IRC-Galleria

Elämä on kuin aurinko, sen valo on syntynyt kuin ihmeen kautta. Se tuo iloa ja toivoa vanhempien mieleen. Lapsi, jota on aina toivottu, säilyy ikuisesti vanhempien silmissä muuttumattomana käsitteenä. Lapsi kasvaa aikuiseksi mieheksi tai naiseksi, mutta on aina lapsi isän ja äidin silmissä, eikä mikään voi sitä muuttaa. Jonain päivänä tuo elämän aurinko sammuu, tuo epätoivon hetkellä syntynyt iltatähti vihdoin lentää pois, vajoaa maan alle ja katoaa. Vanhempi voi vain toivoa, ettei hänen tarvitse koskaan nähdä valon sammuvan lastensa silmistä. Mikään ei ole tärkeämpää vanhemmalle kuin oma lapsi, jonka suonissa virtaa sama veri, mikä hänessä itsessään.
Kehityksen alussa, lapsi on kuin posliinikukka. Jos lasta kohtelee varoen ja rakkaudella, hän loistaa ja kasvaa elinvoimaisesti. Kun lapsi on varttunut, sitä on yhä vaalittava ja rakastettava, muuten hänen sydän särkyy ja hän kuihtuu pois - aivan kuin hän ei olisi koskaan syntynytkään. Aikuistuessaan tuo posliinikukka on muuttunut graniittiruusuksi. Rakkaudella kasvatettu lapsi ei murru milloinkaan, vaan hän jaksaa rakastaa kanssaihmisiään - jatkaa sukuaan samalla omistautumisella ja hellyydellä, kuin hänelle on opetettu.
Elämä on todellakin ihmisen aikaa. Onnellinen ihminen toivoo, että hänet muistettaisiin ikuisesti, mutta onneton toivoo, ettei hän olisi koskaan syntynytkään. Vanhempien ja yhteiskunnan tehtävä on turvata jokaiselle turvattu ja mielekäs elämä, sillä onnellinen ihminen antaisi vaikka oman henkensä sen turvaamiseksi. Kun ulkomaailma hylkää ihmisen, tekee se rikoksen itseään kohtaan. Me kaikki olemme yhtä, muistakaamme se aina.