ja pienen.
Tulis vaan heikompi olo, mieliala vaihtuis vähän väliä, sit taas uudella lääkkeellä paikataan se kolo.
Mä vaan pakotan itteni elämään, vaikka en jaksaiskaan yhtään enempää.
Onneks on muutama hyvä ystävä ja yks ihminen lisäks vierellä.
En mä valita, en hae sääliä, mä vaan puran tunteeni onks sil jotain väliä?
Jos joskus itseäni rakastan, mä siitä pitkän runon kirjoitan..
Pelkää en enää mitään, oon tottunu tunteisiin joka ikiseen ne tekee joskus kipeää.
Masennukseenkin on jo tottunu, se mut jollain lailla on aina voittanu.
Oon yrittäny vahva olla, mut miks oon omissa silmissäni pelkkä nolla ?

Siinä sinä olet,
puhelimessani suloisina sanoina.

Siinä sinä olet,
tietokoneellani unohtumattomina kuvina.

Aivan lähellä, kosketuksen päässä.

Silti liian kaukana,

suuren ikävän päässä.

Mä olen pahoillani, etten ole sitä mitä haluaisit.
Etten tarpeeks usein sano sanoja, mitä suustani kuulla haluat.
Mut aika on kovettanu minutkin, se tappaa mun tunteita pysyvästi.
Oon kokenu paljon pienes hetkes, mun elämää seuraa pelkät pettymykset.
Joskus vaan en muista ees kiittää, tai olla kaikille niin kilttiä.
Mut ei se teidän vika oo, älkää koskaan hei masentuko.
Mä oon vihaa täynnä, enkä ajattele selkeesti, miten mulle näin voi käydä?
Kaikki kaatuu niskaan yhtä aikaa, miten tän kaiken oon saanu taas aikaan..
Muhun sattuu, kun kaikkee paskaa koko aika mulle tapahtuu.
Mä yritän olla tääl muiden takia, siis ihan vaan pakolla.
Sit sekään ei tunnu riittävän, mut kyl jollain tapaa teitäkin ymmärrän.
En ehk oo enää se sama Mira, joka esitti vaan ilosta, teki kaiken muiden takia.
Must on kai sitten itsekäs tullu, koko elämä tekee must vaan niin vitun hullun.
Masentuneena en luokittele itteeni terveeks, oon todennu itteni suureks virheeks.
Antakaa hei mulle anteeks, taas vaihteeks, etten oo ollu teille tarpeeks.
En oo kai oikein hyvä ystävänäkää, unohdan kaiken muun, oon vaan niin pirun itsekäs.
Mä tahdoin vaan tukee ja ymmärrystä, en halunnu satuttaa mun ainoita ystäviä.

Oon jo pitkään itkeny täällä, mä astelen hei aika heikolla jäällä.
Ku en hanki apua, vaikka tarviin sitä.
Mut kattokaa nyt, mä sentään yritän!
Ite ratkasta kaiken, vaikka tässä kärsinkin.
Mä haluun kiittää teitä kaikkia, ketkä ootte mun tukena ollu.
Vaikka samalla, oon kai jotain tärkeintä unohtanu..
En mä oo hyvä ihminen, vaikka kovin haluaisinkin.
Muuttua nyt yritän, se on ainoo mitä täl hetkel kovin haluaisin.
Et alkais menee paremmin kaikissa suhteissa, ettei tartteis elää murheissa.
Tahdon et kaikki on taas hyvin, etten enää mitään tyris.
Mä rakastan niin monia, meidän välille ei saa enää syntyy niitä "sotia".
Ootte mulle hei kaikki kaikes.

Kävelen pitkin näitä huoneita, peiliin katsoessa näytän niin kuolleelta.
Mua huolestuttaa, milloin masennus kiduttamiseni lopettaa?
En aina jaksa, en aina kestä, mutta kukaan ei ymmärrä.
Mun vaan täytyy olla ilonen, mun on kuulemma pakko, se sattuu.
Jokainen, jolla on masennus ymmärtää ne on mulle hyviä ystäviä.
Ne jotka ei koe tätä tunnetta, ei tiedä mitään tästä tuskasta.
Kaikki tulee tyyliin neuvoo miten pitäis elää, mitä kannattais tehä.
Voin suoraan sanoo, älkää tulko mua opettamaan.
Ja tietty voisin mennä hoitoon taas, mut mikään ei tuu muuttumaan.
Oon taas hetken onnellinen, jollain lailla elämästäni iloinen.
Kuitenkin masennus löytää tien takaisin, vaikka sitä itse todellakaan en haluaisi.
Olis kiva olla pelkkä perus angsti, jol oikeesti ei menis ees vaikeesti.
Mut valitettavasti oon oikeesti loppu, oikeesti väsynyt ja kaipaan tukee ja ymmärrystä.
Mun päässä kohisee, siel kuuluu vaan pieni vittumainen ääni.
Se sanoo mulle asioita joita en halua tehdä.
Monesti on tullu tehtyy itelleen kaikkee, siitä alko jollain lailla jopa pitää.
Tuntu vaan et se autto, se nosti mut ylös, tekis must hetken onnellisen.
Nyt se kaikki ei oo enää arkipäivää, mut ei kadonnu kokonaan elämästä.

Moni haukkuu siks säälittäväks, angstiks ja muuten vaan paskaks.
Mut tulkaa hetkeks elää mun elämää täl mieli alalla, yrittäkääpä selvitä omilla avuilla.
Kun ei enää äiti ja iskä tuokkaa nenän eteen kaikkee, ei oo kavereit ympäril ku sul on vitun vaikeet.
Ku itket, kukaan ei tuu lohduttaa, kun kärsit, kukaan ei tuu sun haavoja paikkaamaan.
Mä arvostan siks pieniikin eleitä, etsin usein ystävää, mulle se vastais enkeliä.
Jos tääl joskus ees joku mua käy kattoo, mun mieli ala kohenee ja paljon.
Te joil kaikki on hyvin, olkaa ilosii, älkääkä turhan takia valittako.
Sil mä tiiän mitä on olla oikeesti masentunu, mitä on oikeesti toivoo kuolemaansa.
Mitä on olla yksin, miltä tuntuu menettää oma äiti.
Mille tuntuu olla koko koulun paskan puhumisen aihe.
Miltä tuntuu rakastaa niitä ketkä mua vihaa.
Ku haluais hymyillä, sen sijaan valuttaa silmist vaan kyyneleitä.
Kun tartteis toista vierelle, ni istut itekses.
Mille tuntuu haluta jatkaa elämää, ni istut vaan neljän seinän sisäs.
Kun tulee loppu romahdus, kun sisällä jatkuu aina sama vitutus.

Jokaisella on mahdollisuus parempaan, mut moni kun ei osaa vaan pienii asioit arvostaa.
Teoilla pienillä, voi parantaa toisen haavoja jo hetkessä.
Jokainen haluaa tuntea olevansa rakastettu ja tärkeä.
Jokaisella on unelmia, jokaisen sydän täytyy joskus särkyä.
Mut niin kauan kun on uskoo johonkin parempaan, niin kauan on toivookin.
Vaikka sille se ei aina tuntuiskaan, mä tiiän totta se on.
Elämässä tulee pakosti hyvää kun huonookin, kukaan ei voi tietää onko se huominen parempi.
Mut sitä odotellessa kerron, kukaan ei oo täydellinen täällä.
Jokaisessa on omat vikansa, yritetään hyväksyä ihmiset sellaisena.
Mä haluan sanoa teille jotka kokee samaa kun minä, koittakaa hei jaksaa, ei elämä tähän pääty.
Älkää vaipuko pohjalle asti, vaikka pohjalta pääsee ylöskin.
Ei kenenkään tarvitse jaksaa yksin, voi hakea apuakin.
Mä mietin teitä, mä arvostan teitä, ootte lähellä mun sydäntä.
Missä ikinä ootkaan, minne ikinä menet, mieti hyviäkin hetkiä, älä aina vaan huonoja.
Mä toivotan onnea, paljon jaksamista ja voimia, vaikka itsekään en ehkä selviä.
Mut silti mä yritän.

© Mira

..Mä oon pahoillani, oon oikeesti.
Miks sä et usko, etkö edes halua?
Millon annat anteeksi, vai etkö pysty?
Oikeesti, en tarkottanu, oikeesti pyysin jo anteeksi..

.. Sanas satutti mua enemmän ku mä koskaan sua.
Oon antanu sulle anteeks, mut en pysty vastaa sulle taas vaihteeks.
Tahdon hetken olla yksin, tahdon hetken miettiä.
Mikä mun seuraava sana on, koska tää kaikki sisältä tappaa ja kipu on loputon.
Kyynelien virta ei pääty tänäänkään, eikä varsinkaan sillon kun nähään.
Tahdon vaan tietää sun oikeet tunteet, tahdon et kerrot mulle sun murheet.
Anna säkin anteeks hei mulle, enhän mä muuta ku tuskaa aiheuta sulle..

.. Et oikeesti oo tosissas, miks oot taas noin hankala?
Onko sun pakko olla aina noin vakava?
Mis sun hymy, miks oot noin tyly!?
En mä enää jaksa tätä, mut en sua kuitenkaan yksin jätä.
Haluun vaan et muistaisit, olit onnellinen joskus ennenkin.
Voisit olla sitä nytkin..

Taas kyyneleeni valuvat, pitkin näitä poskia.
Miksi, miksi päästin ne siihen, pois ne saisin mutta miten?
Siihen ne taitavatkin kuulua, ei mikään taida elämässä muuttua.
Tahdon vain hetken edes onnea, niinkuin noilla toisilla.
Pieni tyttö kai vasta olen, vaikka elämässä paljon jo koen.
Kuitenkin kärsinyt oon sisältä, sekä ulkoa paljon, jopa pois usein täältä tahdon.
Miksi pienen ihmisen täytyy kestää, miksi silmien täytyy täyttyy kyynelistä?
Miten joku osaakin aina iskee suoraan sydämeen, jättää sinne sen arven ikuisen.
Mut kysymykseeni en kai vastausta saa, se on tätä nyky maailmaa..

Siellä ne tepasteli pitkin valkosia hiekkarantoja, hymyssä suin kahdestaan.
Vieri vieressä kahdet jalan jäljet, huuhtoutu pois aaltojen mukana, toinen niist kuiskas; ethän koskaan sydäntäin särje?
Toinen lupaa pitää aina kiinni, eikä koskaan voisi toista päästää irti.
Ei kukaan tähän onneen uskonut, ei niiden yhdessä oloon luottanut.
Kumpikin niistä vaan oli tosin muuttunut, rakkaus oli sydämen molemmilta kullaks muuttanut.
Eikä niiltä enää mitään puuttunut.

Oon ottanu paskaa niskaan jo helvetin pitkään, eikä se tunnu loppuvan millään vieläkään.
Te paskanpuhujat luulette olevanne täydellisiä, vaik oikeesti ootte säälittäviä ja heikkoja.
En sano etten olis ite heikko, mutta en alennu toisia sortamaan. Koska tiedän mihin se tulee ennen pitkää johtamaan. Joku voi oikeesti masentua pienestäkin pilasta, mut oon ite jo tottunu enkä sorru vähästä. Mitä ne ihmiset ajattelee, kun kattoovat perään ja naureskelee? Sori en oo täydellinen mut ette oo tekään, eikä meist oo kukaan. Oon tottunu jo tähän paksaan, mulle on aivan sama vaikka aiotte tota samaa jatkaa. En sano etten välitä siitä, tuntuu ettei teille mikään riitä. Moni teist on esittäny kaveria, mut nyt ootte olevinaan niin vitun paljon parempia. Luulette olevanne kovempia, ja yritätte saada tolla lisää ystäviä. En voi muuta kun nauraa teille, nimittäin elämänne on pahasti joutunu hakoteille.

Kulta sä teet musta vaan niin onnellisen, et kellekään muulle sua pystyis antaa en.
Oot mulle se tärkein, oot mulle se rakkain, kuinka sut ees sainkaan?
Edes sanoilla en sua pysty kuvaamaan, oot paljon enemmän, oot vaan parhain.
Jos sust joskus joudun luopumaan, tulee suuri osa musta sun mukana kuolemaan.
En tahdo oikeesti lähtee sun luota minnekään, tahdon vaan halata lujaa ja sua vasten onnesta itkeä.
Mä oon sanonu niin usein et rakastan, toivottavasti sen huomaa muutenki ku sanomal, nimittäin sitä mä todella tarkotan.
Annathan anteeks kaiken vanhan, lupaan etten sua oikeesti koskaan enää satuta.
Ollaan me välillä tapeltu, kumpikin nyrkillä seinään hakattu, mut samana päivänä aina riidat ollaan sovittu.
Nyt mä kuitenkin itken taas onnesta, ku mietin näit yhteisii hetkiä, ja tätä kulunutta 5 kuukautta.
Sinne mahtuu niin paljon hyvää ku huonookin, mut niin kai kuuluukin. Pysytäänhän viel kauan yhes, ja kävellään kaikkialla käsi kädes?
Eikä anneta välimatkan tai minkään muun tulla väliin, kuunnellaan vaan tunteita ja nukahdetaan toistemme syliin <3