IRC-Galleria

One minute I held the key
Next the walls were closed on me
And I discovered that my castles stand
Upon pillars of salt and pillars of sand


It was the wicked and wild wind
Blew down the doors to let me in
Shattered windows and the sound of drums
People couldn't believe what I'd become


For some reason I can't explain
Once you go there was never
Never an honest word
And that was when I ruled the world

ai että mun tekis mieli huutaa sun naamaan ja kerrankin käntää sun pää pois, kattomaan tätä maailmaa täältä alhaalta; ihan pohjalta. kuinka tyhmä mä olen että mä vapaaehtosesti valitsen tän, kun se mitä mun pitäis tehdä, on juosta, juosta ihan helvetin kovaa niin kauas kun jalat vaan kantaa!
monesti oon jo ollu täysin valmis lopettamaan tän leikkimisen ja aikonu lähtee; jättää ihan tän kaiken taakse sanomatta sanaakaan ja tuhota kaikki yhteydet, enkä enää ikinä, ikinä, ikinä kattoo taakseni. se ois ollut niin helppoa!
mutta kuitenkin, joka päivä tän kaiken loan ja paskan seasta nousee ne päivät, ne hetket. muistatko edes mitä se oli; me luvattiin elää toisillemme, me naurettiin ja mä rakastin... rakastin sua, ja vaikka kuinka paljon kirpasee kaiken jälkeen sanoa, niin rakastan edelleenkin. suoraansanoen hävettää miten sairas voi ihmisen mieli olla että rakastuu omaan itsemurhaansa?

kaikki tulee kuitenkin ajankanssa tiensä päähän, ja tähän satuun ei ole kirjoitettu onellista loppua, mutta mä en tarvitse sitä, jos sä ymmärrät tän...
lupasit huolehtia musta, lupasit ettet jättäis mua tänne yksin, ja mä toivon, mä niin toivon, luotan ja uskon ettet sä jätä mua yksin tyhjän päälle, joten anna anteeks, ihan kaiken sen vääryden takia mitä sulle teen ja aiheutan päivästä toiseen. mun ei koskaan, ikinä ollu tarkotus satuttaa!

Voiko enempää alkaa vituttaa. Mun koti on rikki.
Ihminen johon luotin, jota rakastin, petti minut, minun luottamukseni.

Toivo tulevasta ei saanut häntä heräämään. Nukkukoon pois, omaan maailmaansa. Minä sokeana en huomannut, kuinka tämä olento repäisi jokaisena hetkenä minusta terälehden arvuutellen rakastaako vai eikö.

Lopulta loppuivat lehdet.. jäi vain riutunut, raiskattu kukkanen. Juuriltaan sitä ei täysin vedetty. Se kasvaa vielä kukoistukseensa. Siihen onneen, jonka se on ansainnut.

Mutta mistä löytää sen, joka tämä kukan istuttaa, kastelee ja antaa valoa. Olkoon se vielä mysteeri.

Nyt, antaa maailman sateet piiskata minua. Pestä paha pois, viileällä vedellä.

Vaan tuo, kodinrikkoja, mitään sanomaton olento unohtukoon ikuisuuteen suuresta suuttumuksesta ja surusta huolimatta. Hän mätänee sisältä, kun minä kasvan ja voimistun
...ja rakastan.

i can't stand anymore