IRC-Galleria

Tässä sitä taas mietiskelee asioita omassa päässä. Oikeastaan ei enää mieti kovin vanhoja asioita, jotka ovat ajankanssa muuttuneet vanhoiksi. Nyt sitä vaan miettii, onko itsestä tulossa sydämmetön paskiainen vai langennutenkeli vai jotai pahempaa? Tuntuu, että mikään ei paina omaatuntoa, joka on silleen outoa, koska ajattelen asioita tarkasti ja silleen. Tunteet-mikä se on? Tuntuu niin oudolta sanalta... Taitaa se viedä kaikki veronsa ihmisestä, siis kokemukset, oli ne positiivisia tai negatiivisia. Ainakin itse tajuaa, että ei sitä kierrettä voikkaan lopettaa, vaikka haluaisi. Se on aika jännää ja outoa. Mutta tavallaan sitä ei vielä ole tullut satutettua ketään pysyvästi...siis tällä hetkellä, mikä on positiivista. Elämä on mielenkiintoinen peli, joka ei koskaan lopu ja saa käänteitä kokoajan. Voisko elämästä elämänä kirjoittaa kirjaa? Kirjaa, joka olisi opas toiselle elämälle joka tarvisi johdatusta, mutta eiköse kuitenkin ole niin, että oman kokemuksen kautta oppii parhaiten? Kantapäänkautta varsinkin...vai? On se niin..varmasti..kait? Elämä on mysteeriä.

Lainaan filosofian kirjasta toteamusta:" Se mikä on epätosi, on tosi. Ja se joka on tosi, on epätosi..." <--mihin tuokin toteamus vie??Tuskin pimeää polkua kauemmas?!?

Kerro, miten ja missä me tapasimme ensimmäisen kerran?

Sinä joka kommentoit/luit tämän, kopioi tämä omalle sivullesi ja ylläty siitä miten moni sinut muistaakaan..

On se maailma julma. On tässä tullut todettua muutamaan otteeseen. On pitänyt muutama ihminen auttaa, yleensä sairaala reissulla nytten. Tänäänkin tulin kylälle ja huomasin sairaalantiellä makaavan ihmisen, eikä kukaan pysähtynyt, ajoivat vain ohi. Kävin kääntymässä ja menin apuun. Soitin ambulanssin ja olin mieshenkilön vieressä. Kyllähän niitä ihmisiä sitten alkoi ilmaantua paikalle, kun itse olin siinä. Muutama pysähtyi ja kysyi, olinko soittanut apua. Tyhmäksikö nekin luulee mua, että menin vain sen herran viereen pällistelemään enkä olisi soittanut ambulanssia? Helvetti...ja toiset taas ajelivat autoilla ohi ja katsoivat pitkään. On tämä maailma julma. Kukaan ei enää auta ketään. Ajavat vain ohi ja JOS sattuu olemaan poliisi tai jotain muuta, niin kyll ihminen sitten menee ja työntää nokkansa asioihin, jotka eivät kuulu sille. Voi helvetti..oikeesti...naurettava tämä maailma nykyisin.

Sydämmeni on taas hiukan parantunut, tai voin sanoa, että kyllä minun sydämmeni selviää, vaikka pieni reikä sinne jää ainiaaksi, minne voisi ehkä joku rakastava immeinen muuttaa, mutta kyllä niitä ihania ja rakastettavia ihmisiä varmasti tulee lisää ja pitää yrittää vain ajatella positiivisesti, joka on tosi positiivista :D Elämä on elämistä ja oppimista. Eipä se muuta ole. Joka päivä oppii jotain mahtavaa tai vähemmän mahtavaa. Ja kyllä rakkaus on aina ihana asia, mutta jos se ei onnistu, niin ei sitä kannata pakolla yrittää. Kuunnellssa yhtä biisiä, tulee vain ihana suhde mieleen, mutta ei se siittä enää ihanaksi silleen muutu, mutta kyllä aina ystäviä voi olla. Ystäviä ei koskaan voi olla liikaa, joka on hyvä asia. Mielummin ystävä, jos ei muuten suju. Pitäähän ihmisillä olla joku, jolle voi kertoa asioita.Ja läheiset ovat sitä varten...rakastettavissa, vaikkakin eritavalla, mutta kuitenkin lähellä. Sitäkin asiaa vain pitää miettiä omassa pienessä päässä, ennenkuin sen ymmärtää ja tajuaa, koska se on hyvin monimutkainen asia...maailma on aika monimutkainen asia, varsinki rakkaus, joka on täysmysteeri aina ja ikuisesti. Ehkä jotkut löytävät rakkauden salat ja avaimen, jolla saa vastausten-arkun auki tai ei...sekin riippuu kuinka paljon ihminen on valmis taistelemaan rakkaudenpuolesta, joka on hyvin arvostettavaa, mutta liika on liikaa, mutta kuka senkin voi määritellä mikä on liikaa ja mikä ei? Elämä on täysmysteeri ja näistä mysteeri ajatuksista unien mysteeriin...ZzZzZ <3

Minutkin voi vielä yllättää. Sain vihdoin ja viimen vastauksia kysymyksiini, joka helpotti oloani hieman. Tietenkin tieto lisää tuskaa, joka tuli taas todistettua, mutta kyllä olen sitä mieltä, että ansaitsin tietoni, koska olen sen verran tässä murehtinut ja muutenkin ollut allapäin. Paitsi sehän riippuu aivan ihmisestä, haluaako tämä suoda toiselle selityksen vai ei. Se ei todellakaan ole kysyjän päätöksissä vaan vastaajan. Mutta siinäkin on monia ristiriitoja. Moni kysyjä toivoo ja sanookin, että vähintää mitä voit antaa on vastaukset kysymyksiini. Mutta onko näin? Tietenkin sitä ajattelee, että on kiva tietää, mutta onko toisaalta. Mutta olen kyllä sitä mieltä, että tieto jonka sain käsiini ja vastaukset antavat hieman ymmärrystä, mutta se minua harmitaa, että minua rangaistaan toisten virheistä saatikka menneisyydestä. Vaikka yritän olla ja olenkin erilainen, niin se laittaa miettimään suhteen todellisuutta, mutta se,jos saisi uuden mahdollisuuden, käyttäisikö sen vai auttaisko asiaa mikään? Mutta kun sai sen verran tietoa, että alkaa kyseenalaistamaan vastapuolen alkuselitykset, niin onko se reilua? Alan itse vakavasti miettimään erään herran sanoma:" Me ollaan hirveän erilaisia..." <-- oliko toi nyt todellakin se vastaus vai sen, jonka sain tänään tietooni? Monimutkaista tämä immeisen elämä ja varsinkin se onnillisuus.
Mutta tämä tyttö painuu nukkumaan. Aamulla n.7 herätys ja kouluun meno klo.8, että jos saisi hieman enemmän nukuttua kuin viimeyönä, kun unissani pyöri taas mitä ihmeelisempiä asioita ja ideoita...joita pohdin jopa kun heräsin...?

Tässä just tulin mansikoita poimimasta ja tulihan omasta maasta ihan kivasti punaistakultaa. Tuolainen vähän yli litra...ovat muuten herkullisia. Ainut huono juttu, tuo punainen väri ei oikein tässä mielentilassa ole parhaita..punainen=rakkaus :´( Mutta kyllä tämä tästä oikeesti alkaa helpottamaan..toivottavasti ei tapahdu mitään erikoist sitten, joka satuttaisi sydäntäni uudestaan. Alkaa nuo haavat pikkuhiljaa paranemaan.

Jänkähällä jytiseekin on pian. Moottoripyöriä siellä ja täällä. Ei kiva...tulee vain hän mieleen moottoripyöristä. Tuskaa...jos iskisin uuden motskari häiskän? Mutta kun en haluaisi kuin sen yhden, jota en saa..harmittaa vielä kun en tiedä ollenkaan mitä hän ajattelee nykyään minusta. Ei mitään tietoa mitä hänelle kuuluu tai miten hän otti tämän meidän jutun...Harmittaa todellakin...Haluaisi tietää mitä rakastamansa ihminen ajattelee, mutta sehän on mahdotonta, kun ei pidetä mitään yhteyksiä ja eihän toinen tietenkään kerro omista tunteistaa, varsinkaan miehet...voih...kumpa tietäisin edes jotain, joka helpottaisin minun tuskaa...sydämmeni lyö tyhjää kun ajattelenkin häntä. Surullista...tavallaan haluaisin hänestä yli, tavallaan en, koska toivon, että minulla olisi vielä mahdollisuus osallistua hänen sydämmensä päällä olevien asioiden jakamiseen rakastettuna ihmisenä, mutta haaveeni alkaa pikkuhiljaa hälvenemään. Miksi maailma on niin julma..ihmisille, jotka haluaisivat edes hiukan rakkautta???Miksi? Vajoan tästä pimeään nurkkaan miettimään maailman rakkaussuhteita...

Töissäkin tuli tänään viperrettyä. Huomasin ikäväkseni pihalla moottoripyörän, joka toi ikävät muistot taas mieleen. Piti kävästä hieman tuulettamassa takapihalla. Jotenkin niin haikeeta...kaikki vitun asiat muistuttavat minua katkeraasti rakkaastani...jota rakastan, mutta rakkaus taitaa olla yksipuolista...nyt.

Ajelin kans töistä kotia ja mietin kaikenlaisia asioita taas mielenisopukassa. Porojakin tapasin tiellä ja mietin, kuinka tyhmiä olentoja nuokin on. Melkein tulevan avosylin autoani vastaan..(kuvauksellista) ja kuolisivat muuten, jos en painaisi jarrua. Mitä jos itse juoksisin avosylin rakastani kohtaan, saisin varmasti samanlaisen kohtelun, jos en hurjempaa. Kaasu pohjaan ja yli vain? Vai, että hän yrittäisi huitoa kädellä:"Pois tieltä!"????? Vai voisiko hän olla sydämmetön ja ajaa vain silmät kiiluen ylini...kuin jotkut autoilijat tekevät niin poroillekkin. Löytyyköhän porolla ja minulla enemmänkin yhteistä?? :o

Kuu on nyt rehellisesti puolikas. Viikko sitten se oli kaunis ja ylväs tampereen yössä, joka oli hyvin romanttinen...kipua tuottava näkyvyys. Mutta kauniit muistot sentää säilyy mielessäni, vaikka tuskaa tekevätkin. Mutta pitää ajatella vain positiivisesti, että osaa varautua seuraavaan esteeseen...jota en haluaisi kokeilla.

Ihmisille pitäisi antaa mahdollisuus. Asiasta riippumatta...tai tuokin on niin henkilökohtainen kysymys. Jos alkaisin miettimään, olisin voinut antaa mahdollisuuksia enemmän läheisimme ihmisilleni, mutta olenkohan silti antanut enemmän kuin he ansaitsevat? Jos ihminen antaa omassa tiedossaan lähimmäiselle uudenmahdollisuuden ja aikaa ja toinen ei tiedä tästä...niin toista mahdollisuus-kysymystä ei voi harkitakkaan, koska omassa päässään oli antanut tälle uuden mahdollisuuden...jopa aikaakin enemmän kuin olisi osannut kuvitella, mutta toinen ei silti ole tiennyt mitään asiasta. Se on epäreilua...ja senkin asian huomasin vasta kun itse koin ja mietin asiaa. Jos saisi uudenmahdollisuuden, mitä tekisi uudestaan ja yrittäisikö sitä elää vain toisen pussin mukaan? Tai yrittää kaikkensa, ettei suhde menisi pilalle tai jotain vastaavaa? Julmaa, sanon minä...vaikka itsekkin julmana olen näitä mahdollisuuksia jaellut...mutta omasta mielestäni olin sillo kiltti ja en ajatellut niin julmasti...mutta nyt asiat uudestaan mietittyäni olen erimieltä. Toiselle pitäisi informoida mahdollisuudesta ja suhteen huonosta menosta, eikä vain laittaa yhtäkkiä poikki ja sepittää päälle, "ett olet sie ihana ihminen ja silleen, MUTTA..." Julmaa...se kuulostaa? Ja sitä se varsinkin ON! Elämä on tuskaista...tieto lisää tuskaa... <- lainatakseni filosofian opettajaa x) Jos en olisi kysynyt, mitä hän ajattelee, niin ei oltaisi ehkä tässä...suremassa ja itkemässä silmiä pois päästä. Jos minä saisin vain yhden mahdollisuuden..yhden...haluaisin yrittää...tosissani...mutta huomaan, ettei toinen halua edes sitäkään mahdollisuutta antaa minulle ja kokeilla tosissaan, tuleeko mistään mitään. Mitkään ihanat hetketkään ei tunnut häntä vavisuttavan ja mietityttävän...mutta minua askartaa kaikki maailman kysymykset ja kaikkein eniten se, etten ole saanut vastauksia kysymyksiini, joka on epäreilua. Haluan vastauksia...haluan, mutta voihan olla totta, että toinen ei osaa antaa vastauksia, mutta loogisesti hänellä pitäisi olla vastaukset, koska hänen johdosta ollaan tässä. Hänen ajatuksensa ja päätöksensä johti tähän...en saanut edes puolustautua...tai olisin ehkä saanut, mutta se ei olisi muuttanut asiaa..ikävä kyllä :´(

Tässä istun huoneessani ja huonettani valaisee kannettava lisäksi kuunpuolikas, jota ei oikein puolikkaaksi voi kuvailla, koska se ei ole rehellinen puolikas. Enolta saamani hidas biisi soi taustalla ja yrittää rentouttaa minua. Ajatukseni pyörivät taas ja ainoastaan erässä henkilössä, jolle txt äsken synde onnittelut...herra jopa vastasi minulle, ihme sinänsä, koska en ole saanut mailiini vastausta jossa kysyin kaiken laista. Ehkä minun "psykologiani" ei kaikkiin tepsi???Vai???

Kuulen kuinka sänkyni kuiskaa nurkasta:"Tule ja lämmitä minua, olen niin yksin..." Jos kääriytyisin peiton alle ja yrittäisin nukkua, vaikka olen huomannut, ettei siittäkää ole tullut muutamaan päivään mitään. Jos aukaisisi uuden sivun elämäni kirjasta ja aloittaisi alusta? Jos voisin pyyhkiä menneisyyden sydämmestäni ja jatkaa vai elämääni, mutta ei. Sydämmeni on kahlittu ja kahlittuna se pysyy...voin yrittää rimpuilla irti, mutta luulen, ettei se auta saatikka helpota..ainakaan vielä...tai sitten repaisen kunnolla, että sydämmeni särkyy tai vähintään haavoittuu, mutta eikö aika paranna haavat? Mutta mielestäni...aika ei aina paranna syvempiä haavoja, jotka on tehty ikuisiksi..vai onko?

Yksinäisyyteni on seuranani alkavalle lukukaudelle...kuinka romanttista..särkynyt sydän ja "ahkera opiskelu into"...mikäköhän on lopputulos? Ei ainakaan toisenasteen epäyhtälö...ei vai joo? Epäilen, ettei minu särkyneestä sydämmestä saisi kuitenkaan mitään tolkullista matemaattista kaavaa, joka selittäisi helposti pienen pohdinnan jälkeen ratkaisun, vai olisiko sydämmeni sittenkin toisenasteenepäyhtälö, jossa on loppumaton vastaus? Se kuulostaisi järkevämmältä, jos tästä järkevää saa tekemälläkään...vai?

Jos nyt kuitenkin yritän mennä peiton alle ja rukoilen, ettei nukkumatti minua raiskaa elävältä...ehkä sitten voin antaa luvan, kun rintakehäni ei enää kohoile vaan pysyy paikallaan...silloin herra Nukkumatti voi puuhastella kokoyön, mitä lystää, mutta ennensitä toivon hartaasti, että herra Nukkumasti pysyy kaukana minusta ja minun sängystäni, jos haluaa jatkaa elävänä sieluna pikkulasten yöunien raiskauksia...Aamen!

Sydän särkynyt, iloton on,
katse tyhjyyteen.
Luona vanhan tammen,
muistot kädessäin.
Tuskaa, surua,
koska loppuu lie?
Tahto luja kuin kallio,
mut silti heikko.
Sydän tumma, satutettu
sielu tyhjää vain.
Rakkaus kukoisti
ja linnutkin vain muuttivat pois.

Junalla saavuin tampereelle kahdeksalta illalla ja siittä autolla kohti Ivaloa. Kotona sitä nyt ollaan, mutta eipä se olo helpota...mutta voin lohduttaa itseäni, että kyllä se tästä pikkuhiljaa.
Vituttaa, kun kaikki biisit tuntuvat rakkauslauluilta tai jotenkin viittaavat aina rakkauteen. Miksei voi olla musiikkia, joka ei muistuttaisi mistään tuskaisesta ja ihanasta? Miksi ihmiset pitää olla niin erilaisia ja kuitenki tuntuu, että olisi jotain yhteistä ihmisen kanssa.
Mutta kyllä tämä tästä päivä päivältä, vaikka mieli sanoo, ettei tahdo irtautua...ja sydänkin.
Miksi ihmisen pitää rakastua suunattomasti ja sitten hänen sydän säretään? Tuskaa..koko maailma on tuskaa, tuskasta se on ehkä tehtykkin???

Kyllähän ne kyynelkanavat viel kostuvat...kyll kyll...mutta pakko on vai yrittää eteenpäin. Tuli kyll helpompi olo kun kirjoittaa tunteet ylös tai yrittää. Itseäni helpottaen näitä kirjoittelen...kun tuota tuskaa on silleen vaikeaa purkaa ulos...olenko taiteellinen? kuuluisan kirjailijan alku? Olipa nuokin asiat taas aiheeseen liittyviä ;)

Huomenna alkaisi koulu ja arkinen aherrus. Tuntuu, että ei halua edes yrittää selvitä eteenpäin..jos ihminen saisi edes yhden mahdollisuuden, se helpottaisi tai ainakin saisi elämän tuntumaan helpolta..vai saisiko? Edes pieni mahdollisuus saisi joskus yksinkertaisen ihmisen hymyilemään..ainakin minut.

Katselin järven rantaan ja tuntui, kuin tutut siniset silmät katsoisi minua veden uumenista, mutta silti tiedän, että mielikuvitukseni tekee kaiken tuon. Ei sieltä katso minua kukaa...ei ainakaan se ihmisen omistavat silmät, jotka haluan. Jos saisin tuntea vielä kerran pienen läheisyyden tai sen, että tiedän olevani tärkeä jollekkin ihmiselle. Pieni hipaisu vaikka poskelle ja viaton hymy? Liikaako pyydän??Tyydyn aika vähään...paitsi tällä hetkellä tuntuu, ettei mikään tyydytä tarpeitani ja suruani...pohjatonta suruani. Tunnen kuinka tuskan poikanen haluaa repiä rintakehäni auki ja tulla ulos pohjattomasta surusta...vain mustaa tyhjyyttä ja surua kehossani vaeltaa. Toivon vain, etä jaksan, etten lankea polvilleni maahan ja vajoa tästä maailmasta pois..tyhjyyteen...missä ei ole ketään tai mitään. Ei ainakaan sitä mitä jäin ja jään kaipaamaan...rakastettu...hylätty...petetty...kuin vanha leikkikalu, joka löytyy vuosien päästä ullakon rojujen seasta...pölyisenä...yksinäisenä...kyynelkanavat tyhjiksi itketty...pohjaton on minun suruni ja tuskani...yksin...vajoan pimeyteen ja lohdutan itseäni peitolla...tai tyynyllä ja annan rintakehäni taas tanssittaa minut unenmaailmaan....

Istuskelin laiturill. Olin käynyt saunassa ja jopa uimassa ja istuskelin laiturilla kuivattelemassa hiuksiani ja kuuntelin musiikkis. Tuli välillä tippakin linssiin...kun miettii alkuviikkoa. Lähimmäisen hellää kosketusta poskella tai hyvänyön suukkoa...jos sitä ottaisi itseä niskasta kiinni ja hankkis elämän?

Viimeinen päivä tampereel...huomenna lähtö ivaloon klo.12.00 jos sit Ivalossa alkaisi helpottamaan olo. Kaverikin txt, että lähdetään piettää hauskaa, mutta mitä hauskaa?Ei oikein ole fiilistä, mutta ainahan voi kokeilla.

Ihminen on epäoikeudenmukainen. Jos erotaan, niin miksei toiselle voi sanoa kunnonvastausta vaan sellainen, että toisen pitää päätellä itse missä meni pieleen? Mutta sen voin sanoa, että kynin sen vastauksen...minulla on oikeus..olen itsekkin aikaisemmin joutunut selittämään, niin miksei muut pidä???

Sitäkin huomaa, että vaik olet itkenyt itkemistä, niin kyll niitä kyyneleitä tulee viel, vaikka ei runsaasti, mutta silleen, että silmät kostuu ja rintakehä nousee ylös alas-tiuhaa tahtia...tuska sisällä...ja kaikkea...