IRC-Galleria

Ajattelen sinua koko ajan vaikket sitä tunnekkaan, kaipaan sinua koko ajan enemmän ja enemmän, vaikka ehkä ajattelet ettei sinua kaipaa kukaan, mutta minä välitän sinusta niin paljon että osa maailmastani romahtaisi, jos sinulle sattuisi jotain ikävää. Lisää tämä seinällesi, jos joku on sinulle todella tärkeä ihminen ♥♥♥

Mitä tekisit, jos en maanantaina tulisikaan kouluun?
Mitä ajattelisit? Mitä jos, sinulle kerrottaisiin "Hän on kuollut" ?
Itkisitkö? Epäilen.

Kaipaisitko minua? Olisiko kunniakseni hiljainen hetki?
Olisitko maassa takiani? Epäilen.

Katuisitko pahoja tekojasi ja sanojasi, jotka olit minulle ajattelematta osoittanut?
Pyytäisitkö sielultani anteeksi? Masentuisitko takiani? Epäilen.

Mitä jos löytäisit minut kadulta puolikuolleena, ja minä pyytäisin apuasi. Auttaisitko?
Valvoisitko sairaalasänkyni vierellä, että heräisin?
Pitäisitkö kädestäni kiinni toivossa, että puristaisin omaasi? Epäilen.

Jos näkisit minut seisomassa korkealla katolla, valmiina hyppäämään,
valmiina jättämään kohtalon taakseni, pyytäisitkö minua jäämään?
Tekisitkö kaikkesi jotta saisit minut takaisin? Epäilen.

Oletko nyt oppinut jotain? Aiotko nyt tehdä parhaasi siinä, etten toteuttaisi näitä aikeitani?
Aiotko yrittää pelastaa minut? Epäilen.

On hiljainen iltapäivä joulukuun lopulla. Vanhan leikkikentän keinut heiluvat hiljaa tuulessa. Kaikkialla vallitsee rauha. Paitsi nuoren, tummatukkaisen tytön päässä. Hän on kiukkuinen, ei ymmärrä kuinka näin voi käydä. Liian kiihdyksissä välittääkseen edes siitä, että hänen ei ole kovinkaan turvallista liikku yksin kotikaupungissaan tulematta hakatuksi. Kyllä hän tietää, että tämä kaupunki ja sen ihmiset eivät pidä hänestä. Nyt hän ei vain välitä. Tyttö istuu kiipeilytelineen päällä. Hän on vihainen. Todella, todella vihainen. Ei lähes voi uskoa, että ihmiset ovat taas pettäneen hänet, hänen selkänsä takana. Hän oli luullut heidän olevan samalla puolella. Hän oli luullut heidän olevan ystäviä.

Kauan hän ei saa istua rauhassa, kun kentälle saapuu joukko poikia. Hän tuntee heidät kyllä, ei edes hiljainen lumisade vaikeuta sitä. Eikä hän todellakaan ilahdu heidän näkemisestään. Tämän takia hän pysyy kotona, ollessaan käymässä vanhempiensa luona. Pojatkin tunnistavat tytön helposti; onhan yksi heistä tämän ex-poikaystävä. Heidän välinsä eivät ole vieläkään selvät. Kumpikaan ei pyydä anteeksi, ei myönnä että ero olisi hänen syynsä. Välit ovat liian tulehtuneet rauhalliseen keskusteluun. Rauha näiden kahden välillä näyttää mahdottomalta. Pojat vaihtavat keskenään naureskellen pari sanaa ja vilkuilevat tyttöä välillä ilkeästi. Viimein kaksi pojista lähtee kävelemään tyttöä kohti. Toinen on hänen perivihollisensa. He eivät ole koskaan tulleet toimeen keskenään. Eivät nytkään, saati tulevaisuudessa. Poika heittää tupakantumpin maahan ja polkaisee sen sammuksiin ennen kuin puhuu tytölle. Jopa tämän ääni on ilkeä.

"Saatanan huora, sä et näköjään osaa vieläkään päästää irti. Roikut täällä kuten ennenkin. Eikö sulla oo muuta elämää?"

Tytön mitta on täysi, päivä on muutenkin perseestä ja sitten vielä tuo tunnevammainen, aivoton kakara tulee aukomaan hänelle päätään. Hän hypähtää varoittamatta alas ja lyö poikaa niin kovaa kuin pystyy. Hän on raivoissaan, kuunnellut liian kauan näiden pään aukomista, saanut turpaansa liian monta kertaa. Hän ei jaksa enää välittää. Hän tahtoo tämän loppuvan.

"Ole hiljaa! Sä et tiedä mistää mitään!" Hän huutaa pojalle itku kurkussa. "Oo jumalauta hiljaa..."

Vieressä seisonut punatukkainen poika nappaa tyttöä käsivarsista kiinni, estääkseen tätä riehumasta. Hän tuntee tämän kyllä. On tuntenut pisimpään koko porukasta. Ja tietää että he ovat menneet liian pitkälle. Kuitenkin hän vielä yrittää estää edessä olevan.

"Rauhotu! Sä et voita tolla mitään"

Hän yrittää vakuuttaa, vaikka tietää sen turhaksi. Mutta sekään ei estä häntä toivomasta ihmettä. Hän tietää että he ovat ansainneet tämän mutta hän ei halua uskoa sitä. Tyttö hänen käsiensä välissä hengittää raskaasti. Hän vihaa heitä, jokaista. Ei pysty enää hillitsemaan kiukkuaan. Huulet ovat pusertuneet yhteen ja silmissä kipinöi tuli. Hän taistelee vastaan halua tappaa toinen siinä ja nyt.

"Annoinko mä luvan koskea?"

Hän vihaa kosketusta. Halailu, läheisyys. Ne ovat kirosanoja. Kidutusta. Hän ei ymmärrä miten joku voi nauttia niistä. Hän ei voi sietää niitä. Poikien pitäsi tietää se. Poika tajuaa liian myöhään rikkoneensa tytölle tärkeät rajat. Älä koske, älä tule liian lähelle. Tyttö pamauttaa poikaa kyynärpäällä vatsaan, ennen kuin toinen ehtii reagoida. Kiepsahtaa sitten ympäri ja tönäisee pojan kumoon. Poika vetää itsensä kippuralle ja mahdollisimman pieneksi. Hän ei halua tieää mitä tapahtuu seuraavaksi. Tyttö tuhahtaa pojalle halveksivasti. Nämä ihmiset ovat häne mielestään turhia, hyödyttömiä. Vailla mitään merkitystä maailmalle. Hän myöntää olevansa misantrooppi, ihmisvihaaja. Mutta ei välitä. Ei silläkään ole merkitystä. Hän kävelee pois päin, läheistä metsää kohti. Häntä ei kiinnosta jäädä. Hän tietää että jos tilanne pääsee kehittymään, hän ei voi taata seurauksia. Tummin pojista juoksee hetken harkittuaan hänen peräänsä.

"Mikä vittu sua vaivaa? Selitä!"

Hän pakottaa tytön pysähtymään. He olivat kerran ystäviä. Siitä on jo aikaa, mutta hän tahtoo tietää mitä on tekeillä. Hän on huolissaan. Jokainen täällä leikkikentällä on hänen ystävänsä. Ja hän haluaisi että he tulevat toimeen keskenään. Hän on surullinen, koska tietää että se on lähes mahdotonta. Hän seisoo tytön edessä ja rukoilee katseellaan että tämä kääntyisi, selittäisi, antaisi anteeksi. Mitä vain. Tyttö alkaa hitaasti kävellä takaisin leikkikentälle. Hän ei päästä poikaa silmistään, vaan seuraa tätä koko ajan katseellaan. Hän ei puhu, ei pukahda. On täysin hiljaa ja vain katselee. Poika hänen edellään joutuu peruuttamaan, koska ei halua kääntää tytölle selkäänsä. Häntä pelottaa. Tämä on hänelle uutta. Eikä hän tiedä miten hänen tulisi toimia. Hän joutuu pysähtymään yllättäen kun hän törmää takanaan olevaan puuhun. Hän säpsähtää ja ehtii juuri ja juuri väistää nyrkin joka lennähtää hänen kasvojaan kohti. Tyttö ei ehdi reagoida äkkinäiseen liikkeeseen ja hänen paljas nyrkkinsä osuu kovaa puun karheaan pintaan. Iho rikkoutuu ja rystyset alkavat vuotaa verta. Hän ravistaa kättään muutaman kerran edes vilkaisematta sitä.

"Mä olen kuunnellu tota paskaa aivan riittävän kauan. Mulle riittää. MÄ en roiku kenessäkään. Tiedäkkin se.."

Hän kääntyy kävelemään kohti keskellä leikkikenttää seisovaa hoppari-poikaa. Tämä katselee häntä hiljaa. Hän ei pelkää. Ei kavahda tämän raivoa. He olivat kerran yksi; mutta virheistä pitää maksaa. Hän katsee hitaasti lähestyvää tyttöä. Pieni huoli siitä, kuinka tämä päättyy kytee mielessä. Mutta se ei näy kasvoilla. Ei nyt eikä koskaan. Hän osaa piilottaa tunteensa. Vain tyttö näkee hänen kuorensa alle. Vain hän tietää milloin poika on peloissaan tai huolissaan. Hän seisahtuu pojan eteen ja luo pahan katsee viidenteen joka seisoo pojan vieressä. Tämä hätkähtää ja vetäytyy kauemmas. Hän ei halua olla tässä osallisena. Tyttö siirtää katseensa takaisin hoppariin, hän ei välitä kädestään vaikka muut selvästi katsovat sitä huolestuneena. Hetki on pysähtynyt. Kukaan ei sano mitään. Muut pojat seuraavat huolestuneina, kun hoppari kohottaa kätensä ja silittää hymyillen tytön poskea.

"Kuule kultapieni... Kyllä mä tiedän että sä et osaa päästää mua menemään. Sä rakastat mua vieläkin liikaa."

Tytön silmät välähtävät. Tuo oli virhe. Toinen ei ehdi tajuta mikä häneen osuu, ennen kuin huomaa makaavansa selällään maassa. Tyttö istuu pojan lantion päällä. Hän ei pidä tämän käsistä kiinni tai yritä estää tämän liikkumista mitenkään; hän tietää ettei tarvitse. Tätä on vältetty liian kauan. Liian kauan he ovat vältelleet toisiaan. Ja kumpikin tietää että tämä hetki muuttaa koko tilanteen. Tyttö hymyilee, mutta se ei saa poikaa rauhoittumaan. Hän tietää mitä tuo hymy merkitsee ja nyt hän pelkää. Tyttö silittää pojan poskea kevyesti terveelle kädellään. Vasen vuotaa yhä verta.

"Muru..?"

Poika yrittää hiljaa, mutta se on virhe. Koko tämä päivä on yksi suuri virhe. Nyt raja on viimein ylitetty. Tyttö ei satuta rakkaitaan, nykyisiä tai menneitä, ennen kuin on aivan pakko. Tyttö hymähtää, vetäytyy hieman kauemmas ja läimäyttää poikaa voimiensa takaa poskelle. Poskeen ilmestyvät syvät, punaisena hohtavat haavat tytön kynsistä. Kyyneleet puristuvat esiin vaikka poika yrittää ne piilottaa. Poikaan sattuu. Ja tyttö tietää sen. Hän nauraa hiljaa. Tarttuu yhä nauraen pojan leukaan ja pakottaa tämän katsomaan itseään silmiin. Hymyillen kylmästi tyttö kumartuu pojan puoleen. Suukottaa kevyesti haavojen päälle ja kumartuu sitten kuiskaamaan tämän korvaan;

"sinä olet minun. Ikuisesti. Älä edes yritä väittää vastaan. Me tiedetään molemmat että näin on." Hän hymähtää hiljaa. "Mä rakastin sua."

Hän pitää pojan leuasta kiinni ja katselee huvittuneena poskesta vuotavaa verta. Se tahraa hiljalleen tämän kaulan ja takin kauluksen. Tyttö nousee hiljaa seisomaan ja astuu pojan yli. Hän vilkaisee ympärilleen, muut pojat ovat hajallaan ympäri leikkikenttää ja kaikki he näyttävät häkeltyneiltä, jopa järkyttyneiltä. Tyttö tuhahtaa ja kääntyy lähteäkseen. Täällä ei ole hänelle enää mitään. Hän kävelee pois taakseen katsomatta. Poika sen sijaan makaa maassa ja itkee. Itkee ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Hänestä tuntuu että hän on menettänyt jotain lopullisesti ja se sattuu syvälle. Ei tässä näin pitänyt käydä. Hänestä tuntuu että hän ei ymmärrä enää mitään. Hiljalleen muut pojat kerääntyvät hänen luokseen. He yrittävät lohduttaa, mutta tietävät että se on turhaa. Lopulta he saavat hopparin kuitenkin nousemaan maasta. Poika katsoo sinne, minne tyttö käveli. Hänen kyyneleensä sekoittuvat hiljalleen jo hyytyvään vereen hänen poskellaan. Hiljaa kuuluu tuulessa kuiskaus;

"Anteeks..."

Olin niinkun palapeli sä teit musta ehjän
Pyyhit kyyneleeni peitit sydämmestäin reijän

Osanottoni jokaiselle Kauhajoen tragediasta kärsivälle. sytytetään kynttilä jokaselle kärsivälle. jos välität, laita tämä eteenpäin<3

Minun täytyy sanoa mikä mieltäni painaa
Jokin meissä, ei tunnu enää oikealta
Elämä jatkaa matkaansa
Mitä ikinä yritämmekin, jotenkin suunnitelmamme on tuomittu epäonnistumaan
Sitä on vaikea sanoa, mutta minun täytyy tehdä se mikä on itselleni parhaakseni
Sinä tulet vielä kuntoon, Minun täytyy jatkaa eteenpäin ja olla se kuka olen
En vain kuulu tänne, toivon että ymmärrät
Ehkä me löydämme paikkamme tässä maailmassa jonakin päivänä
Mutta toistaiseksi, minun täytyy mennä omaa tietäni

En haluaisi jättää kaikkea sitä taakseni
Mutta toiveeni revitään aina palasiksi
Taas uusi väri muuttuu harmaaksi, on vaikea katsella kuinka hitaasti se haihtuu pois
Tehdä se mikä on itselleni parhaaksi
Sinä tulet vielä kuntoon, Minun täytyy jatkaa eteenpäin ja olla se kuka olen
En vain kuulu tänne, toivon että ymmärrät
Ehkä me löydämme paikkamme tässä maailmassa jonakin päivänä
Mutta toistaiseksi, minun täytyy mennä omaa tietäni

Entäs me?
Entäs kaikki se jonka olemme käyneet läpi?

Entäs luottamus?

Tiedät etten koskaan halunnut satuttaa sinua

Entäs minä?

Mitä minun pitäisi tehdä?

Minun täytyy lähteä mutta tulen kaipaamaan sinua

Tulen kaipaamaan sinua

Minun täytyy lähteä mutta tulen kaipaamaan sinua
Minun täytyy jatkaa eteenpäin ja olla se kuka olen
Miksi sinun täytyy lähteä?
En vain kuulu tänne, toivon että ymmärrät
Yritän ymmärtää
Ehkä me löydämme paikkamme tässä maailmassa jonakin päivänä
Mutta toistaiseksi
Haluan sinun jäävän
Minä haluan mennä omaa tietäni
Minun täytyy jatkaa eteenpäin ja olla se kuka olen
Entäs me?
En vain kuulu tänne, toivon että ymmärrät
Yritän ymmärtää
Ehkä me löydämme paikkamme tässä maailmassa jonakin päivänä
Mutta toistaiseksi
Minun täytyy mennä omaa tietäni (3x)