IRC-Galleria

"Sä et voi elää koko elämääs noin!" huomautti äiti mulle jotain vuosi sitten. Miksi vitussa en, ihmettelin suunnattomasti.
Miten mä sit siihen jamaan itseni olin ajanut. Kaikilla on varmasti aikoja jolloin ajatukset on liikaa ja ne tulvii jo yli äyräiden. Ne turruttaa koko ruumiin ja tekee sielun sairaaksi. Niin mulle kävi. Mä en kestänyt sitä enää. Ja mä otin ja lähdin. Poltin sillat takani, joka ikisen, nekin jotka olin ennen voinut ylittää vaikka murha omallatunnollani, ja jotka mä olisin voinut silti kävellä pää pystyssä. Ei, minä en jättänyt yhtäkään tuhkaamatta. Se oli minun hetkellinen pelastukseni.

Pari vuotta sitten olin vielä iloinen. Elin ja nauroin. Rakastin. Jos mulle ois sillon sanottu että vuosi eteenpäin ja sä kadut syntymääs, mä oisin nauranu jokaiselle päin naamaa. Eih, ei se ole mahdollista, mähän olen niin onnellinen. Musta tulee selviytymis tarina. Musta tulee vielä jotain suurta. Mitä isompi itsetunto, sen korkeempi pudotus.

Ehkä mä sit olen heikko. Naivi. Tyhmä 20-vuotias tytönhupakko joka ei tajua vielä mitään tuskasta. Elämästä. Saati sitten
kuolemasta. En ehkä elämästä mutta tuskasta ja kuolemasta kyllä.Mä tiedän tätä kirjoittaessani, että minut tunnistavat ihmiset eivät usko silmiään. Minä en ole tälläinen. En ole koskaan kärsinyt, kokenut mitään niin suurta tunnetta, että olisin siitä kykynevä mitään kirjoittamaan. Sen kuvan minä haluan korjata. En ehkä hyvin, kirjoittamalla, mutta ainoalla tavalla miten sen voin ilmaista.

Se, että jo itse rakkaus voi olla jotain niin suurta, että sydän tekee kuolemaa ja mieli sumenee, on joillekkin täysin tuntematon käsite. Se, että on valmis seuramaan sitä rakkautta vaikka jyrkänteen reunalta alas. Se, että jokainen erossa olon hetki saa voimaan pahoin. Se, että jokainen yhdessä vietetty yö saa kehon tärisemään ja hapen loppumaan. Se kun tietää juuri sen yön olevan viimeinen. Se kun huomaa aamulla heräävänsä yksin, kylmissään, tekstiviestiin "lennä ennen ku ne katkoo sulta siivet."
Se kun tajuaa ettei tule enää koskaan rakastamaan.

Rakkaus on suurta mutta rakkaus ei aina riitä pelastamaan. Tuska, yksinäisyys, masennus, kuolema. Niiltä ei pelasta mikään. Masennus. Masennus. Masennus. Niin paljon käytetty ja niin väärin ymmärretty. Tietääkö ihmiset oikeasti miltä tuntuu kun mikään ei tunnu miltään. Kun jokainen päivä on pelkkää usvaa. Ja jokainen yö pelkkä hieman selkeämpi etappi joka johtaa taas uuteen ja sameampaan usvaan. Jokainen ihminen yhtälailla kasvoton. Jokainen tunne yhtä merkityksetön.
Tietääkö ihmiset oikeasti sitä miltä tuntuu kun tajuaa ettei selviä. Kun tajuaa ettei jaksa enää taistella ja päättää luovuttaa.
Miltä tuntuu kun ymmärtää olevansa onnellinen jos saisi vain nukkua, aina. Jos saisi vain unohtaa. Ja antaa olla.

Minun ei annettu nukkua. Kovasti yritin. Minä halusin vain niin kovasti nukkua. Edes hetken. Vain sen hetken että unohtaisin. Pitäisi kai sanoa että vielä ei ollut minun aikani nukkua. Minä tiedän että oli minun aikani. Tunsin sen. Ja tunnen sen edelleen. Se on se pieni tunne, jonka jokainen tuntee sisimmässään, mutta jolle vain harva antaa periksi. Se pieni tunne, joka pistää jokaisen sieluun piikin, silloinkin kun tahtoisi vaan unohtaa. Elää ja olla onnellinen. And they lived happily ever after.
Se on se tunne joka joskus vie minusta voiton ja silloin minä aion nukkua. Ja unohtaa. Antaa olla.

"Musta ei tule koskaan selviytymistarinaa, äiti."