IRC-Galleria

Ymmärrän taas miksi rakastan öitä, etenkin yöpakkasia. Mikään ei ole niin pysähdyttävää kuin öisen metsän äänetön rauha.

Maata peittävä valkoinen vaippa imee äänet itseensä. Jos on täysin liikkumatta, voi kuullostella hiljaisuutta ja tutkiskella kylmyyttä. Pienikin liike saa hangen narahtamaan. Jokaisella hengenvedolla pakkanen täyttää keuhkot ja leviää ruumiiseen. Tuolloin mieli ja henki yhtyvät pakkaseen, yöhön, hiljaisuuteen ja metsään.

Nuo hetket ovat täynnä todellista olemista. Tunteetonta, kylmää, täydellistä.

There were nights when he would just stare at the infinite stars, looking for the ones that he believed had once shed their light upon his life. He would feel neither sentimental nor hopeful. He'd be doing it more out of habit than out of urge, for he knew that there was no reason behind it, save for a whim he had once experienced.

And thus he continues to this day, on clear nights and on cloudy nights, he occasionally glances up and wonders whether they still shine as they used to.

I took a few steps on the shore; a shore that seperated more than just earth and water. For the beach was of fine sands, well lit by the lights of a parallel promenade, while the sea was not only dark in the starless night, but also masked by a fog that let no light through. Small waves came from beyond the black veil, signs that something did indeed exist within the mist that my eyes failed to penetrate.

The white buildings that lined the shore seemed so unnatural compared to the absolute blackness of the sea that was alive with the slight autumn breeze. These two worlds were mere meters apart, yet they were stunningly different. My eyes were at ease when I stared across the vast gulf of emptyness, but when I turned, I was forced to squint to see through the bright lights. It was with a peaceful mind that I ventured off the beach, back to the world of light. For I knew that a day would come when I would not have to turn back, a day when I could venture through the black abyss and see all the things that my eyes were now blind to.

I was meandering along a shadowy path, a path I'd never explored before. I was most certainly lost. Or no, not entirely, for I could have retraced my steps back to where I'd first set foot upon this worn forest route. That, however, did not seem like an option at the time. I knew what was back there: familiar streets of gray gravel and black asphalt. I had no wish to return to the colorless past, and it was a long way back.

It had been ages since I had felt so alive and I was feeling reckless. I was already deep in the woods, following the narrow dirt path lined by tall pines and spruces. An occasional glimpse through the treetops showed a sky covered with clouds and a rare glimmer of one lone star. It felt as though that single star was illuminating my way deeper into the dark forest.

With no clue as to where I was headed, I merely wished to follow the path and see where it went. It seemed like a fine enough purpose. Go further, step by step and not worry about the coming daybreak. For I knew that the morning was approaching. I knew it from the smell and the sounds; from the fragrance of the dew, from the whisper of the woods.

Something in my subconscious did not want the night to end. Something yearned for a conclusion. Would I find an open glade under the night sky where I could admire that star, or would the clouds hide its light and envelope me in darkness, to be blinded at dawn by the searing rays of the sun? Or was I to walk eternally along this path, following this Morning Star?

Myöhään menin metsälle,
samoamaan salojen sammalille.
Kauan korvelta kuulostelin
maan muinaista mahtia.

Kiipesin kalliolle korkeimmalle,
katselemaan kaarevaa kantta.
Taivaan taikoja tutkin,
tuulelta tietoja tivasin.

Vei vaellukseni vesille,
matkani meren mainingeille.
Loitsuja laineiden loiskuvien
aavan aalloilta anelin.

Kokolta komealta kyselin,
toivoin tulen taitoja.
Leimusivat liekit lähellä
syömmeni suurissa saleissa.

---

Toissaöisen metsäilyn hedelmiä.

Yöllä palatessani hieman venähtäneeltä kahvittelureissulta satuin vilkaisemaan kujalle, jota en ollut edes huomannut niiden neljän ja puolen vuoden aikana, jotka olen täällä asunut. Kujan päästä alkoi pieni, rivitalojen ympäröimä puisto, jonka puiden lehdet ja maan ruoho hohtivat kirkkaan vihreinä katulyhtyjen luomassa valossa. Puiston koko pituutta halkoi kiemurteleva polku, jonka varrelle oli sijoitettu muutama vitivalkoinen penkki. Yksi näistä penkeistä osui täydellisesti katulyhdyn valokeilaan ja se hohti epätodellisen valkoisena vasten yön pimeyttä ja taustalla heiluvien puiden vihreitä oksia.

Seisoin hetken paikallani, imien itseeni lyhtyjen kelmeilevää valoa, sen heijastamia kirkkaita värejä ja sen luomia mustia varjoja. Kuuntelin miten puuskainen tuuli leikki lehtien lomassa. Koko näkymä sykki rauhallisen pulssini tahtiin. Tuo puisto ei mitenkään voinut olla osa sitä todellisuutta, jossa vietämme päivämme. Tunsin, miten se kutsui minua, toivoen minun liittyvän hetkeksi sen eristyneeseen maailmaan.

Määrätietoisin askelin lähdin kulkemaan kohti puiston sydäntä, hohtavan valkoista penkkiä. Maa jalkojeni alla muuttui kujan mustasta asfaltista polun hienoon hiekkaan. Ohitin toisen penkin, jota varjostivat puun tummat oksat, kurottaen sen yli kuin pitkät, terävät sormet. En halunnut istua siihen.

En edes tiennyt haluavani istua, ennen kuin saavutin määränpääni. Oliko minulla ollut määränpää? Istuin valkoiselle penkille ja tunsin, miten sen maalattua pintaa päällystävät vesipisarat imeytyivät housujeni läpi. Miksen ollut huomannut niitä? En kuitenkaan piitannut siitä, istuin vain.

Ympärilläni oli pimeää. Todellisuuteni rajoittui tuon yhden katulyhdyn luomaan valokeilaan, jota piiritti mustuus, joka jatkui äärettömänä kaikkiin suuntiin. Tuo valokeila oli ihmisen elämä. Pieni, lepattava liekki, jota edeltää ja jota seuraa iätön tyhjyys. Valokeila katoaisi aamulla, auringon sietämättömän kirkkauden peittäessä sen alleen.

Kuulin, kuinka tuulen tanssi puiden latvoissa lakkasi ja katsahdin ylös tähtien peittämälle taivaalle. Siristin silmiäni, sillä katulyhdyn valo oli kirkas ja häikäisi. Tähdet vaikuttivat pieniltä ja merkityksettömiltä. Käsittämättömien etäisyyksien takaa ne loistivat, alistuakseen mitättömän katulyhdyn edessä. Mieltäni askarrutti enemmän tuo suunnaton tyhjiö, joka erotti nuo valonlähteet toisistaan, kuin itse valo. Suljin silmäni, sillä ne olivat väsyneet eivätkä sietäneet enää tuon katulyhdyn poltetta. Pimeys tuntui hyvältä, luonnolliselta. Tuo puisto, sen olisi kuulunut olla pimeä.

Penkin märkä kylmyys tuntui luonnolliselta. Avasin silmäni, nousin ylös ja kävelin pois tuosta epäluonnollisesta paikasta.

Normaalist ku tähä aikaa tulee kotii menis nukkumaa, mut mä lähdenki töihi! :D Ei se mitää, kyl huome ehtii nukkumaa! :P

Olin just kävelyllä kantasatamas. Täydellinen näköala auringonnoususta. Taivaanranta täynnä ihania pastellivärejä O_O

jälleen tälläinen "mitä vittua mä oikein teen öisin" -fiilis.
herään aamulla, niin yöpöytäni lamppu on n. 1,5m päässä yöpöydästä, lattialla.
kivasti sängyn vieressä.

nåjåå!