IRC-Galleria

Tiedot

Luokittelu
Rakkaus
Perustettu
27.4.2009
Tilastot
Käyntejä: 122
« Uudemmat - Vanhemmat »
"Me oltiin toisissa niin kiinni, ihan kahdestaan
Me oltiin nuoria ja typeriä molemmat sai siitä kärsiä"

Tässä mä kävelen, yksin. Tosin saksanpaimenkoira kävelee rauhallista tahtia mun vieressä, tuon tassujen painautuessa aina välillä hankeen. Lumi narskuu mun mustien kenkien alla, on jo ilta, melkein yö. Uudenvuodenaatto. Huokaan hiljaa, tänne mulla oli joskus tapana tulla katselemaan raketteja. Parina uutenavuotena mä hymyilin niitä katsoessani, kun ajattelin sua. Nyt mä en ole käynyt täällä, koska mä en ole nähnyt sua vuosiin. Neljään pitkään vuoteen. Pudistan hiljaa päätäni. Se, mitä silloin joskus tapahtui. Mä en ikinä ole antaut itselleni anteeksi, miten mä kävin käsiksi syhyn ja se koko käsirysy syntyi. Enkä mä muista edes alkuperäistä syytä. Lunta sataa hiljalleen pimeältä taivaalta, annan sen putoilla tummiin hiuksiini, vilkaisten vieressä kävelevää Rexiä. Katsahdan viereiselle pellolle, kun kävelen hiekkatietä pitkin, siellä on perhe. Äiti, isä ja pari lasta. Todella onnellisina, valmiina ampumaan raketteja. He nauravat, kun minä taas itken, ainakin sisältä. Ja ovat silmäni kosteat ihan ulkoatakin. Yllättäen huomaan parin metrin päässä itsestäni hahmon. Minua lyhyemmän, ruskeahiuksisen. Tuon hiukset liehuvat talvituulessa, tässä yössä, kuin meren villit aallot, joita ei vain voi koskettaa. Hahmo seisoo täysin paikallaan, kuin patsas, mutta tuon hiljaisen hengityksen voi silti kuulla.
- No mikäs samperi se sinua nyt riivaa? Äyskähdänkin hieman, kun Rex alkaa heilutella häntäänsä ja juoksahtaa kohti hahmoa. Tässä on taas oiva tilaisuus miettiä, miksi mä en pidä sitä lainkaan kiinni, vaikka se harvoin saattaakin pamahtaa menemään. Varmaan kiva joo, kun joku saksanpaimenkoira tulee siihen yhtäkkiä, kello on parin minuutin päässä uudenvuodenaatosta. Yllätyksekseni hahmo ei häädä koiraa pois potkimalla, vaan rapsuttaa tuota, tottunein liikkein, kuin olisi aina tuntenut koirani, ajatus saa minut hieman värähtämään, otan pari askelta lähemmäs, kun mies hahmo näyttää hieman liiankin tuttavalliselta, Rexin pompatessa iloisesti haukkuessa tuota vasten ja tehden tehopesun hahmon kalpeille kasvoille.
- Anteeksi, sanon sitten lujalla äänellä, jotta toinen varmasti kuulisi. Tuo seisoo aivan paikallaan, tuijottaen pimeälle tähtitaivaalle, josta hitaasti sataa lunta. Kuin hidastetussa filmissä hahmo pyörähtää ympäri, katsomaan suoraan mun silmiin, seisten musta noin metrin päässä, Rexin heilutellessa yhä häntäänsä ja tökkiessä tuota.
- Christian, kuiskaan, enkä edes ole varma, nousiko se ääni lopulta lainkaan mun kurkusta. Mies tuijottaa minua turkooseilla, kirkkailla silmillään, sanaakaan sanomatta, otan pari askelta eteenpäin, pitäen kuitenkin käteni kurissa, vaikka haluaisin hypähtää halaamaan miestä samantien. Pian mä olen vaan parin askeleen päässä Christianista. Ihmisestä, jota mä olen kokoajan ainoastaan rakastanut ja miettinyt joka ikinen ilta, ennen tyynyyn painautumista.

Sävähdän hieman, yhtäkkistä pamahdusta, joka tuntuu tulevan kaikista suunnista, Rex haukahtaa, nostaen katseensa taivaalle, saman mä teen Christianin kanssa tasan samaan aikaan. Tuhansien tuikkivien tähtien sekaan siirtyy iloisia värejä, kauniita kuvioita, sydämiä, kukkia, salamoita, kaikki raketeilla. Hengähdän hiljaa, olen unohtanut kokonaan tämän kylmyyden jo. Tiedän, mistä se johtuu. Sun lämpö polttaa kaiken muun.
- Alex, Christian päättää vihdoin vastata mulle, kun raketit jatkaa matkaansa, käännän katseeni lyhyempään mieheen. Ja luoja hän on yhtä komea kuin aina ennenkin, ellei vielä komeampi. Tuon kasvoilla on pienet, kai väsymyksestä johtuvat uurteet, turkooseissa silmissä jokin on muuttunut. Niistä saattaa hohtaa sama haikeus kuin omistani. Nielaisen hiljaa. Viimeksi mä näin sut makaamassa naama veressä toimiston lattialla. Mä lähdin sieltä tuohtuneena ja seuraavana aamuna sinä olit poissa, tavaroinesi. Katselen, miten lumi tipahtelee haaleansuklaisiin hiuksiisi, kipinöiville huulillesi. Huomaan huulillasi pienen hymyn, joka saa samantien myös omat huuleni kaartumaan melkein korviini, sillä hymysi on niin kaivattu. Se kulkeutuu pitkin kasvojasi, kun katselet minua. Ujutan hiljaa käteni läpi pakkasen, haparoiden omat sormesi sormieni väliin, katsoen kasvojasi.
- On jotain, mitä minun täytyy sanoa.. Olen kaivannut sinua todella, kuiskaan hiljaa, katsoen miehen hiljaisia kasvoja, jotka käväisevät ehkä pienessä, haikeassa ja surumielisessä hymyssä. En irrota kättäni kädestäsi, laitan toisen käteni sinun olkapäällesi. Itse kuljetat toisen kätesi kaulalleni, seison siinä paikallani, välittämättä, että lumi satelee kaikkialle, paitsi meidän jalkojen alle. Siihen jäisi jalanjäljet lumeen. Kun me lähdettäisiin omiin suuntiimme, tai eri suuntiin jälleen käveltäisiin. Tosin sitä mä en todellakaan toivo.

- Mä en ole ajatellut kuin sinua, Alex. Sun kasvoja, hymyä, huulia. Sä olet ollut ensimmäinen ajatus aamulla ja viimeinen ennen nukahtamista illalla, sanot hiljaa, puristaen kättäni hellästi. Astun vielä puolikkaan askeleen lähemmäs sinua. Päälläsi on pehmeä, harmaa huppari. Suljen silmäni, painaen lopulta ensimmäisen suudelman huulillesi, suudelman, joita minä olen varastoinut siitä asti, kun tapasin sinut ja lukinnut sydämeeni siitä asti, kun sinä lähdit. Ei ole mitään, mitä sinun pitäisi pelätä kanssani. Jos olet huipulla, korkealle, peläten pudotusta, sinä voit pudottautua, minä olen ottamassa sinut vastaan. Niin se vaan on ja niin se tulee aina olemaan.
« Uudemmat - Vanhemmat »