IRC-Galleria

En ole koskaan pelännyt hämähäkkejä. Hieman ehkä kaihtanut.
Kun olin pieni, yritin kirkua nähdessäni hämiksen, ihan kuten isommat tytöt. Se tuntui pelleilyltä; en minä tuota pelkää. Jos huvittaa, voin murskata sen kenkäni alla - mitä siinä kirutte?

En kyllä myöskään muuten juuri ole kirkunut. Jos minua jokin jahtaa, fiksuinta on pysyä hipihiljaa, ettei se löydä, eikös niin? Varsinkin, koska voiko kanssaihmisiin luottaa? Tulisiko apu, jos huutaisin. Eip, paras pysytellä hiljaa ja ehkä se menee pois.

Olen kovin usein kovin peloissani. Se on oikeastaan tunne jossa olen paras. Olen hyvä pelkäämään.

Pelkään todella usein, todella monia asioita. Useimmiten nuo asiat ovat oman mieleni tuotoksia.

Minua on ahdisteltu yksinollessani juna-asemalla.

Korkeilla paikoilla tuntuu hurjalta katsoa alas, ja siltä kuin maa äkkiä keikahtaisi.

Pelkään että kadotan tavaroitani, erityisesti lompakon tai kännykän. Pelkään myöhästyväni epäinhimillisistä kulkuvälineistä; junista, linja-autoista...

Pelkään sairaalloisesti neuloja. Jos näenkin niitä, vaikka vain televisiossa, saan kammoksuntaoireita. Väristyksiä. Ne kerrat kun minun on pakko olla neulan kanssa tekemisissä... Pelkään niin että olkoon tutkimus mikä tahansa, vaikka kuolen mieluummin. Yritän puhua kaikki ympärilläni ympäri, eihän minun tarvitse mennä, eihän? En ole varma mitä pelkään ja miksi. Lapsena kerran rokotuksessa heilautin kättäni ja sain ison viillon käsivarteen. Uskon kuitenkin, että pelon syy on ennemmin luottamuksen puute; joku aikaa työntää jotain tuntematonta ihoni alla, ei käy. En tahdo. "Eihän se satu." jos kuulen tuon lauseen vielä kerrankin, varmaan poksahdan kappaleiksi. Ei satu ei *väkinäinen tekoaurinkohymy* kun mulla on nykyään näitä puudutuslaastareita, vaikka mieluummin ottaisi kyllä nukutuksen.

Seurustelin yhden tyypin kanssa, joka laittoi minut katsomaan elokuvaa, jonka katsomista tosin vastustelin. Sitä seuraava yö olikin sitten vänkä; hän pyysi minua hakemaan lasin vettä. Miten selittää toiselle, että jos menen keittiöön, kuolen? Varsinkin kun siitä on täysin varma? Hän lähti itse, makaillesani vuoteella, tietty joku jousi keksi pitää ääntä. Säikähdin korviahuumaavasti. Miten kertoa ihmiselle, jonka pitäisi olla rakkainta perheen jälkeen, että nyt on pakko pitää etäisyyttä, koska mielesi vangittiin keittiöreissulla ja aiot tehdä minulle pahaa?

Voin vain kuvitella milta tuntuu, jos se ihminen, jolla viimeiseksi tahtoo mitään pahaa tässä maailmassa, ei luota, vaan sekoilee ja epäilee jokaista liikettä yritykseksi vahingoittaa.

En tiedä miksi luotan niin vahvasti perheenjäseniini? Heidät saatettaisiin aivan yhtä heposti kaapata, he saattavat olla pahoja. Ehkä tiedän, että he ovat niin heikkoja rakkaudesta, etteivät tekisi minulle pahaa ominä itseinään. Ja niin vahvoja ihmisinä, että taistelisivat vastaan mitä tahansa voimaa.

Kerran olin yksin iltaa kotona, äiti oli yötöissä. Metsän keskellä, pihatiemme päähän pysähtyi auto. Oli satanut lunta, ja tie oli sen peitossa. Auto pysyi siellä, valot päällä. Istuin ikkunan varjossa tuijottamassa autoa.

Pimeänä syksy-yönä pihan poikki pinkominen ulkovessaan kävi sydänkohtauksesta. Toisella laidalla pimeä metsä, täynnä ties mitä. Juoksin niin lujaa että sydän oli pakahtua. Mutta eivätpä koskaan saaneet minua kiinni.

Olimme meillä, ja lähdimme yöllä ulos. Kaverini kanssa seisoimme pihalla, katselimme kuinka kirkas pieni valo paloi metsässä. Kuin olisi poltettu magnesiumia. Lopulta se nikotteli hetken, ja sammui sitten. Emme keksineet mitään järkevää selitystä; taskulamppu se ei ollut, mutta mitä muuta kuin ihmisen aiheuttamaa se olisi voinut olla? Sinä yönä nukuimme ovi lukossa.

Minulla on vahva mielikuvitus. Se niitä kuvia mieleen loihtii.

En uskalla luottaa, varsinkaan heihin jotka minua rakastavat (apart from family). Tiedän millaisiin tekoihin omistushaluinen rakkaus saattaa ajaa. (Lisää tähän viimeinen salkkarijakso.)

En ole varma uskallanko koskaan mennä vieraalle maalle tapaamaan minulle suunnattoman rakasta ihmistä. Pelkään niin kovin etten koskaan palaa. Että kyseessä onkin ansa.

Nään valveunia joissa entiseni jahtaa minua vetsen kanssa ympäri hänen ja äitinsä asuntoa.

Pelko hallitsee minua. En ole varma tahdonko voittaa sitä; niin pahalta kuin pelkääminen tuntuu, niin naurettavaa kuin se onkin jopa tapahtuessaan, pakenen pelkoon. Minulla on pelossa turvallinen olo, se on tuttu tila, tuttu paikka.

Pelkään, olen aina pelännyt, tuntematonta. Lapsena pimeää. Kun tulin nukkumaan valojen ollessa kiinni, olin varma että sängyssäni oli jonkin eläimen ruumis. Kun makasin vuoteella, odotin unta, tiesin että joku liikuskeli huoneessa, useimmiten kirveen tai miekan kanssa, ja jos liikahtaisin, se jokin huomaisi minut ja tekisi pahaa. Mielikuvitukseni on armollinen - olio ei huomannut silloin kun joskus oli pakko liikahtaa. Hain ensin hyvän asennon, kääntelehdin ja mukavoiduin, sitten vasta päästin mieleni hirviön saalistamaan huoneeseeni. Koska se oli vain minun mielikuvitustani, ja koska tiesin sen, saatoin kontrolloida sitä. Mutten päässyt, en pääse, siitä eroon.

Nukun mielelläni ihmisten kanssa. Aina seinän puolella. Silloin mahdollinen saapuva monsteri syö ensin ovea lähinnä olevan.

Kerran huusin vanhempiani ääneni käheäksi. He eivät juuri silloin olleet sisällä, niinpä sain huutaa aika kauan. Aloitettuani en voinut lopettaa, äänentuottamisen jatkuvuus oli jotenkin elintärkeää.

Yöpyessäni isovanhemmillani kerrostalossa iso valkea seinä avautui vähän väliä ja seinästä astui ulos paha ritari. Niin tapahtui niin kauan kun kyseisessä asunnossa vierailin.

En yhäkään oikein uskalla mennä vanhempieni kotona alakertaan. Olen varma että siellä on joku hirttäytyneenä. Erityisesti pannuhuoneessa. Jos alakerrassa pitäisi olla joku perheenjäsen, erityisesti äitini, olen varma että hirttäytynyt on hän.
Kiitos Valtteri kun tajusit, etkä kehoittanut minua menemään sinne yksin. Minun on ollut suunnattoman vaikeaa puhua pelostani, koska se on naurettavaa, siksi tuo jutun alun entinen ei edes tiedä, saati ymmärrä...

Samaa pelkään suihkussa täällä. Olen täysin vakuuttunut, että kun nousen tästä kirjoittamasta, ja menen iltapesulle, joku riippuu suihkussani verisenä.

Kun tapaan uuden ihmissuhdehenkilön, ensimmäiset n. viisi vuotta sanon satunnaisesti ei, älä tee noin. Vain tarkistaakseni, että minua totellaan. Ja voi ensimmäisi äyhteisiä öitä - jokainen liike on mietittävä todella tarkkaan, tai löytää itsensä sohvalta.

Kyllä, haluan hallita kaikkea, jotta minun ei tarvitsisi pelätä niin paljon. Kun pelkää tuntematonta, paras tie näkyy tietämisen suunnalla.

Joskus pelkään mieltäni. Minulla ei ole moraalia, mihin tukeutua, olen ihan omien päätösteni varassa. Pelkään että mieleni keksii tehdä jotain pahaa - siihen olen taatusti kykeneväinen.

Pelkään että ajatusleikkini muuttuvat todeksi.

Vaikka kyse on mielikuvituksesta, entä jos siellä pimeässä todella on joku?

Oltii tossa harjusen ja samun kaa sepsuu moikkaa malmilla nii sitte ku lähettii 02:00 sielt nii siin autotiel tuli vastaa rullatuolis oleva mies (zombi), joka näytti ihan vitun kuolleelt ja se meinas tulla meit päin!

p.s pelotti ihan vitusti!

Ei saa kysyä.
Ei saa vastata.
Pelottavaa, ahdistavaa ja itserakasta multa : o
Oho, apua.

Mitä mun pitää olla?

keskustast sinne mummulle, et pummin jostai kyydin tai jotain 8<

nööööt nööööt.

ps. yks kouvolan ennakkotöist valmis o/ !

Tahtomattani teen asioita jotka satuttaa.
Tietämättäni toinen takiani jossain itkee.
Kuulen usein, oot muuttunut.
Ei, elämä vain on minut kovettanut.
Ei, olen liikaa kärsinyt.
En jaksa nyt, enkä huomennakaan.
Sanotaan usein, sulla on sisäistä kauneutta.
Näenkö itse sitä sitten, ei en näe.
Tahdon huutaa, pois tuskani.
Tahdon itkeä, enemmän kuin eilen.
Ne katsoo mua kuin hullua.
Ne iskee muhun kyntensä, ne tahallaan satuttaa.
Ne nauttii kun toinen tuskissaan makaa.
Ne mulle nenän edessä nauraa.
Ne tahtoo mut tappaa.
Eikä se minua haittaa.