IRC-Galleria

Kun sitä tässä ajattelee, niin vaikka tässä vielä nuoria ollaankin, (tosin tunnen oloni aina vanhaksi) niin kaikenlaista moni on jo kokenut, osalla on jo lapsia, osa on naimisissa, toisilla taas kaikkea siltä väliltä ja kääntöpuoleltakin. Mutta uskon, että jokainen meistä muistaa ne tärkeimmät, ensimmäiset.

Ensimmäinen suudelmani. Sen kyllä muistan hyvin. Siis olihan niitä pusuja ollut aiemminkin, ja Sara-koirakin onnistui muutaman kerran nuolaisemaan oikein kunnolla kun halusi herättää. Mutta siis se ensimmäinen kunnollinen. En ole varmaan ollut koskaan sen jälkeenkään niin jännittynyt kuin sillä hetkellä olin. Sitä halusi niin paljon, mutta samalla ei halunnut pilata mitään, joten ei sitä tehnyt elettäkään, kulutti vain aikaa. Siinä oli täysin toisen lumoissa, eikä yhtään tajunnut kuinka tyhmältä varmasti vaikutti ulkopuolisen (saatikka sitten toisen) silmissä. Sitten lopulta hetki koitti, oli joko tehtävä jotain, tai kaduttava loppuikänsä. Joten niin se alkoi. Niin paljon enemmän kuin osasi ajatellakaan. Vaikka sitä tiesi olevansa kömpelö vielä silloin, niin ei se näyttänyt haittaavan kumpaakaan. Ei sitä ainakaan ajatellut. Tosin sillä hetkellä ei ajatellut mitään. Sitä oli vain, jossain taivaan ja taivaan välimaastossa. Ainakin se oli taivaallista. Suudelman päättyessä, muutama sekunti (tai kymmenen minuuttia virallista aikaa, ihan miten vain) myöhemmin olivat ajatukset, sanat, kaikki mahdollinen sekaisin. Ei minulla ainakaan ollut mitään havaintoa ympärilläni olevasta maailmasta. Ensimmäiset ajatukset tulivat mieleen noin kaksi kilometriä myöhemmin, kun 15 asteen pakkasessa käveli takki auki kotiin päin. On muuten edelleen elämäni paras uusivuosi. Ja yksi parhaista muistoista koskaan.

Ensimmäinen tyttöystäväni. On se kohtaloa tai ei, jokaiselle se hetki tulee. Sitä vaan tapaa jonkun, ja kaikki toimii. Tietää etenevänsä nopeaan, mutta kumpaakaan se ei haittaa. Ei tiedä mitä tekee, ja mitä tapahtuu, on vain mukana matkassa. Ja se matka tuntuu vain paranevan päivä päivältä. Tällainen oli minulla se ensimmäinen. Valitettavasti asiat eivät aina kulje niin kuin toivoisi. Minulla homma karahti siinä, että rakastuin enkeliin. Heitä on harvassa, mutta uskokaa pois, heitä on olemassa. Mutta siinä vain syntyy se ongelma, ettei tunne ansaitsevansa enkelin rakkautta. Joten sitä käyttäytyy kuin aasi, ehkä sitä ei itse tajua, mutta jälkeenpäin ajatellessa siltä se tuntuu. Ja vaikka sanoo ja tarkoittaa mitä oikeasti haluaa, niin teoillaan yrittää karkottaa toisen. Koska ei enkeleiden kuulu saada minua, tavallista ihmistä. He ansaitsevat jotain parempaa. Paljon parempaa. Sydänhän siinä särkyi, mutta toivottavasti vain omani. Ei enkeleitä halua satuttaa. Ajan kanssa myös särkyneet sydämet saa korjattua. Ja vaikka tietää, ettei paluu menneeseen mahdollista ole, kyllä sitä silti aina joskus toivoo kuulevansa toisesta. Vaikka vain tervehdyksen. Kunhan tietää, että toisella on kaikki hyvin. Koska maailmassa on ihmisiä, joita rakastaa vaikka mitä tapahtuisi. Ja vaikka ei heidän kanssaan voikaan olla, heille toivoo kaikkea hyvää. Silloin sitä voi jatkaa eteenpäin, ja kuka tietää, ehkä seuraava enkeli odottaa jo kulman takana.

Sanotaan, että aika kultaa muistot. Mutta mielestäni jotkin asiat ovat kauniita jo alunperin. Asiat eivät ehkä aina mene niissä kuin haluaisi, mutta ne hyvät, kauniit hetket jäävät mieleen. Joten pitäkää mielessä parhaimmat muistonne, ne parhaimmat, jotka mielessänne ovat ensimmäisinä.