IRC-Galleria

Näin viime yönä unta tupakkalakosta, ja siinä selviydyin tästä hommasta voittajana! Nyt tuntuukin paljon helpommalta oleminen, vaan eiköhän tuo iltaa kohti taas pahene. Tänään joutuu varmaan taipumaan johonkin sijaistoimintoon, kuten karkin syöntiin. Mutta niin, nyt ehkä ensimmäistä kertaa tuntuu siltä, että tähänhän voisi jopa tottua, savuttomaan elämään.

Lujille tää ottaa. En olisi uskonut, että olen näin koukussa... mutta nyt sen huomaa, että varsinkin
henkinen riippuvuus on kova. Polttaminen pyörii koko ajan mielessä, eikä siihen auta edes liikunta.
Vitutus on ehkä jonkin verran laantunut, mutta sen tilalle on tullut epämääräinen eksyksissä olemisen tunne.
Ja nälkä on koko ajan. Onneksi ei oo mitään mässäiltävää, tai muuten en kai muuta tekisikään kuin söisin. Tai en tiedä... Mun suurin pelko, joka tupakanpolton lopettamiseen liittyy on, että korvaisin tämän riippuvuuden jollain toisella - ja luultavasti se liittyisi syömiseen tai juomiseen. Ja itse pidän tupakointia (siinä määrin kuin sitä itse harrastan) huomattavasti pienempänä pahana kuin alkoholismia tai ylensyömistä siihen liittyvine ongelmineen.

Alan kallistua hetki hetkeltä enemmän sille kannalle, etten todellisuudessa edes halua lopettaa. Ja senhän minä tiesin jo ennen kuin tähän lakkoon rupesin.

Tämä tupakitta oleminen tuntuu itseasiassa melko lailla samalta kuin jos olisi lähtenyt kävelemään huonosta suhteesta. Järjellä kyllä tietää, että on itselle parasta olla ilman tuollaista tekijää, joka ei loppujen lopuksi tee lainkaan hyvää omalle ruumiille/sielulle. Mutta kun tietynlaisesta olemisesta on tullut vuosien saatossa tapa, on siihen emotionaalisesti erittäin sitoutunut (eli koukussa), ja takaisin entiseen palaaminen tuntuu välillä oikeinkin houkuttelevalta. Uusi elämäntilanne on haastava, innostava, pelottava ja jopa ahdistava vuorotellen ja jopa kaikkia näitä yhtä aikaa. Eikä noista tunteista pääse hetkessä eroon, vaikka kuinka järkeilisi. Sopeutuminen vie oman aikansa.

Totuuden hetki on koittanut. Olen polttanut tasan kymmenen vuotta tupakkia ilman päivää pidempiä taukoja - mutta nyt, nyt on aika todistaa oikeaksi se mitä olen hokenut vuosikausia: pystyn kyllä olemaan polttamatta jos vain haluan!

Eli tarkoituksena on olla vähintään viikko lakossa, puhdistaa keuhkoja ja herkistää nenää kevään tuoksuille. Poltin "viimeisen" kessun eilen illalla joskus yhdeksän - kymmenen aikoihin, ja sen jälkeen olen ollut polttamatta. Ja jo tässä vaiheessa voi sanoa, ettei tästä ole tulossa helppoa.

Suorastaan pelottaa, minkälainen hirviö meikäläisestä tässä lähipäivinä kuoriutuu. Olenhan polttanut pennusta asti, joten minulla ei ole minkäänlaista kokemusta itsestäni savuttomana. Siltä varalta, ettei mun herkkä sielu kestä ollenkaan tätä kokeilua, on minulla tuolla jemmassa yksi hätävaratupakka... Mutta siihen en aio turvautua kuin vasta äärimmäisessä hädässä.

Tällä hetkellä, kun tupakkalakkoa on kulunut jo kokonainen vuorokausi, olo on hermostunut. Tuntuu, että koko ajan pitää tehdä jotain, muttei oikein pysty keskittymään mihinkään. Ja epämääräinen, lähinnä PMS-oireita muistuttava ärtymyksen tunne on päällimmäisenä mielessä. Levoton ja kärsimätön fiilis... Huoh.

Toisaalta en kyllä pysty varmasti sanomaan, onko nää todellisia vieroitusoireita, vai vaan tv:stä tuttua kuvitelmaa siitä, miltä tupakkalakossa pitääkin tuntua. "Aluksi on hankalaa mutta sitten se helpottaa ja hajut ja maut voimistuu" etc... Kun kävin lenkillä, olin haistavinani paremmin kevätillan tuoksun... vaan saattoihan tuo johtua yksinkertaisesti siitä, että nuuhkin ilmaa epätavallisella intensiteetillä. Tuskinpa tää lakko vielä mihinkään vaikuttaa. Paitsi siihen, että vituttaa.

Tämä aihe ei jätä mua rauhaan. Pyörittelen jatkuvasti mielessäni kysymystä, miksi ihmiset tahtovat tosi-tv:n, ja mitä siitä pahimmassa tapauksessa seuraa. Miksi fiktiiviset elokuvat ja tv-sarjat eivät enää riitä meille? Siksi, koska uskomattomimmatkaan erikoistehosteet eivät enää pysty huijaamaan meitä. Tiedämme, ettei se ole ”totta”. Tiedämme, että valkokankaalla kekkuloiva prinssi on oikeassa elämässä teinityttöjä vokotteleva narkkari ja että hänen kaunis prinsessansa on todellisuudessa typerä, juorulehtien kannessa haaroväliään esittelevä alkoholisti. Illuusio on särkynyt, vaikka se ehkä hetkellisesti onnistui tempaisemaan meidät mukaansa. Tunnemme kieroutunutta vahingoniloa huomatessamme, ettei satu ollutkaan totta, vaan prinssi ja prinsessa ovat aivan samanlaisia kuin me muutkin – ellei jopa pahempia. Toisaalta se on myös hyvin lohdullista; jos tuolla säälittävällä narkkarilla on mahdollisuus menestyä, niin mikseipä minullakin.

Tähtikulttia ei enää ole olemassa ainakaan samassa mielessä kuin joitain vuosikymmeniä sitten. On vain julkista riistaa, jonka metsästäminen saa toisinaan jopa juutalaisvainoja muistuttavia piirteitä. Tosin sillä erotuksella, etteivät asialla ole tällä kertaa Hitlerin lanseeraamat SS-joukot, vaan paparazzi-armeija, jonka palkan maksamme me, skandaalinnälkäiset kuluttajat. Niljakasta.

Ja entä seuraukset sitten? Tosi-tv:n pelottavuus piilee siinä, että se todellakin on ”totta” meidän mielissämme. Siten väittäisin (pelkään) sen olevan paljon tehokkaampi mielipidevaikuttaja kuin fiktiiviset mediatuotteet, joiden on tieteellisesti todistettu vaikuttavan maailmankatsomukseemme. Jos kauhuleffa alkaa pelottaa, voi tyynnytellä mieltään ajattelemalla: ”ääh, tää on vaan elokuva”. Mutta jos autenttisten ihmisten sekoilu televisioruudulla alkaa pelottaa, ei auta muu kuin nieleskellä kyyneleitä. Meillä on tarve vertailla itseämme muihin ihmisiin. Meillä on tarve samaistua ja tehdä eroa. Meillä on tarve tietää, olemmeko ”normaaleja”. Ja tämä tapahtuu tirkistelemällä ja kyttäilemällä naapureitamme, seiskan vainoamia tai sinne itseään tyrkyttäviä ihmisparkoja ja tosi-tv:ssä kekkuloivia menetettyjä sieluja.

Aamulla erehdyin aukaisemaan iltasanomien nettisivut. ”Tulot ja verot 2006. Katso KAIKKI kuntasi suurituloisimmat!” Uuh! Hitto, naapurin Pentti tienaa noin ja noin paljon, ja entäs kunnanjohtaja… Huh huh! ja meikäläisen tulot on pyöreähkö nolla. Pitäisikö tästä potea syyllisyyttä? Tai olla edes vähäsen huolissaan? Illalla mua odottelee postilaatikossa Seiskan näytenumero, joka jo kannessa opettaa paljon elämästä: ”Markus Pöyhösen erotilitys/ Sofian salasuhde oli shokki/ OLEN PETETTY JA SURULLINEN!” Yksityisasioita on näköjään ihan ookoo levitellä julkisesti, etenkin jos janoaa kostoa. ”Suurin pudottaja –Sari söi suruunsa/ LAPSENI KUOLI SYÖPÄÄN” Tämä on siinä määrin oksettavaa, että jätän analysoinnin suosiolla sikseen. Seuraava! ”Seiska esittelee Kimin Espoon SALAKAPAKAN!” Kuka Kimi? Ai niin, tuore maailmanmestari Kimi Räikkönen, meidän uusi jumalamme… täh? onko sillä salakapakka? no ei oo ainakaan enää… siis salainen. Ja sokerina pohjalla ”Maajussi-Sepon SÖPÖ KOTI!” Voi että, ihanaa! Punainen tupa ja perunamaa, kyllä kelpaa Sepon sitten aikanaan kantaa valittunsa kynnyksen yli, ja alkaa perustaa perhettä. Minäkin haluan söpön kodin! Ja totta kai tahdon myös sokeasti tukea avioliittoinstituutiota, uskontoa, isänmaata, patriarkaattia, kimiä etc. etc. ... Vittu.

Erään menninkäistä muistuttavan tutkijan mukaan 2000-luvun ihminen elää "uusromantiikan" aikakautta. Se meinaa, että me tykätään mässäillä tunteilla ja elämyksillä. 2000-luvun länsimaisessa (kaupunki-)kulttuurissa yksityinen ja julkinen on erotettu tiukasti toisistaan. Emme tunne edes seinänaapureitamme, mistä seuraa, että me tykätään tirkistellä ja kytätä toisiamme. Ja kun yhdistetään nämä kaksi pointtia, alkaa selvitä miksi me tuijotetaan illat pitkät telkkarista kaikkea sitä paskaa, mitä sieltä nykyään syydetään.

Ensinnäkin me tykätään katsoa paritusta. Onhan se kieltämättä liikuttavaa, jos Sika-Harri tai yh-äiti pääsee vihdoin ja viimein naimisiin. Varsinkin, kun saman formaatin puitteissa meillä on tilaisuus taivastella kaikkia niitä ressukoita, jotka rankataan kylmästi pois pelin edetessä. Tuntuu varmasti mahtavalta saada pakit telkkarissa neljän miljoonan katsojan edessä, kun se jo yksin yksiössäkin (kiitos jeesus tekstiviesteistä!) herättää kurjia tuntemuksia. Vaan joka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön.

Toinen mielenkiintoinen tosi-tv -formaatti on BigBrother. Tonttu-ukon oloisen tutkijan mukaan se vetoaa fantasiaamme olla Jumala, kaikennäkevä silmä, joka pilven reunalla myhäillen tarkkailee pienten ihmisten keskinäistä älskäämistä ja toisinaan myös puuttuu tapahtumien kulkuun. Tutkija vertasi BB:tä kuoleman kokemukseen eli ns. tunneliefektiin: kun joku kilpailijoista äänestetään talosta, hän kävelee sieltä ulos pimeää tunnelia pitkin, valoa kohti haparoiden. Tunnelin päässä ovat odottamassa sukulaiset ja ystävät, sekä aikaisemmin talosta "poismenneet" kilpailijat. Putoaminen talosta merkitsee siis pääsyä taivaaseen, takaisin "jumalten" seuraan.

Kolmanneksi, ainakin ohjelmatarjonnan runsaudesta päätellen, me tykätään tirkistellä sairaalloisen läskejä ihmisiä, jotka yrittävät epätoivoisesti laihduttaa. Palkaksi he saavat runsain mitoin julkista nöyryytystä. Vaikka tekee kipeää eikä ole itsekuria, ei haittaa - sitä vartenhan näissä ohjelmissa on vähintään yksi kitukasvuinen terveysintoilija-natsi piiskaamassa tyyppejä salaattikulholle ja lenkille. Ja kun hommaan lisätään pakolliset kaiken kansan edessä ja mahdollisimman vähissä vaatteissa suoritettavat punnitukset, saadaan aikaan oikea isoista tytöistä (tai miksei pojistakin) tykkäävän sadomasokistin päiväunelma. Käsittämätöntä. Sairasta. Hyi! Jostain syystä tämäntyyppistä tosi-tv:tä lähetetään etenkin silloin, kun meikäläinen makaa krapulassa sohvalla ja pelkää itseään ja muita.

Miksi? Miksi me halutaan katsoa paritusta, nöyryytystä, kännissä sekoilua, itkua, huutoa ynnä muuta inhimillistä kärsimystä? No okei, on tietysti Sika-Harrikin morsmaikkuineen. Vaan tuntuisi olevan niin, että jos tosi-tv-ohjelmista metsästetäänkin kaikenlaisia fiiliksiä kuten tutkija väitti, enemmistö sen kautta välittyvistä tunteista on kuitenkin negatiivisia.

Jäin miettimään tätä kaikkea. Palataanpa alkuun. Olemme siis nykyään uusromantikkoja, jotka kaipaavat pitkästä aikaa ennen kaikkea tunnetason elämyksiä perinteisen järjen korostamisen sijaan. Olisiko mahdollista, että olemme kuitenkin siinä määrin viimeisten parin sadan vuoden kuluessa vieraantuneet sisäisestä maailmastamme, ettemme enää oikein osaa operoida tunteiden kanssa? Etenkään jos ne ovat omia... Välillisesti se kenties on helpompaa, mihin epäilen tosi-tv:n suosion osittain perustuvan. Etsimmekö "sijaiskärsijöitä"? Vai mistä tässä kaikessa on kysymys?

...lähtee tästä. Ensimmäistä kun tuli kirjoiteltua vuoden päivät, niin ajattelin välillä tehdä täällä suursiivouksen. Nyt voin jatkaa ikään kuin puhtaalta pöydältä. ;)