IRC-Galleria

Synkkä kaupunki värisee
sateen piiskatessa kivisiä taloja.
Sen huuhtoessa ihmisten kuonaa
katuja pitkin virratessaan.
Särkyneenä, tuon kuonan keskellä
makaa pienen ihmisen sydän.
Niin monta kertaa haavoitettu
ja vanhat arvet taas aukeavat.
Kylmän kiveyksen ylitse luo
veri kuolettavan kauniin vanan.

Tehtävänanto: Paljastan 5 omituista tapaani. Tämän jälkeen valitsen seuraavat viisi ihmistä, jotka haastan tekemään saman perästä. Heidän tulee myös kirjoittaa nämä säännöt merkintäänsä. Linkitän haastamani ihmiset tämän merkinnän loppuun ja käyn ilmoittamassa heidän kommenttilaatikkoihinsa haasteesta ja tästä merkinnästä...

1. Mulla on outo tarve nyppiä hiuksiani...

2. Luen vaan tiiliskiven paksusia kirjoja...

3. Saatan peilailla itteeni tuntikausia...

4. Keräilen avaimenperii...

5. Piirtelen tunnilla vihkojen kansiin...

Haastan teidät:

annik-a^
{mi||a}
[hannaa
_capricorn_^
TaskuMatti

Iltarusko taivaan punertaa,
se leikkii suomuillani liekkien lailla.
Silmieni ikuista tulta palavaa,
se ruokkii kiitosta, palkkaa vailla.
Viimeistan säteiden hyväilystä,
lämmittävästä nautin;
kehrään kuuluvasti mielihyvästä,
tunnen sykkivän mahdin.
Lämpö kulkee lävitseni,
kuonosta pitkän hännän päähän,
kylmä aalto hiipii ylitseni
ja menen ikään kuin jäähän.
Nousen ylös, venyttelen
ja levitän siipeni;
tulta ilmaan hönkäisen
ja oikaisen häntäni.
Ponkaisen ilmaan ja lennän
maihin kaukaisiin,
parissa tiimassa ennän
avaruuden syvyyksiin.

Hiekassa kahdet jalanjäljet
vierekkäin kulkevat
ja mulla on vain yksinäiset hetket
ja päivät ohi vierivät
Ainoa lohtuni on muistot
jotka nekin satuttavat
ja nuo pimeät hiljaiset puistot
jotka yksinäisen piilottavat

Ja puiston kylmällä penkillä
istun itkien katkerana
kylmä rauta hentojen kätteni alla
ei riitä lohduttajana
Silloin nuoren miehen istuvan
mä näen vierelleni
katseensa lempeän lohduttavan
ja kätensä kädelläni

Tunnen lämmön sisälläni
ja sydämeni sulaa
murheelliset, itkuiset kasvoni
vasten miehen rintaa
Tuo hetki kestää ikuisuuden
tai siltä se ainakin tuntuu
mieleni tavoittaa ajattomuuden
ja jokin sisälläni muuttuu

Kun täysikuu hangella hohtaa,
ja suden askeleet kotiin johtaa,
Kuuhut kumottaa auringon lailla,
valaisten metsät kaikkialla.
Kuuotsia kaksi on syntyvä,
Hopea- ja Puolikuiksi nimettävä,
ja yksi harmaa ja toinen valkoinen,
Kuutamo ja Täysikuu nimet niiden.
Mutta tärkeintä ei saa unohtaa,
kun keskiyön kuu hangella hohtaa,
on syntyvä pentu pikimusta,
joka tarvitse ei valaistusta.
Hänet Mustaksi Kuuksi nimettäköön,
vaikka Yösilmänä häntä pidettäköön.

(Ennustuspa hyvinkin, eli suomeksi joku typerä päähänpisto)

Tämmöne tuli vaan yhtäkkii mieleen:

Kyyneleet

Jäiset kyyneleet putoavat
Jättäen jälkensä lumeen,
Kuivuneen ruusun punaiset terälehdet
karkaavat kieppuen tuuleen

Hiljaisuus
Vain tuulen humina puiden oksistossa
Yksinäinen ihminen

Kyyneleet,
Joiden takana ei ole tunteita