IRC-Galleria

Blogi

« Uudemmat - Vanhemmat »

Tuuli suhisee ja huulet heiluu.Tiistai 26.07.2016 22:45

Sanotaan että parasta ja puhtainta taidetta syntyy tuskasta. Mielenkiintoinen ja ajankohtainen ajatus. Omasta puolestani voin sanoa että viimeinen pari vuotta olisi ollut taitelijan kulta-aikaa. Tuskaa olisi tarjolla ihan sankokaupalla ja kankaat eivät olisi riittäneet. Mutta tuskasta on myös ollut hieman yllättäenkin myös hyötyä. Se aika, mitä olisin niinkutsutussa "Normaalielämässä" viettänyt rehkimällä 8-4 duunissa vain palatakseni kotia katsomaan netflixiä, olen uiskennellut syvimmissä tunteen vesissä kuin koskaan aikaisemmin. Käsillä olleella ajallani olen seurannut nyky-yhteiskuntaa ja muun maailman menoa. Olen yrittänyt kaikin keinoin palauttaa uskon ihmisten hyvyyteen ja pyytettömyyteen katsomalla ja lukemalla joitain historiamme uskomattomimpia ihmisiä ja urotekoja.
Kaikessa näkemässäni on yhteinen nimittävä tekijä. Se on sydämellisyys. Ominaisuus, joka on parasta aikaa katoamassa katukuvasta. Maailman ovat valtaamassa itsekeskeisyys ja ahneus. Juttelin hyvän ystäväväni kanssa lapsien saattamisesta tähän nykyiseen maailmaan ja molemmat olivat vankasti sitä mieltä, että suurin toive olisi jos lapsesta kasvaisi täydellinen kusipää. Sillä se tie on valittava, mikäli tässä maailmassa mielii nykyisellään pärjätä. Surullista. Kaikki se mitä minullekin on arvoista lapsena opetettu joutaa romukoppaan, sillä yrityksen hierarkiassa ei hyvillä käytöstavoilla tai empatialla pärjää. Oman edun tavoittelu, selkäänpuukottaminen ja säälimättömyys takaa uuden karhean BMW:n omakotitalosi pihalle.
Mutta, jotta tosiasia ei unohtuisi, näin on ollut aina ja tulee aina olemaan. Jotta voit tehdä rahaa, sinun on tehtävä tulosta. Siinä kohtaa kaikki keinot ovat sallittuja. Ehkä eniten siinä itseäni riepoo se, että haikalat liituraitapuvuissaan eivät edes häpeä tekemäänsä tai tunne minkäänlaista myötätuntoa kun 300 työntekijän vaneritehdas suljetaan "tuotannollisista syistä". Suomenkielellä se tarkoittaa "Tekee tämä pulju rahaa, muttei tarpeeksi ja riittävän nopeasti". Meneillä oleva lama on tehnyt järkyttävän määrän tuhoa ympäri suomea. Ja vakuuttelee talousasiantuntijat ja kansanedustajat mitä muuta tahansa, ei tulevaisuus kovin valoisalta siltikään näytä.
Jos tähän muutosta haluaa, se muutos pitää lähteä meistä. Ihmisistä.

Joka neljäs vuosi valitaan 200 muutoksen sanansaattajaa ja sinisilmäisesti oletetaan että tämä on nyt se porukka joka laittaa suomen kuntoon. Mutta onko todellakin niin, että tämä pieni 200 ihmisen joukkio on täydessä vastuussa 5 miljoonan ihmisen kansasta. Kuuntelemme silmät ja korvat tarkkana minkälaisia suunnitelmia kukin puolue on linjaamassa ja olemme valmiita oitis barrikaadeille mikäli päätökset koskettavat negatiivisessa mielessä meitä. Joskus syystä, joskus syyttä. Fakta on kuitenkin se, että suuria päätöksiä on tehtävä ja aina se on valitettavasti joltakin pois.

Ja jotta asiat menisi vieläkin haastavammiksi, on apua turha odottaa rajojen ulkopuolelta. Mistä ottaa mallia kun kaikkialla maailmassa painitaan samankaltaisten tai vielä suurempien ongelmien kanssa. Tämän todetakseen ei tarvitse kuin seurata uutisia yhden viikon ajan. Kouluammuskeluita, itsemurhapommittajia, ihmisoikeusrikkomuksia, seksuaalinen hyväksikäyttö. Kaiken näköinen ja muotoinen väkivalta. Ja se näkyy jokapäiväisessä uutismassassa kirkkaimpana. Media on haaskalintuna yhden aikakautemme suurimman ruumiin kimpussa. Ja suotakoon heille se. Jostain leipä on tienattava. Mitä raflaavampi otsikko, sitä varmempi klikkaus. Traagiset ja surulliset uutiset ovat uutistoimistojen tilipäiviä. Olen joskus haaveillut toimittajan urasta, mutta miettiessäni nykyistä mediakulttuuria en usko, että selviäisin sen raadollisuudesta. Mietin tässä vain, että kuinka suuri vaikutus negatiivisten uutisten tulvalla on yleisesti ihmismieleen. Voisi sanoa kävellessään kadulla vaikutuksen olevan hyvinkin ilmeinen. Ei meidän katajainen kansa koskaan varsinaisesti ole purskautellut tunteitaan estoitta arkielämässä, mutta nyt apatia on ottanut puristukseen viimeisenkin positiiviniilon.

En ole hippi. En ole anarkisti. En ole kommunisti. Minunkaltaista ihmistä on aika vaikea laittaa mihinkään lokeroon. Mutta jos jollain tavalla haluaisin itseäni kuvailla niin olen tavantallaaja, jolla on liikaa vapaa-aikaa käsissään ja joka tykkää maalata taivaanrantaa isolla pensselillä. Ja tiedän, en vain usko, että minunkaltaisiani ihmisiä on täällä pohjolassa suuri joukko. Saamatta ääntänsä kuuluviin. Huutamassa tyhjyyteen.
Joka päivä toivoisin että kuin taikaiskusta kaikki ongelmat katoaisi kuin Jyrki Katainen brysseliin. Se ei silti taida olla realismia, mutta jokin asia elämässä pitää ajaa eteenpäin. Usko ihmiseen, usko huomiseen.

Sanojen helinää. Pelkään.
Loppiainen on täysin turha pyhäpäivä. Silloin ei virallisesti juhlita mitään, eikä ole mitään tekosyytä nauttia tynnyrillistä alkoholia. Televisioista näytetään väsyneitä "klassikkoelokuvia" koodinimellä nunnia ja konnia. Pikkuleijonien maailmanmestaruus on kova juttu, mutta ei teennäiset kultajuhlat helsingin toriltakaan pelastanut tätä iltaa.

Päivä meni Hynysen karjalainen ruletti-pokkarin parissa. Tämä metallimies on kaikessa yksinkertaisuudessaan äärimmäisen nerokas, suosittelen lämpimästi luettavaksi. Tosin jos kännireissut ja alapää-huumori ei ole mielestäisi viihdyttävää luettavaa 250 sivun verran, niin kehotan harkitsemaan jotain toista opusta iltalukemiseksi.

Ainoa kehittävä asia, jota sain tänään aikaiseksi oli ruanlaitto. Profiilikuvastani poiketen en valmistanut tänään keitettyä ihmisaivoa ciantin kera, vaan pyhäpäivän kunniaksi paistoin possun ulkofilettä rosepippurikastikkeella. Kelpo setti köyhän miehen Gordon Ramsaylta.

Tätä kirjoittaessani odottelen tylypahkan junaa kohti pehmeää unimaailmaa. Taitaa vain tämä juna jälleen pyyhkäistä ohi pysähtymättä. Jokin kaunis kerta se muistaa napata minut kyytiin.
Tähän on tultu. Kello on tätä kirjoittaessa 1:18. Lauantai-yö. Sijainti: Kotisohva. Villinä nuoruusvuosina tämäkin miesrohjake mennä viipotti alapään toimiessa navigaattorina jokaiset kotikylän kotibileet ja mytkeet. Täysi-ikäisyyden koittaessa siirryttiin naapurin lissujen ja irmelien kotisohvilta paikalliseen ravitsemusliikkeeseen nauttimaan liian suuria määriä ohrapirtelöitä. Ystävällisen järjestyksenvalvojan naputtaessa valomerkkiä alkoi tutka etsimään mahdollisia jatkopaikkoja, eihän ilta voi vielä päättyä. Ja taas sunnuntai-aamuna herätään kissanpaskan makuun ja koiperhosten syömä lompakko on koluttu kirjastokorttia myöten tyhjäksi. Seuraavat tunnetilat tulevat järjestyksessä: 1.Morkkis 2. Ilo 3. Suru 4. Isompi morkkis. 5. Vannominen kaikkivoivan luojan edessä etten juo oikeasti enää koskaan.
Vaan niin arki meni kuin kolisten ja koitti perjantai. Ja taas mentiin. Vuokaaviota noudatettiin täydellisesti, ilman poikkeuksia.

Nyt olen saavuttanut jonkinlaisen sisäisen rauhan itseni kanssa. Olen mennyt jo laskuissa sekaisin monettako viikonloppua vietän rauhallisesti kotisohvallani seuraten tv-sarjoja ja nautin hyvällä omallatunnolla pari keskiketterää. Mutta onhan se myönnettävä että sitä renttuilua on jäänyt kaipaamaan. Enkö siis olekaan tosielämän Peter Pan, vaan kasvoin kaikkien epäilyksistä huolimatta, aikuiseksi.

Vitut, tämä on jokin ohimenevä vaihde. Pakko olla.

Proosa, vai mikä se oli?Lauantai 04.01.2014 05:38

Eksentrinen lauantain tervehdys teille kaikille! Tätä kirjoittaessa olen todellakin nauttinut muutakin kuin kansalaisluottamusta ja kirkan tuotantoa, mutta mikäs sen parempi hetki onkaan pistää aivonystyrät liikenteeseen ja riipaista pienimuotoinen monologi ihmismielestä.

Olen luonteeltani yliajattelija. Analysoin tilanteita aivan liian usein ja aivan liian pitkälle. Tästä johtuen mietin myös kännipäissäni täysin turhia asioita yleensä vaatimattomalla menestyksellä. Mikä meitä ihmisiä ajaa tekdemään/sanomaan asioita? Mikä on se voima, joka meitä ohjaa tekemisissämme? En ala väittelemään uskonto-ihmisten kanssa kaikkivaltiaasta. Se suo on syvä ja loputon. Mutta jokin meitä ajaa eteenpäin. Jokin syvillä sisimmässämme sanelee elämäämme loputtomasti filminauhana. Eilen TV2 esitti elokuvan Butterfly efect, joka ei sanomaltaan varmasti poikkea kaukaa todellisuudesta. Jokaisella teollamme on merkitys. Jokaisella valinnallamme muokkaamme omaa tulevaisuuttamme. Ja muuta loputonta elämänpolku-jargonia. Se ei silti vasta kysymykseeni. Miksi emme tee, niinkuin ajattelemme, vaan teemme niinkuin parhaaksi näemme.

Jotta sekavasta monologistani saisi jotenkin kiinni, puran sen käytännön esimerkkinä näytille.

Tunne on tila jota pyrimme hallitsemaan. Mutta mistä sen tietää, koska tunteelle kannattaa antaa tilaa? Milloin kannattaa ajatella järjellä, milloin sydämellä? Tämä dilemma varmasti askarruttaa ihmisiä päivittäisessä elämässä lukemattomia kertoja elämämme loppuun saakka. On ihmisiä, jotka elää katkeruudessa koko elämänsä. Toiset ovat kiikkutuolissa murehtijoita. Mitäjos-ihmisiä. On myös yksilöitä jotka eivät kadu mitään elämässään tehtyjä valintojaan, mutta tuntevat silti piston sydämissään. Ja osa on teinivuosiltakin tuttuja whatever-tyyppejä. Mikään ei tunnu missään. Kaikki on merkityksentöntä. Elät, löydät elämästäsi puuttuvan mustan aukon täytteeksi jonkin substanssin ja kuolet. Mutta kaikkea tätä säädellään tunteella. Vain ja ainoastaan tunteella. Rationaalisuus on ihmisille vieras käsite. Myös minulle. Kun tulee paikka ajatella järkevästi tai sydämellään, sitä ihminen automaattisesti valitsee sydämensänsä.

Ehkä siinä piileekin elämän rikkaus. Ihminen on, eli se ajattelee. Se pohtii, tuumii, mietiskeee ja ajattelee elämänsä loppuun saakka. Mutta siltikin lopputuloksen määrittää se pienoinen, hento painallus rintalastan alla.

Ajatukset sekavia, mies selvä.... ainakin melkein.
« Uudemmat - Vanhemmat »